Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kolmas koetus järjestetään maanantaina 8. Heinäkuuta.

Tällä kertaa koetus on tarinamuotoinen ja mielikuvituksekkaita tarinoita odotellaan jo innolla! Arvostelu on sama kuin ennenkin, eli ylläpito antaa ottelijoille pisteet. Loppupisteet ratkaisevat koko turnajaisten voittajan, joka paljastetaan tupamestaruuden ohella parin viikon kuluttua. Mikäli olet ottelija ja estynyt kirjoittamaan kolmannen koetuksen, ilmoita siitä pöllöpostiin, niin saamme tilallesi uuden ottelijan.

 

Kolmannen koetuksen vihje on tässä:

 

Jo kolmatta kertaa saa,
itsensä alttiiksi asettaa,
mikä vaara voi uhatakkaan,
kun varjoihin sukeltaa?

Näin kuusi polkua eroaa,
menee jokainen tahollaan,
ja joutuu matkaa taittamaan,
vain sauvat apunaan.

Kun vaara sitten koittaa,
voi sen viisaudellaan voittaa,
mutta pulaan jouduttuaan, 
punainen kipuna auttaa.

Ja taasen kun polut kohtaa,
edessä aukio hohtaa.
Siellä yksinäinen odottaa,
pokaali kulkiaa.

Ei kerro yhtään enempää, 
viimeinen vihje tää, 
mutta kielettyä metsää,
kyllä jokainen pelkää.

 

Tarinat ovat erittäin tervetulleita alla olevaan vieraskirjaan!

 

(Eli kyse on kielletystä metsästä, jonka keskelle kolmivelhopokaali on kätketty. Anna mielikuvituksen lentää ja keksi mihin varoihin saatat törmätä. Näetkö kenties hämykeijuja, ihmissusia vai joudutko aivan toisenlaisten taikavaarojen armoille...)

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Stephanie Bell

28.07.2013 09:08
Kolmas koetus.


Taivas ei näyttänyt ollenkaan seesteiseltä noustuani sängystä kuudelta.
Oli kertakaikkisen ihme, että olin pystynyt nukkumaan edes näin kauan puhumattakaan siitä, että olin nukahtanut jo keskiyön maissa.

Synkät pilvet lähestyivät uhkaavasti taivaanrannasta, muttei satanut ainakaan vielä.
Vedin matkalaukun sängyn alta ja aloin etsiä mahdollisimman hyviä vaatteita.
”Vedenpitävä olisi hyvä, mutta kenties... Hmm.” Mietiskelin itsekseni.
Päätin lopulta kuitenkin ottaa yksinkertaisen lyhythihaisen paidan ja housut. Vetäisin vaikka takin päälle, tai jotain.

Katsahdin ympärilleni, mutta kaikki nukkuivat. Sitten pukeuduin nopeasti ja harjasin hiukseni ylös sotkuiselle nutturalle.
En jaksanut kyyhöttää enää makuusalissa, joten lähdin alakertaan syömään aamupalaa, vaikkei minua oikeastaan nälättänyt ollenkaan.
Kävelin suureen saliin, jossa oli epätavallisen vähän porukkaa. Vain otteliat, muutama muu oppilas ja lähes kaikki opettajat olivat syömässä ja heidän keskustelunsa olivat vaiennet kuiskailuksi.
Kävelin lähes äänettömästi rohkelikon pöytään, joka muutamaa aamuvirkkua lukuunottamatta oli tyhjä.
Istuin pöydän keskiosaan ja otin lautaselle perunan ja puolikkaan makkaran. Tökin hetken makkaraa, mutta sitten dippasin sen ketsuppiin ja aloin pureskella.

Silmäni alkoivat lupsahdella kiinni, joten poistuin poydästä ja kävelin takaisin rohkelikon oleskeluhuoneeseen.
Muutama rohkelikkolainen oli tullut oleskeluhuoneeseen ja he näyttivät siltä, että voisivat vaihtaa sanasen, mutta jatkoin päättävästi matkaa portaat ylös ja tulin makuuhuoneeseen. Istuin sängylle ja ajattelin nukkua vielä hetken, sillä jaksaisin varmasti paremmin hyvin levänneenä.

***

Heräsin uudelleen kahdeksalta. Nyt olisin hyvin levännyt ja oloni tuntui erinomaiselta, lukuun ottamatta pientä jännitystä vatsanpohjalla.
Katsoin uudestaan vaatteet ja totesin että ne olivat ihan hyvät. Kaivoin kuitenkin sormikkaat laukusta ja tungin ne taskuun. Olin onneksi ajatellut -tai oikeastaan äitini oli- tylypahkaan myös sateisia kelejä, joten minulla oli onneksi mukana myös vedenpitävät kengät, jotka sujautin jalkaani.
Olin nyt valmis menemään ottelioiden tapaamispaikkaan, ulko-ovien eteen.

Ovien edessä olivat melkein kaikki otteliat jo odottamassa rehtorin saapumista. Meidän oli näet määrä odottaa rehtoria, joka sittemmin vie meidät lähtöpaikalle.

Seurasimme rehtorin perässä kielletyn metsän laitaan, johon oli taiottu yleisölle katsomo.
Meidät ohjattiin suoraan suureen telttaan, jossa rehtori selitti meille lähtöpaikan, ajan ja järjestyksen. Renata Granvity lähti ensin. Seuraavana Alice Doze. Kolmantena Dimitri Guevin. Neljäntenä Lorena Willment. Viidentenä Luna Lovekiva ja viimeisenä tietenkin minä.
Viimeinen sija ei ollenkaan haitannut minua. Olin suunnitellutkin koko ajan viimeisen sijan paikkaa ja minulla oli jo suunnitelmat mitä tehdä.

Otteliat saivat vielä juotavaa ja syötävää mikäli he sitä halusivat, mutta koetus alkoi oikeastaan niin pian, etteivät otteliat mitään ehtineet kunnolla tehdäkkään.
Meidät vietiin ulos, kielletyn metsän reunaan ja meille annettiin vielä viimeisiä ohjeita.
Sitten kuului ensimmäinen laukaus ja Renata lähti juoksemaan kohti metsää ja hän katosi kohta metsän sumuun.

Kun toinen laukaus kuului, aloin potkiskella hermostuneesti maata. Painoin takin taskua ja tunsin taikasauvan. Se helpotti hieman oloani.
Kun neljännestä laukauksesta oli kulunut hetki, käännyin katselemaan metsää. Lähtisin ensimmäisenä suoraan ja sitten kääntyisin hieman oikeaan kaartavalle polulle, mietin. Sen jälkeen kääntyisin mahdollisesti takaisin vasemmalle ja suuntaisin itseni kaiken varalta..
Viides laukaus kajahti ilmaan. Luna lähti polkua pitkin metsän sumuun, kunnes hänkin katosi. Seuraavat sekunnit olivat yhtä piinaa...

Viimeinen laukaus kajahti ilmaan. Metsässä olleet varikset lensivät raakkuen ilmaan.
Lähdin juoksemaan suoraa polkua eteenpäin, kunnes polku haarautui ja lähdin oikealle.
Polku leveni, mitä pidemmälle kävelin, mutta samalla ympärillä oleva kasvillisuus tiheni hälyttävän nopeasti.
Kohta polku haarautui oikealle, suoraan ja vasemmalle.
”Suuntaa minut” Kuiskasin taikasauvalle.
Sauva pyörähti kämmenelläni ja osoitti sivulle, taakseni.
Pohjoinen tuolla, ja minun pitäisi lähteä vasemmalle, mietin. Mutta vasen näyttää menevän kuitenkin hieman taaksepäin ja jos jatkaisin vaikka suoraan eteenpäin ja kääntyisin sittemmin vasemmalle.
Päätin kuitenkin käydä ensin katsomassa minne vasen johti ja jos se johdattaisi minua takaisinpäin, voisin tulla samaa reittiä takaisin ja lähteä eteenpäin.

Lähdin kävelemään vasemmalle, vähän ahtaampaa polkua pitkin ja huomasin kuinka se johti minua takaisin. Käännyin ympäri ja tulin risteykseen, josta äsken lähdin vasemmalle.
Olin juuri astumassa eteenpäin, kun huomasin pienen tuikkivan valon lähestyvän minua kaukaa. Peruutin muutaman askeleen, miettiessäni mikä se mahtoi olla.
Sumu estää näkyvyyden, mutta jos se tulee lähemmäs, huomaan kyllä mikä se on, minä mietin. Voihan olla, että se on vaikka joku ottelia, joka yrittää nähdä paremmin ja on sytyttänyt taikasauvansa.
Mutta kun valo tuli hetki hetkeltä lähemmäs ja ketään ei näkynyt, otin muutaman askeleen ja siirryin polulle, josta juuri tulin. Valo ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan pomppi aina vain lähemmäs risteystä.
Kuitenkin risteyksen kohdalla valo pysähtyi. Tuijotin hetken valoa lamaantuneena, kunnes sumun keskeltä pomppasi kaksi silmää.
”Hui” Kiljaisin säikähtäneenä, mutta huomasin kuitenkin etteivät silmät kuulu ihmiselle.
Mikä tuo on? Mikä tuo on? Mietin ja yritin kaivella muistilokeroita. Tässä sumussa ei näy mitään, mutta voisin vannoa, että sillä on silmät, mutta sittenhän ruumiinkin pitäisi näkyä. Entä tuo pieni lamppu? Mikä tuo otus on?
Yhtäkkiä kasvoilleni valahti ymmärryksen irvistys. Eihän kehoa näy sumussa, jos keho itsekin on sumua. Tuo otus on hämykeiju!
Lähdin juoksemaan vasemmalle vievää polkua.
”En todellakaan halua suonsilmään, jos sellaisia täällä on.” Mutisin itsekseni.
Oikealle avautui hyvin tiheä ja pitkä pensasrivistö. Etsin katseellani heikkoa kohtaa ja kun sellainen ilmestyi, työnnyin pensaan läpi toiselle puolelle.
Ihmetyksekseni eteeni avautui leveä ja pitkä, suora polku, joka näytti johtavan todella pitkälle.
Istahdin hetkeksi maahan ja laitoin taikasauvan kämmenelleni.
”Suuntaa minut.” Kuiskasin.
Sauva osoitti suoraan taakse, joten minun olisi nyt helppo lähtä suoraan eteen. Olin aika varma, että olin tullut johonkin pääkäytävään, sillä polulta lähti sivukäytäviä noin kymmenen askeleen välein.

Lähdin uutta polkua pitkin suoraan eteenpäin ja käännähdin aina katsomaan sivuille, mutta ketään ei näkynyt.
Maasto muuttui äkkiä erilaiseksi. Pienet puut ja pensaat muuttuivat isoiksi kuusiksi ja multainen ja vihreä maa kuraiseksi ja neulasia täynnä olevaksi sotkuksi.
Kävelin varovasti mudassa ja yritin osua kohtiin, jotka eivät upottaisi.
Olin juuri laskemassa jalkaani mutaan, kun vetäisin jalan sivuun ja sen kunniaksi sain kengän täyteen mutaa.
Maassa oli jälkiä. Ei pienen eläimen, eikä kengän, mutta ihmisjalkaa se kuitenkin muistutti. Olisin voinut luulla ihmisen kävelleen siinä, mutta sitten huomasin takajälkien edessä vähän kättä muistuttavia painaumia, paitsi että jäljet olivat paljon isommat kuin ihmiskädet -suorastaan valtavat.
Nämä jäljet kuuluivat ehdottomasti suurelle ihmissudelle.

Tunsin, kuinka sydän juuttui kurkkuun ja takertui sinne. Mieleni teki heti lähteä sivukäytävälle, mutta luultavasti pahimmat vastukset olisivat juuri pokaalin lähettyvillä, siispä lähdin nopeasti juoksemaan jälkien perään.

Suuri salama halkaisi taivaan ja alkoi sataa vettä. Juoksin edelleen märässä mudassa ja seurasin jälkiä pitkin vasemmalle vievään polkuun.
Huomasin, että ympärillä olevat puut olivat väistyneet ja luoneet ikäänkuin pyöreän aukean eteeni.
Hiivin hiljaa jälkiä pitkin ja tunsin sydämmeni sykkeen voimakkaana. Aukean keskellä oli hyvin tiheää sumua ja jäljet johtivat sumuun, niin että niitä on mahdoton nähdä. En kuitenkaan vielä yrittänyt etsiä sutta, koska se tulisi kuitenkin luokseni ennemmin tai myöhemmin.
Etsin areenan reunalta ison kuusen ja menin sen taakse seisomaan. Mietin nopeasti muutaman loitsun ja hieroin sauvakäteni kohmeesta.
”Valois” Kuiskasin pimeyteen.
Sauvasta ei ollut kovin paljon hyötyä, mutta näin kuitenkin puolenmetrin verran paremmin eteeni.
Kuulin välillä oksan katkeamisen, tai hitaan hengityksen edessäpäin. Otin askeleen kerrallaan, mutta tulin silti hyvää vauhtia lähemmäs sutta.
Kyykistyin ja yritin etsiä muutamaa jälkeä, saadakseni tietää suunnilleen missä päin susi olisi.
Jäljet johtivat oikealle ja samalla kun astelin lähemmäs sutta, yritin etsiä katseellani pakoreittiä.
Aukealla oli vain kaksi poispääsyreittiä. Takanani se, josta tulin ja edessäpäin ainoa toivoni.
”Tainnutu!” Karjaisin suoraan eteeni.
Kuulin suden vingahtavan, mutta se ei kaatunut.
Susi päästi pitkän voimakkaan ulvonnan ja samassa susi ponnahti lähemmäs.
Katsoin sutta silmiin taikasauva koholla, valmiina taikomaan. Välillämme oli vain kaksi metriä ja mielestäni oli aika toimia.
”Tainnutu!” Huusin, ja osoitin sutta sauvallani.

Loitsuni meni aivan suden pään vierestä, mutta en lannistunut.
Kiersin suden kanssa loivaa ympyrää ja yritin samalla osua siihen. Susi tuli lähemmäs aina puolenkierroksen välein ja ulvahti välillä karmeasti.

Näin jonkun juoksevan ohitseni ja luulin että se olisi toinen susi, joka nyt tulisi ja pistäisi minut päiviltä, mutta juoksu oli liian täsmällistä, eikä ollenkaan suden kuuloista. Minulla ei kuitenkaan ollut ylimääräistä aikaa suden kanssa, joten terästin voimani täysimmilleen, mitä nyt kohmeessa voi tehdä.
”Kangistumis tyystilys!” Huusin ilmaan, ja sanani jäivät kaikumaan puista.
Ensin näytti siltä, että yritykseni oli turha, mutta sitten susi rojahti maahan. Sen silmät vilkuilivat pelokkaasti suuntaani ja sydän pumppasi hurjasti.
”Siitäs sait!” Kuiskasin ja lähdin nopeasti juoksemaan eteenpäin uudelle polulle.

Ilma oli kylmennyt huomattavasti. Kaivoin sormikkaat taskusta ja sujautin ne käteen.
Samalla mietin muita ottelijoita ja sitä, jonka olin nähnyt äsken.
Hän tuli tältä suunnalta, mutta ei sitä koskaan tiedä mitä toisella jää näkemättä, kun juoksee täysillä katsomatta ollenkaan sivuille, mietin ja jatkoin matkaani eteempäin.
Eikä ainakaan voi sanoa, etten olisi laittanut tuon suden kanssa tikkua ristiin!

Käännyin seuraavasta oikealle ja tulin ahtaaseen polkuun. Näin kaukana edessä hahmon, joka pysyi paikallaan liikkumatta ja ääntelemättä.
Sauva valmiina lähdin juoksemaan otusta kohti ja lopulta huomasin että sauva oli turha. Edessäni nimittäin oli sfinksi.

”Jos hukassa olet, mä autan nyt sua,
mut kuunnella sun ensin pitää mua.
Eläimen ilkikurisen saatat sä tavata,
ja oksat heiluu, vaikka ilman tuulta,
Mut tuntomerkit nyt kerron nää,
Silloin se on helpompi ymmärtää.”

”Myöhään sen katsot väärin kai,
aamulla et, olen oikeassa, vai?
Hui, hai ei se oo iso lain,
sitäkin pahempi jos sen pesää uhkata aijot.
Nimittäin se ei ihan tavallisessa puussa asukkaan.
Nimi alkaa p:llä ja loppuu a:han,
Ei itsekseen tulisi maahan.
Jos siis arvaat oikein tän,
päästän sut ohi, kuin ystävän.
Vaieta sä tietenkin myös voit,
mut väärin et saa tietenkään arvata.
Mistä siis puhun, arvaatkos?
Hankala ei oo, käytä vain järkeäs.”

Edessä istui suuri sfinksi, ihmisen pää leijonan ruumiissa.
Tuijotin sen suuriin silmiin ja sitten ruumiiseen.
”Saisinko kuulla ensimmäisen osan hitaampaa?” Kysyin mietiskellen.
Sfinksi hymyili todella salaperäisesti ja lausui hitaasti uudestaan ensimmäisen osan.
”Ilkikurinen eläin siis. Oksat heiluu vaikka ilman tuulta? Taialla vai?” Mietiskelin ääneen.
Sfinksi hymyili itsekseen ja tuijotti minua.
”Saisinko kuulla toisen osan?” Kysyin.
Sfinksi lausui toisen osan samalla lailla kuin ensimmäisen ja tuijotti sitten minua.
”Myöhään katsoo sen väärin. Pieni eläin. Pesän uhkaaminen tietää hyökkäystä, erikoinen puu... Miten se sitten jatkuikaan?” Kysyin Sfinksiltä.

”Nimi alkaa p:llä ja loppuu a:han,
Ei itsekseen tulisi maahan.
Jos siis arvaat oikein tän,
päästän sut ohi, kuin ystävän.
Vaieta sä tietenkin myös voit,
mut väärin et saa tietenkään arvata.
Mistä siis puhun, arvaatkos?
Hankala ei oo, käytä vain järkeäs.”

Sfinksi katseli pää hieman kallellaan, kun jatkoin mietiskelyä.
”Nimi alkaa p:llä ja päättyy a:han. Ja se siis asuu puussa?” Mietin edelleen. ”Ilkikurinen, pesää puolustava, alkaa p:llä, asuu puussa, heiluttelee oksia? Loppuu a:han. Pitää houkutella maahan, ilmeisesti. Hmm.”

Vilkaisin vieressäni olevaan puuhun ja heilutin oksaa hieman edestakaisin. Sitten mietin ilkikurista, puussa asuvaa pientä eläintä ja tiesin hukkaavani koko ajan aikaani.
”Houkuteltava maahan, Erikoinen puu, taikapuu, ilkikurinen eläin... Heiluttelee oksia, tai on itsekin... Haa!” Viimeinen kipinä syttyi päähäni kirkkaana kuin aurinko.

”Onko eläin.. Voisiko.. Onko arvoituksen eläin Pokkuroija?” Sanani kajahtivat kylmään pimeyteen. Sydämmeni hakkasi kovasti, kun odotin vastausta.
”Onneksi olkoon! Nyt oikein sä arvasit, siis ohitseni pääset nyt!” Sfinksi siirtyi ja päästi minut ohitseen polulle.
”Saanko vielä kysyä yhtä asiaa? Onko joku muu mennyt tästä ennen minua?” Kysyin sfinksiltä.
”Ei ole, mutta pidä kiirettä. Aika umpeutuu, jos et lähde nyt.” Sfinksi vastaa.
”Kiitos tuhannesti!” Sanoin, ja lähdin nopeasti juoksemaan eteenpäin.

Edessä näkyi harmaan kirkasta valoa, joka antoi minulle voimaa juosta kovempaa.
Kolmivelhopokaalin harmahtava usva oli käsinkosketeltavaa, mutta vielä yksi ongelma oli vastassa.
Pokaalin ympärillä, oli paksu ja sitkeä pirunnuoraverkosto, joka esti pokaalin saamisen.
Seisoin kasvin edessä mietiskelevän näköisenä. Muistin kyllä kasvin. Monella tunnilla ollaan puhuttu kuinka pirullinen kasvi on, mutta se ei tuottaisi minulle ongelmaa.
Osoitin pirunnuoraa ja lausuin munimutkaisen loitsun. Sauvan kärjestä sinkosi sinisiä kipinöitä pirunnuoraan ja kasvi vetäytyin maahan.
Tartuin jäätävän sini-harmaana loistavaan kolmivelhopokaaliin ja nostin sen korkealle ilmaan.
Minä löysin ensimmäisenä pokaalin, minä sain pokaalin, minä voitin sen.

Minä voitin kolmivelhoturnajaiset!

Vastaus:

Loistava tarina! Upea!
Rauhallinen alku loi rauhallisen tunnelman, joka vöhitellen alkoi käydä yhä kireämmäksi ja jännittyneemmäksi, kunnes sitten oltiinkin jo keskellä tapahtumien ja vaarallisuuksien pyörrettä.
Pituutta tarinalla on hyvin paljon ja itse koetuksesta kerrottu hyvin. Pystyin vaivatta samistumaan Stephanieen ja tuntemaan pelkoa hänen kanssaan. Huomasin lukevani tekstiä niin suurella mielenkiinnolla, että olohuoneesta kantaituva television pauhu häipyi korvistani, sillä teksti oli kuljettanut minut keskelle Kiellettyä metsää.
Pidin erityisesti kohtaamisesta Sfinksin kanssa. Runo oli hyvin kirjoitettu, sopivan haastava - ja Stephanien pohdiskelua oli hauska lukea ja tehdä samalla itse johtopäätöksiä, mikä mahtaisi olla kyseessä. Sfinkisin jälkeen luulin jo, että kolmivelhopokaali olisi ollut Stephanien, mutta ei, vielä oli pirunnuora. Juuri tuollaiset odottamattomat käänteet olivat ihanaa luettavaa.
Virheitäkään ei silmääni pistänyt.
Pidin paljon myös hämykeijukohtauksesta, jossa Stephnaie näki ensin sumua ja sitten tajusi, ettei ruumista voinutkaan nähdä, sillä sekin oli sumua. Loppujen lopuksi Stephie keksi nopeasti ja älykkäästi ratkaisut matkan varrella sattuneisiin ongelmiin.
Tätä tarinaa oli todella ilo lukea!!
27 ja puoli kolmivelhopistettä, Onnea!

Nimi: Luna Lovekiva

21.07.2013 16:28
Heräsin kellon raivostuttavaan piippaukseen. Painoin unisena torkku-nappia.
”Tänään on kolmas koetus”, mumisin hiljaa. Päätin väsymyksestäni huolimatta nousta. Makuusali oli jo aivan tyhjä. Katsoin hätääntyneenä kelloa.
”Puoli kahdeksan”, mietin hiljaa mielessäni. ”Ja koetus alkaa yhdeksältä. Kerrankin olen ajoissa!” ajattelin riemastuneena ja menin harjaamaan hampaani iloisesti hyräillen.

Suuri Sali oli aivan täynnä. Huomasin Penelopen Korpinkynnen pöydässä ja lähdin heti hänen luokseen.
”Huomenta! Jännittääkö? Otatko aamiaista? Leipää? Muroja? Jogurttia?” Penelope sanoi ja antoi kysymättä kaksi hunajaleipää. Otin leivät tärisevin käsin vastaan. Vicktor tuli hymyillen viereeni.
”Hyvin se sujuu, muistat vain mitä me harjoittelimme”, Vicktor sanoi lohduttavasti. Oli kyllä totta, että olin harjoitellut Vicktorin ja Penelopen kanssa. Se oli vienyt kauan, mutta he saivat opetettua minulle jopa tainnutusloitsun. He olivat olleet kärsivällisiä, ja olen kiitollinen siitä.

Aamiaisen jälkeen rehtori tuli hakemaan ottelijoita koetusta varten. Menin muiden ottelijoiden mukana ulos suuresta salista. Rehtori vei meidät kielletyn metsän laitaan. Kielletyn metsän viereen oli laitettu katsomo, joka täyttyi kovaa vauhtia. Yritin etsiä katseellani Penelopea ja Vicktoria väenpaljoudesta, mutta turhaan. Koetuksen alkuun oli enää muutama minuutti. Ottelijat asettuivat paikoilleen.
”Tervetuloa seuraamaan kolmivelhoturnajaisten kolmatta koetusta!” ääni kajahti jostain. Luultavasti yksi kolmivelhoturnajaisten järjestäjistä käytti melutus-loitsua. ”Kilpailijat lähtevät pistejärjestyksessä, ensin Renata Granvity, sitten Alice Doze, Dimitri Guevin, Lorena Willment, Luna Lovekiva ja viimeiseksi, muttei vähimmäiseksi Stephanie Bell. Onnea kaikille ottelijoille! Niin, ja lähtekää kun kuulette merkkiäänen”, selostaja päätti puheensa ja Hp-pahkan tiluksilla oli täysi hiljaisuus, kunnes merkkiääni pamahti ja Renata juoksi kiellettyyn metsään. Kohta pamahti uudestaan ja Alicekin katosi metsän syvyyksiin. Ennen kuin huomasinkaan, merkkiääni pamahti viidennen kerran ja minäkin lähdin metsään.

Oli alkanut sataa. Olin litimärkä, kylmissäni, enkä keksinyt yhtäkään loitsua avukseni. Kävelin täristen polkua eteenpäin. Kuulin takaani kuudennen pamauksen. Kaikki ottelijat olivat kielletyssä metsässä. Kävelin vieläkin polkua pitkin, kunnes saavuin aukiolle, joka oli täynnä taikaolentoja. Hutsuja, kentaureita, ilkiöitä, hevoskotkia… Ne elivät sulassa sovussa. Tunsin jonkun hengittävän niskaani. Käännyin ja takanani seisoi thestrali. Miten minä edes näen niitä? En ole ikinä nähnyt kenenkään kuolevan. Vai olenko? Nyt kun muistelen, minulla taisi olla pienenä sisko… Joka tapauksessa se oli upea. Sen musta nahka roikkui, eikä sillä ollut lihasta lainkaan. Sen silmät hohtivat valkoisina. Sen siivet olivat lepakkomaiset. Se oli juuri sellainen, kuin kuvittelin. En oikein tiennyt, miten thestralia kohdeltiin. Kohotin kättäni hiukan arasti ja silitin sen päätä. Se ei tehnyt elettäkään vastustaakseen. Jatkoin silittelyä hetken, kunnes muistin missä olen ja miksi. Minun pitää löytää kolmivelhopokaali. Lopetin silittelyn ja olin aikeissa lähteä, kun päähäni putkahti ajatus.
”Tietäisitkö, missä kolmivelhopokaali on?” kysyin thestralilta, ja se lähti määrätietoisesti pois aukiolta. Mietin hetken ja seurasin sitten perässä.

Yritin painaa reitin mieleeni, varmuuden vuoksi. Kaikki puut alkoivat näyttää samoilta, joten päätin vain seurata thestralia. Se vei minua ikuisuudelta tuntuvan ajan eteenpäin. Olin alkanut jo miettiä, tiesikö se sittenkään reittiä, kun se pysähtyi. Keskellä kiellettyä metsää oli valtava aukio, jossa majaili iso thestrali lauma. En voinut uskoa sitä. Ne olivat kaikki hiukan erilaisia. Oppaani astui aukiolle ja menin perässä. Yhtäkkiä kaikki thestralit tulivat luokseni. Rupesin silittämään yhtä, ja se suhtautui siihen samalla tavalla kuin oppaani.
”Tietäisikö kukaan teistä, missä kolmivelhopokaali sijaitsee?” Kysyin thestraleilta. Kaikki pysyivät paikoillaan. Huokaisin ja lähdin. Polkua en enää löytänyt, joten seurasin vaistoani. Sade oli lakannut, mutta maa oli vielä kosteaa. Kuulin rasahduksen takanani. Minä vain kuvittelen, minä vain kuvittelen, toistelin itselleni. Kuului taas rasahdus. Katsoin taakseni ja näin lohikäärmeen. Se oli yli kaksimetrinen ja kauttaaltaan vihreä. Walesinvihreä. Olin kauhuissani ja toimin automaattisesti.
”Tainnutu!” huusin ja sauvastani lensi punaisia kipinöitä lohikäärmettä päin. Se alkoi huojua ja rupesin juoksemaan. Kuulin sen karjaisut pitkän matkan päästäkin, ja tiesin sen jahtaavan minua. Juoksin niin kovaa kuin pääsin ja törmäsin johonkuhun ottelijaan. Nousin kiireesti jaloilleni.
”VARO!” huusin ottelijalle ja lähdin taas juoksemaan. Pian karjaisut alkoivat laantua ja hidastin viimein vauhtiani. Näin edessäni usvaa. Menin varovaisesti eteenpäin. Usva oli sakeaa ja erotin juuri ja juuri haarautuvan polun. Polun vieressä seisoi kaksi miestä, jotka näyttivät tismalleen samanlaisilta sumussa.
”Toinen näistä reiteistä vie palkinnon luo.
Toinen kuolemaan vie
Ja yhden kysymyksen, mä sulle suon
Toinen meistä valehtelee aina
Ja toinen puhuu totta,
Kumpi, jos sitä tiedä et,
Et myöskään voita”, kaksoset sanoivat yhteen ääneen. Tämän sanottuaan toinen heistä hävisi. Eli, jos ymmärsin oikein toinen tie vie pokaalin luo ja toinen kuolemaan. Saan kysyä yhden kysymyksen, mutta mies voi vastata joko väärin tai oikein. Jos hän on valehteleva veli ja kysyn tietä pokaalin luo, hän opastaa minut kuolemaan. Mutta hän voi myös puhua totta… Jos vain tietäisin valehteleeko hän vai ei. Mieti Luna! Mitähän hänen veljensä vastaisi… Hetkinen… Jos… niin…
”Mitä veljesi vastaisi, jos kysyisin reittiä pokaalin luo?” kysyin mieheltä.
Mies osoitti vasenta polkua. Niinpä lähdin oikeaa polkua pitkin. Ja oikean polun päässä oli kolmivelhopokaali. Nostin sen ilmaan ja yhtäkkiä olinkin taas kielletyn metsän laidassa. Minä voitin kolmivelhoturnajaiset!

Vastaus:

Huikean tapahtumarikas ottelutarina! Omaperäisyys näkyi hyvin tekstissä heti alusta saakka ja se varmasti auttaa sinua haalimaan muutaman lisäpisteen! Ensinnäkin mainittakoon säästä, johon kiinnitit selvästi huomiota ottelutovereitasi paremmin. Sadesää sopikin tarinaasi hyvin.
Alun tapahtumat etenivät mukavalla tahdilla ja antoivat aikaa ajatella. Tekstistä kuulsi myös Lunan jännityneisyys aamupalalla. Selkeä kuvailu ottelutilanteen alusta oli myös sinulla kohdallaan ja sekin mukavan erilainen. Kun tarinassa oltiin päästy metsään alkoivat tapahtumat edetä hieman nopeampaa tahtia ja siihen kiinnitti huomiota, mutta samalla myös tapahtumien jatkuvuus parani.
Vaarat, joita sinun tarinassasi olivat aivan mahtavia! Ne olivat kekseliäitä ja sellaisia ei olekaan ennen nähty! Tavallisten taikaolentojen lisäksi keksit hienosti yhdistää Thestralit tärkeäksi osaksi tarinaa, lohikäärmeen luodessa toimintaa. Vihoviimeinen este; kaksi miestä oli ihana! Täydellinen koetus viisaalle Korpinkynnelle.
Virheetön tarina, josta pituutta ei puuttunut. Kuvailuakin löytyi, mutta vähän enemmän Lunan tunteita olisi esille voinut
tuoda.
- Palkinnoksi vaativasta koetuksesta saat 26/30 pistettä! Ihana tarina kerta kaikkiaan!

Nimi: Renata Granvity

18.07.2013 19:02
Olin koko aamun ja nyt iltapäivälläkin istunut rentoutumassa iltaa varten Mustajärven rannalla muiden istuessa opiskellessa. Melko epäreilua oikeastaan, olisihan se vapaa-päivä ollut muillekin aivan ansaittu. Jopa Roald opiskeli, vaikkakin keinuvassa laivassa ja auringon alla. Hän olisi päästänyt minut seuraamaan bulgarialaista opetusta, mutta Professori Karkaroffin mielestä se olisi häirinnyt.

Kuljetin käsiäni mustan veden pinnalla, joka oli vielä mukavan viileää ainakin ilmaan verrattuna. Samassa kättäni kosketti jokin imukupin tapainen, joten automaattisesti nostin käden ylös, kunnes muistin harvinaisen sosiaalisen jättiläiskalmarin, joka oli aina kerjäämässä herkkuja. Laskin käteni imukupeille, se tuntui tarttuvan ihooni kutiavana.
Hymyilin kaivellen laukkuani, minulla oli vielä vanhoja pöllönameja laukussa, joita en kehdannut enää tarjota Freesialle, sillä uusia pitäisi ostaa.

Pidin yhtä hieman pinnan yläpuolella ja imukuppi nappasi namin nopeasti kiskaisten minuakin samalla. Kaadoin loput nameista veteen ja jatkoin lonkeron tunnustelua. Vierelläni nurmella lojui kirje, joka oli ollut ilmoitus kolmannesta koetuksesta, mutta harvinaisesti äänikirje, jossa minulle oli kerrottu ajankohta ja tehtävän-anto.

* * *

.:Opettajat:.

Kielletyn Metsän rajalla opettajat ja Ministeriöstä lähetetyt velhot valmistelivat koetusta ja varmistivat kaiken tarvittavan olevan kunnossa. Tarvittavia loitsuja asetettiin metsän eri osiin ja suojausten pätevyys varmistettiin.
"Eiköhän tuossa ole kylliksi haastetta kokeneellekkin oppilaalle?" Sanoi eräs velho melko ylpeän näköisenä ja muut myötäilivät.

”Niin, paras suojaus kerta kaikkiaan satojen turnajaisten raa’assa historiassa!” Naurahti noita ministeriöstä. Cesilia Denshaw halusi vielä varmistua.
”Ovatko kaikki suojaloitsut asetettu ympäri metsää, ettemme joudu pulaan kesken koetuksen? Ja pokaali on varmasti kohdillaan ja kunnossa?”

Cadma McLeon tarkasti listoista ja muutama velho tarkasti suojausten aktiivisuuden nopeasti todeten hilpeästi.
”Kaikki on aivan valmista iltaa varten, Cess älä huolehdi turhia” HP-Pahkan rehtori nyökkäsi uskoen turvallisuuteen. Samassa Igor ilmoitti kiireisen oloisena.

”Kröhm.. Cess. ’nteeksi, ’utta minun täytyy jatkaa ’petusta oppilaideni kanssa. Joudun ’oistumaan” Kaikki vilkaisivat hivenen hämmentyneenä muodollisuuden takia.
”Toki voit poistua Igor..” Cess sanahti hämmästyneenä ja Durmstrangin rehtori poistui kohti järveä. Kaikki toipuivat kuitenkin nopeasti ja ajattelivat kohteliaisuuden olevan tapana. Olympe Maxime sanoi kuitenkin.

”’inusta ’urmstrangissa on ’ina ollut ’ieman omituista” Kaikki lähtivät askeltamaan linnaa kohti varmistaen vielä, että pääsy Kivipiiriltä eteenpäin oli estetty mahdollisia urkkioita tai uteliaita ottelijoita vastaan.

Professori Verso tarjoutui valmistamaan rentouttavaa neulasteetä kuumalle päivälle nautittavaksi, eikä kukaan siksi huomannut hahmoa, joka katosi metsään heidän poistuttuaan näköpiiristä. Sen huomasi suunnistavan ripeästi kohti metsän keskustaa, kolmivelhopokaalin sijaintia, mustan kaavun heiluessa perässä. Hän askelsi varmoin askelin epäröimättä ja saapui kookkaan puun luo, jossa pokaalia pidettiin. Hän naksautti kieltään virnistäen kaiken peittävän hupun takana.

”Ei, oppilaille täytyy saada lisää haastetta hyvät ihmiset. Ehkäpä hieman tuonne päin, kenties?” Hän keskusteli itsensä kanssa ja Siipirdium-loitsu kohotti pokaalin ilmaan. Hän suunnisti pitkin metsää, jossa kaarevat puut muuttuivat matalimmiksi ja kaarevimmiksi menttäen tumman lehtipukunsa.

Pokaali laskeutui hetkeksi maahan, kun taika kaivoi siihen kuopan, joka hajotti maaperän paljastaen jotain tummaa kuhisevan tunnelin ja pokaali laskettiin sinne. Kuhina kaikkosi sinertävän valon tieltä ja mies kuiskasi hiljaa.
”Portus..” Pokaalin valo välähti kirkkaampana hetkellisesti, kunnes maaperä kasaantui jälleen katokseksi sen yläpuolelle. Kaapumies katosi mustana savuna saaden metsän linnut lentämään säikähdyksestä oksiltaan.

”Terveisiä Neiti Granvitylle, toivottavasti se olet sinä, joka ne saa vastaan, sillä muuten Herramme on tehnyt tämän turhaan” Käheän naurun säestämänä musta savu katosi vielä niin pilvettömälle taivaalle kenenkään huomaamatta. Kaikki saattoivat vain ihmetellä, mikä oli saanut miltei kaikki linnut raakkuen siivilleen.

* * *

"On aika siirtyä Mustan Metsän rajalle, Hagridin mökin läheisyyteen ja aloittaa viimeinen koetus!" Ilmoitti Rehtori Denshaw. Kaikki hurrasivat innoissaan, ainakin melkein kaikki. Suuren salin loihdittu katto päästi uhkaavan jyrähdyksen, sen perään salama valaisi salin kattoa ihmisten poistuessa sieltä.

Se jos mikä enteili minusta jotain pahaa, mutten käsittänyt mitä se voisi olla. Eikö turvatoimia parannettaisi, jos edellisistä turnajaisista oli satoja vuosia aikaa?
"Renata? Renata? Onko kaikki hyvin, meidän pitää siirtyä ulos.." Säikähdin Claren huolestunutta ääntä tämän koskettaessa olkaani. Nousin ylös, nielaisin ja huokaisin syvään, mutta outo tunne pysyi sisälläni kaikesta huolimatta.

"Äh, olen kunnossa. Jännittää, niin kuin varmasti kaikkia. Onko Roald täällä?" Sanoin hiljaisella, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, josta tarkkakorvainen saattoi kuulla pelon. Roald oli hetkessä vierelläni huolestuneena hänkin ja tarttui kädestäni, ilmeisesti estämään etten lähtisi omille teilleni. Salin ovi paukahti kiinni ja käännyimme portaikkoon.

"'enata, oletko 'armasti kunnossa, kulta?" Hän kysäisi ja minä painauduin pojan kylkeen pudistaen päätäni. Kuiskasin hiljaa epäilyistäni. Käytävä oli hiljainen lukuunottamatta askeliamme ja muotokuvia, jotka toivottivat onnea. Ikkunasta erotti vain harmaat pisarat, jotka ropisivat raskaina lasipintaan.

Pihamaa oli läpimärkä ja kivetys liukas astella. Olin hetkessä läpimärkä sateesta, joka tulvi kuin ämpäristä kaadettuna raskaasta pilvimassasta, jota välillä viilsi salama, jonka seurauksena kuului voimakasta jyrinää. Juoksimme katetun sillan kivikatoksen alle, jottemme olisi heti kuin uitettuja koiria.

"Kaikki 'ujuu varmasti 'yvin, älä 'uolehdi. Ministeriö sekä 'uut 'ystyvät suojelemaan 'aikkia" Roald rauhoitteli minua kuiskuttelemalla korvaani laskeutuessamme kivipiiriltä alas. Kaikki oppilaat olivat jo paikalla ja katsojat istuivat katoksen alla. Halasin Roaldia päästyämme ottelijoiden teltalle ja henkäisin.

"Minua huimaa hieman.. voisitko auttaa minut sohvalle?" Roald auttoi kiireesti ja muut katsoivat suuntaani huolestuneesti. Claire, joka oli tullut kanssamme riensi ulos teltasta hakemaan jonkun katsomaan minua ja pian kuulinkin Vararehtori McLeonin huolestuneen äänen.

"Renata, oletko kunnossa? Pystytkö sinä osallistumaan? Otahan tästä" Tartuin lasiin, joka minulle ojennettiin. Hörppäsin juomaa, joka maistui kitkerälle, mutta helpotti oloani hieman.
"Pystyn osallistumaan, minusta on vain tuntunut koko illan omituiselta kuin jotain pahaa tapahtuisi.. En ymmärrä, kai se on vain jännitystä, eikö?" Hän hiljeni hetkeksi ja vastasi sitten rauhoittavasti.

"Se on varmasti ohimenevää, älä huolehdi. Ministeriöstä on kaksikymmentä velhoa, lisäksi koulumme henkilökunta ja Hagrid, joka käy ainakin viidestä tavallisesta velhosta. Noniin, aloitamme pian. Cesilia tulee antamaan viimeiset ohjeet noin puolen tunnin päästä, jotta voitte valmistautua" Roald istui viereeni McLeonin poistuttua.

"''inun pitää pian mennä 'atsomoon 'uiden kanssa. Onnea 'oetukseen!" Hän suuteli minua syvään ja vastasin suudelmaan halaten poikaa ja hän halasi minua. Sitten hän irroittautui ja lähti Claren perässä ulos. Tyttö kuiskasi minulle vielä rohkaisevasti.

"Onnea!" Minä hymyilin pienesti ja nostin jalat penkille halaten niitä lujaa. Tunsin muiden istuvan lähistölle. Huokaisin ja yritin ajatella kaikkea hyvää ukkosesta välittämättä. Samassa Dimitri sanoi varmasti päättäkseen kiusallisen hiljaisuuden.

"'ämä koetus on ollut 'yvin 'ielenkiintoinen. Ja 'e olette 'lleet 'yviä kilpailijoita, kiitos. On ollut 'ukavaa 'lla HP-Pahkassa" Hymähdin pienesti, Dimitrin ääni oli erilainen kuin Roaldilla, mutta sen korostus oli aivan samanlainen.

"Kiitos vain minunkin puolestani, ensinnäkin teille Dimitri ja Lorena kun olette vierailleet HP-Pahkassa ja teille muille, olette hyvin kilpailijoita" En ollut vama, mitä muut HP-Pahkalaiset ajattelisivat Luihuisen äkillisestä kohteliaisuuden osoituksesta, mutta puhuminen helpotti omaa oloani.

Lorena kiitti myös hyvistä turnajaisista, kuten hämmästyksekseni myös muut koulusta. En olisi heti arvannut kuulevani heidän suustaan sellaisia kohteliaisuuksia kuin mukava, et aina niin paha kuin muut Luihuiset ja sitä rataa, mutta olin tietysti hyvilläni.

Puoli tuntia kului liian nopeasti, sillä pian teltan kangas kahahti ja Rehtori Denshawn ääni kuului teltan etuosasta lähestyen tämän kävellessä keskelle.
”Hyvä, näytättekin olevan valmiita koetukseen. Eli, tulkaa ulos kun sanon nimenne, teidät lähetetään matkaan kolmessa osassa ja aloitamme mahdollsimman nopeasti tämän sateen vuoksi. Alice, Renata. Te olette ensimmäisiä, joten tulkaa jo tänne odottamaan”

Ennen poistumistaan hän tarttui olkaani ja tunsin katseen porautuvan omiin silmiini.
”Cadma kertoi, että voit äsken hieman huonosti. Onko olo parempi? Emme voi pakottaa sairasta oppilasta ottamaan osaa koetukseen..” Keskeytin rehtorin sanoen olevani kunnossa, vaikka sisäinen minäni oli hermostunut oudon tunteen takia, jota aloin jo pitää typeränä. Hän astui ulos mutisten Melutus-loitsun ja alkoi puhua räyhäävän ukkosen yli katsomoon.

”Noniin! Hyvät oppilaat, henkilökunta, vieraat.. on tullut viimeisen koetuksen aika! Ja tänään selvitämme koko Kolmivelhoturnajaisten voittajan. Ottelijoiden tulee noutaa pokaali Kielletystä Metsästä, jonne on asetettu esteitä hankaloittamaan kulkua. Ne voivat olla taikaolentoja, tai estomanauksia tai sitten jotain muuta” Yleisön joukosta kuului kiihkeää supinaa.

”Kerratkaamme vielä pisteet! Turnausta johtavat Luihuisen tuvasta Renata Granvity 226 pistein sekä Puuskupuhin tuvasta Alice Doze 221 ½ pisteellä! Toisena tulevat vierailevista kouluista Dimitri Gruevin Durmstrangista 221 pisteellä sekä Lorena Willment pistein 212 ½! Ja kolmannen sijan jakavat, ylpeinä hekin, Luna Lovekiva Korpinkynnen tuvasta pistein 201 ja Rohkelikon tuvasta Stephanie Bell 159 pisteellä! Renata Granvity sekä Alice Doze aloittavat koetuksen!”

Se oli merkki ja huokaisin syvään astuessani ulos teltasta jälleen sateeseen. Luihuisen ja Puuskupuhin oppilaat hurrasivat meille, mutten itse pystynyt iloitsemaan siitä ainakaan tällä hetkellä. Erotin Durmstrangilaisten sekä Beauxbatongsilaisten kannustukset, kuten myös Rohkelikkojen ja Korpinkynsien. Asetuimme seisomaan viiden metrin päähän tosistamme. Kuiskasin hiljaa onnentoivotukset Alicelle, joka kiitti minua, vaikkakin hieman epäröiden. Denshaw puhui jälleen.

”Ottelijat, onnea matkaan. Kun lasken kolmesta alaspäin, te astutte edessänne olevaan teleporttisumuun, joka kuljettaa teidät eri osiin metsää, jottette varmasti tiedä olinpaikkaanne ja voitte aloittaa koetuksen. Valmista? Kolme.... kaksi.. Nyt!”

Sydämeni pumppasi tiheästi ja pelkäsin sen melkein lävistävän rinnan” Minä astuin eteenpäin ja hetken jokin kutitti ihoani, kunnes vatsassani nytkähti kuin näkymätön koukku sisältä päin ja aloin kieppua vinhasti. Jos olisin nähnyt, kaikki olisi varmasti ollut sekamelskaa, mutta pian seisoinkin jo liukkailla juurilla ja kumma kyllä, pystyssä. Varmasti jokin hidastusloitsu pehmentämään laskeutumista.

En kuullut, milloin muut lähetettiin matkaan enkä sijaintiani. Ukkonen oli ainoa ääni mitä erotin, mutta tunsin puiden liikkeet jaloissani sekä satunnaisia rasahduksia, jotka kuuluivat varmasti metsän eläimille. Aloin kävellä heti kun olin varmistunut tasapainostani. Ilma tuoksui erikoiselle, jossain oli varmasti taikaolentoja, jotka piilottelivat taitavasti.

Sokeuden ainoa hyvä puoli tilanteessa oli se, että sain terävöitettyä kaikki muut aistini äärimmilleen. Kuuntelin jokaista rasahdusta, tunnustelin jokaista puuta sen varalta, ettei se olisikaan puu, haistoin ilman jonkin epäilyttävän varalta ja oloni outo tunne alkoi vähitellen, minun onnekseni helpottaa. Tai en ollut varma oliko se hyvä asia, mutten ainakaan joutunut huolehtimaan asiasta hetkeen.

Kuljettuani kohtaamatta mitään aloin epäillä, etten edes kulkenut kohti pokaalia vaan kauemmas, kunnes törmäisin varmasti linnaa ympäröivään aitaan, joten kyykistyin laskien sauvani kivelle, jonka löysin tunnusteltuani hetken. Mumisin hiljaa ajateltuani nelitahti-loitsun mielessäni tarkkaan.

”Suuntaa minut” Sauvan pyörähtäessä osoittamaan pohjoiseen se riipaisi kiveä ja kosketin sen kärkeä. Jos pohjoinen näytti vasemmalle, tulisi minun kääntyä vastakkaiseen suuntaan, sillä pohjoinen oli ollut edessäni ja teleportti oli tuonut minut toiselle puolelle metsää. Nousin napaten sauvani ja käännyin oikealle nopeuttaen askeleitani hitaaseen juoksuun.

En ollut osannut varautua tulevaan, ensin ilman hajuun sekoittui rehevä ja märkä, jotenkin levämäinen tuoksahdus. Sitten jalkojeni alta kuului maiskahtava, märkä litsahdus kun sammaleiseksi suoksi muuttunut maasto petti allani ja vajosin polviani myöten. Hienoa, juokseminen ei ollut sittenkään viisas ajatus tässä koetuksessa.

Jokin seurasi minua matalista rääkäisyistä ja nopeista askelista päätellen.
Lähdin rämpimään eteenpäin ja kuulin niihin sekoittuvan äänen. Purskahduksen edestäpäin, se ääni oli liiankin tuttu Yrttitiedon tunneilta. Pollomuhku. Uusi purskahdus iskeytyi viereeni suohon ja peruutin samassa liaanimaisten ulokkeiden tieltä niiden kuitenkin hipaistessa minua.

Samassa se jokin iski hampaansa, piikkinsä tai jonkin muun terävän syvälle vasempaan pohkeeseeni ja kiljahdin pienesti kaatuessani maahan, kun sama osui toiseen jalkaani. Takaani kuuluvat askeleet kertoivat toisen lajin edustajan saapuneen paikalle. Kimpussani ollut perääntyi äkisti, tunsin toisen olevan kookkaampi.

Villi Pollomuhku ei minua niinkään hirvittänyt, vaan se, että niiden kanssa samassa ympäristössä eli tavallisesti Ottolettoja. Ne olivat varmasti äänen takana. Pysähdyin kuten askelet takanani, sillä liikkuminen oli varsin hankalaa kivun takia. Jos kuuntelin tarkasti, kuulin kynsien painautuvan sammaleeseen ja tunsin sen painuvan alaspäin sen varatessa painonsa jaloilleen. I

lmavirta kertoi vinhasta pyrstön heilahtelusta ja sitten olin valmis kun se loikkasi. Käännyin sauva edellä taakseni ja huudahdin.

”Tainnutu!” Loistu osui suoraan Ottoleton otsaan saaden sen vajoamaan syvemmälle kuin minä. Hetken se räpisteli, mutta huomatessaan ettei päässyt siinä ylös, se tyytyi sukeltamaan sammalen alle ja katoamaan. Siinä hetkessä Ottoletto tuntui kuivattavan suon mennessään ja vieden Pollomuhkunkin mukanaan.
Seisoin taas kuivalla maalla ja nilkutin eteenpäin, askeleet tekivät kipeää, mutten aikonut luovuttaa kesken kaiken.

Suosta selviäminen oli tuonut olooni rippusen itsevarmuutta, joka oli paljon vaadittu täällä synkässä metsässä, jossa tiesin sijainnistani vain sen, että kuljin etelään. Matka sujui hitaasti, en tiennyt ajasta mitään, mutta onneksi tämä ei ollut aikarajallinen tehtävä, sillä silloin olisin hävinnyt. Jouduin kuitenkin pian pysähtymään parantaakseni Ottolettojen aiheuttamat viillot.

”Episkius” Tunsin kivun hellittävän ja pian haavat tuntuivat kadonneen. Sateenmäärä heikkeni hiljalleen, ukkonenkin tuntui siirtyvän kauemmas, sillä jyrinä ei ollut enää voimakasta. Juuret alkoivat kuitenkin nousta tielle, joten minun piti loikkia niiden yli ja tunnustella tieni puiden tuella. Eräs juuri oli niin suurella mutkalla, että pääsin kulkemaan sen alta vain kumartumalla hieman ja mietin heti, olinko tullut ansaan tai jonkin pesään.

Pysähdyin kuuntelemaan tarkemmin ja erotin voimistuvaa sirinää yläpuoleltani. Puu, jonka rungolla pidin kättäni värähteli sen voimasta ja syöksähdin nopeasti pois tieltä, juuri kun jokin osui maahan ja halkesi. Siitä nousi jotain pientä, joka sirisi tai oikeastaan hyrisi voimakkaasti. Niitä oli sittenkin useita ja ne olivat pieniä, ampiaisiako? En uskonut niiden olevan mitään tavallisia ja pähkäillessäni yksi syöksähti minua kohti niin, etten ehtinyt havaita mitään ennen kuin tunsin piikin uppoavan syvälle oikeaan olkapäähäni.

Ähkäisin ja tartuin olkaani tuntien hyönteisen siivet, jotka osuivat kämmeneeni. Kiskaisin sen irti ja oloni muuttui huteraksi huimauksesta.

Viskasin litistämäni Hyrräpään maahan, mikä raivostutti muut pesässä olleet yksilöt, sillä niiden pesänhän minä olin tiputtanut kävellessäni. Horjahdin puuta päin pidellen päätäni, joka tuntui painavan useita kiloja enemmän kuin normaalisti. Huimaus lakkasi kuitenkin yhtä äkisti kuin oli iskenytkin, mutta sitten en tuntenut enää maata jalkojeni alla ja tartuin puuhun.

Toinen sivu-vaikutuksista oli leijuminen hieman maan yläpuolella jaksoittain. Ehkä ne rauhoittuisivat, jos onnistuisin palauttamaan niiden pesän kuntoon.
Nopea jähmetysloitsu sai Hyrräpäät jämähtämään ilmaan ja leijumaan kuin mitkä tahansa koristeet. Vaikutus ei kuitenkaan kestäisi pitkään, joten tunnustelin maasta vahamaiset pesän osat ja kokosin ne vierekkäin puun viereen.

Hengästyneenä kuiskasin loistun pyörittäen sauvaa kahdeksikon muodossa.
”Entistus..” Kultaisen välähdyksen myötä pesä oli ehjä, takanani kuului nopea hyrähdys ja nostin pesän nopeasti ilmaan Siipirdium Lentiusan avulla ja kiinnitin sen takaisin oksistoon juuri kun jähmetysloitsun vaikutus lakkasi ja ne alkoivat lähestyä minua. Peräännyin pois, eivätkä ne kääntyneet perääni vaan hyrisivät takaisin pesäänsä. Huokaisin helpotuksesta, vaikka tästä jäisikin riesaksi satunnaista leijumista metsässä.

* * *

Puiden oksat oliavt käyneet kaarevimmiksi ja matalimmiksi, sillä keskelle metsää ei tavallisesti päässyt kunnolla auringonvaloa ja muut puut olivat kasvaneet niitä korkeammiksi.

Kuulostelin jokaista ääntä, sillä täällä tunnelma oli enemmän kuin uhkaavaa, suorastaan karmivaa. Harvat lehdet kahahtelivat puissa ja äkisti ilmestynyt tuuli huokaili liukuessaan sulavasti ohitseni. Silloin olin saada kohtauksen kuullessani kauhean huudahduksen, minkä takia jähmetyin ja sydämeni jätti ainakin yhden lyönnin väliin ja alkoi sitten jälleen pumpata voimakkaasti.

Se oli ollut Dimitri, aivan tässä lähellä.
Toinnuttuani säikähdyksestä lähdin juoksemaan ääntä kohti ja kuulin outoa, käheää hekotusta sekä Dimitrin huudahdukset. Kompastuin juureen, mutten ihme ja kumma menettänyt tasa-painoani, vaan horjahdin eteenpäin ohuen pensaan läpi. Tunnistin käheän käkätyksen, sekä sanat heti Keijujen kuhilaiksi.

”Tule, tule nuorukainen. Tule mukaamme..”Ne kutsuivat Dimitriä, joka ei tiennyt mitä loistua niihin tulisi käyttää, kuten en minäkään oikeastaan, mutta päätin silti auttaa, sillä olin kuitenkin nähnyt niitä oppitunneilla toisin kuin bulgarialainen. Minä juoksin puun takaa esiin huudahtaen.

”Tainnutu! Dimitri, minä autan!” Loitsuni osui yhteen, joka parahti ja otusten huomio kääntyi minua kohti juostessani pojan luokse. Dimitri huoahti ja sanoi minulle.
”Ei ’enata! ’yllä minä ’ärjään. Keskity vain ’maan koetukseesi, ’yydän” Hän yritti saada minua lähtemään, mutta en suostunut. Kuhilaat hohottivat vihamielisesti.
”Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, tänään me juhlimme kunnon lihalla” Pidin sauvaani koholla käsi kerrankin vakaana ja odotin niiden hyökkäävän.

Dimitri tuli vierelleni huomatessaan, etten lähtisi pois hänen pyynnöstään huolimatta ja kohotti myös sauvansa. Yksi kuhilaista puhalsi johonkin ja ilmavirran mukana meitä lähestyi neulantapainen piikki. Dimirtri varoitti.

”’enata, jokin ’yvin terävä ’ähestyy sinua! Varo!” Minä huudahdin Varjelumin meidän molempien eteen ja pieni piikki kimposi lähimpään puuhun. Kuhilas, joka puhutteli meitä murahti ja kähähti.

”Ihmisolennot eivät pelaa reilusti, joten meidänkään ei tarvitse. Toimitaan!” Samassa jokin hyppäsi niskaani takaapäin ja kaaduin maahan ja käteni osui Dimitriin, joka oli myös kaatunut. Tietysti kilpiloitsuni vaikutus loppui myös sauvan pudotessa maahan. Sitten edessämme olevat kuhilaat alkoivat ampua meihin nuolia.

”Dimitri.. pystytkö ojentamaan sauvani?” Ähkäisin estäessäni samaan aikaan vasemmalla kädelläni piikkejä osumasta kasvoihini ja oikealla pidin kuhilasta kuristus-otteessa. Se ähki tavoitellen kynsillään ihoani. Dimitri potkaisi kuhilasta, joka huudahti, ja sai työnnettyä sauvaani lähemmäs.
Nappasin sen vaivalloisesti käteeni joutuen ottamaan siitä hyvästä piikkejä iholleni. Purin alahuultani ja työnsin kuhilaan pois päältäni, se raapaisi oikeaa kättäni syvälle.

Kyynel vierähti poskelleni, mutten välittänyt, vaan tähtäsin loitsuja niin moneen suuntaan kuin ehdin.
”Tainnutu, Kangistumus Tyystilys, Tarantellaegro, Keholeijus!” Ainakin kangistumisloitsu tuntui osuneen piikkejä puhaltavaan kuhilaiseen. Tainnutus-loitsu osui Dimitrin kimpussa olevaan kuhilaiseen ja hän tainnutti minun kimpussani olevan yksilön ja kaksi muuta. Huohotimme syvään ja kuhilaat alkoivat perääntyä varsin vihaisina. Yksi niistä huudahti.

”Vielä me tämän kostamme, silloin ette pääse pakoon!” Kaikki kuusi yksilö sylkivät maahan ja kiipesivät puihin kadoten jäljettömiin. Dimitri auttoi minut ylös, mutta vasen jalkani ei kantanut, sillä Keijujen Kuhilaan purema oli poistanut Episkius-loitsun vaikutuksen ja Ottoleton puremat aukesivat vuotamaan.

”Hemmetti!” Ähkäisin ja Dimitri auttoi minut istumaan puunrungolle. Hän katsoi jalkaani ja naksautti kieltään paheksuvasti ja sanoi.
”Pystytkö ’atkamaan, ’ai jätätkö ’urnauksen ’esken?” Pudistin päätäni ja sanoin niin päättävisesti kuin pystyin.
”Minä jatkan, muuten en saa näitä kammoja mielestäni ja tietäisin, etten ole yrittänyt.. Äläkä sinä yritä sille jalalle mitään, vaikka raahaudun yhdellä jalalla!” Sanahdin hammasta purren. Roald ei ottanut mitään kuuleviin korviinsa.
”En ’odellakaan ’ätä sinua pulaan. Kyllähän ’inäkin autoi, ’aikka kielsin” Hän nosti jalkaani ylemmäs, mutta se teki kipeää.

Hän laski sauvansa selvästi murtuneelle jalalle ja puhdisti sen ensin Aquatuolio-loitsun avulla. Viileä vesi tuntuikin mukavalta. Fenkoli-loitsu taas lastoitti jalan ja sitoi sen hyvin tiukaksi, että ainakin pystyin kävelemään.
”Kiitos Dimitri, olemme tasoissa vai mitä?” Naurahdin ja hymyilin hänelle. Dimitri vähätteli.
”’otta kai ’inua piti ’uttaa. Olemme ’yt tasoissa, ’uten sanoit” Lähdimme kävelemään eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Tuntui turvallisemmalta liikkua hetken kaksistaan, vaikka tiesin, että meidän pitäisi lähteä omia reittejämme melko pian. Kysäisin.

”Miltä täällä näyttää nyt? Ovatko puut matalia, vähälehtisiä tai oksat kasvamassa kierosti vai jotain muuta?” Hän katseli ympärilleen hetken, jotta voisi kertoa kaiken mahdollsisimman tarkasti.

”No, ’uut ovat ’yvin matalia ja tummia. ’ksissa ei juuri ole lehtiä, ’utta maassa ’iikkuu paljon hämähäkkejä. Ihan ’ieniä, mutta silti ’unsaasti” Hätkähdin, hämähäkkejä. Dimitrin kuvailu auttoi minua myös aistimaan ja kuunnellessani tosiaan erotin pienet liikkuvat hämähäkit jalkojemme alla. Onneksi ne olivat pieniä, eivätkä.. Akromantelloja.

”Huh, onko niitä paljon? Oletko varma, etteivät ne ole välillä suurempia. Tai puut, onko niissä seittejä?” Ääneni muuttui loppua kohden oktaavia korkeammaksi ja Dimitri vilkaisi minua huolestuneen oloisena.
”Odotas, ’yllä. Nuo ’uutamat ovat jo ’inakin kaksi ’ertaa suurempia kuin ’oiset. Edessä näyttäisi olevan ’onkinmoinen umpikuja” Askelemme hidastuivat, sillä maassa olevat hämähäkit vaikuttivat kiristävä tahtiaan. Pysähdyimme, ilmassa lehahti pilaantuneen lihan haju ja tunnustellessani käteni osui tahmeaan verkkoon.

”Dimitri! Täällä ei ole turvallista, lähestymme Akromantellojen pesää, näet kai seitit. Siksi ne kasvavat, sillä Akromantellat ovat kaksi kertaa meidän kokoisiamme!” Dimitri värähti vieressäni ja katsahteli ympärilleen. Hän tajusi pian kuten minäkin, että jäisimme pian ansaan, ellemme poistuisi paikalta nopeasti. Akromantellat olivat vielä myrkyllisiäkin.

”’inä inhoan ’ämähäkkejä muutenkin! ’ule ’enata, mennään ’ois täältä!” Hän tarttui käteeni nopeasti ja oli auttamassa minut mukaansa, kun molemmat pysähdyimme. Aistimme jotain lähellä. Puiden liike oli pysähtynyt äkisti kuin odottamaan jotain, niin kuin mekin, vaikka järkevintä olisi juosta, sillä molemmat ainakin arvelimme tietävämme, mikä tai mitkä meitä odottivat varjoissa.Taivas, joka pilkotti yllämme olevien puiden latvuksien lomasta oli tummentunut ja pilviä kerääntyi siihen, tunsin sen varjoista, jotka lisääntyivät.

* * *
.:Akromantellat:.

Varjoissa syntyi liikettä, kun kahdeksan jalkaa kapusivat alas puuta pitkin äänettömästi ja äärimmäisen uhkaavina. Piikit pitivät täydellisen otteen karheassa rungossa, kun vähintään viisimetriset, nuoret Akromantellat jatkoivat laskeutumistaan. Eikä karvaisia, kaksiosaisia ruumiita laskeutunut vain yksi puuta pitkin.

Ne olivat piirittäneet kaksikon ja osa laskeutui näkymättömältä vaikuttavan siiman kanssa, kahdeksan pimeyttä tummempaa silmää kiiluen ja pihtihampaat naksuen ilmassa napatakseen saaliin, joka tiesi niiden läsnäolon niitä kuitenkaan havaitsematta. Yön valo teki maisemasta uhkaavan sinisen, josta mustia otuksia luuli varjoiksi niiden laskeutuessa seittikerroksen päälle senkin äänettömästi kuten vain taitavin huippusaalistaja kykenee tekemään.

Yksi niistä sukelsi alas kadoten syvälle maan alle viettävään tunneliin, jossa se kipitti vauhdikkaasti juurien ja seittien peittämää leveää tunnelia vaivattomasti, sillä reitti oli suunniteltu periaatteessa sen valtavalle isähahmolle, Hämäkäkille, joka ei enää paljon liikkunut sokeutensa ja iäkkyytensä takia. Akromantella pysähtyi aukealle, jossa oli leveä, juurien kehystämä seitti, jonka takana Hämäkäk piilotteli. Se napsautti leukojaan yhteen.
”Mestari, kaksi vierasta ihmistä paikalla, eikä Hagridin läsnäolosta tietoa, en usko, että hän lähetti heitä. Kuinka toimimme?” Seitin läpi työntyi kaksi kookasta eturaajaa, jotka itsessään olivat kaksi kertaa nuoren akromantellan kokoiset ja pian kahdeksan harmaansameaa verkkosilmää kohosi paljastaen monenkymmenen sentin pituiset pihdit valtavan otukse kohottaessa itsensä vaivalloisesti ylös. Sen pihdit napsuivat yhteen.

”Alan olla todella nälkäinen, eikä tuore ihmisliha olisi pahaksi kenellekään meistä. Antakaa hyökkäyskäsky, muistakaa, ruoalla leikkiminen on sallittu, mutta itse tuhoamisen huvi säästetään minulle!” Hämähäkki vajosi takaisin pimeyteen ja sen nuori poika palasi ylös kertomaan Hämäkäkin vastauksen eteenpäin muille.

* * *

Tunnelma oli uhkaava, olin pakittanut kiinni tahmeaan seittiin, josta en saanut itseäni irti ollenkaan. Dimitri piti sauvaansa koholla ja sitten hän huomasi liikettä yläpuoleltamme. Hän kohotti valoa, joka paljasti valtavan otuksen ja hän huudahti säikähdyksestä perääntyessään kauemmas sauva tärisevässä kädessä.

”Lukkius luikkius! Tainnutu! Kangistumis Tyystilus! Hajothus!” Kuulin Dimitrin loistivan hätäisesti. Ilkeä leukojen napsutus jatkui, mutta hyönteismäinen kimeä äännähdys kertoi, että ainakin yhteen niistä oli osunut.
”Ne ovat ’äällä! Pakene ’enata!” Hän kierähti juurikon alta ja kuulin juoksu-askeleet, joita en pystynyt seuraamaan, sillä olin jumissa. Pyristeltyäni hetken luovutin ja hyväksyin kohtalokseni sen, etten enää näkisi muuta kuin Kielletyn Metsän. Huusin Dimitrin perään.

”Onnea koetukseen Dimitri, en pääse irti seitistä!” Kuulin kuitenkin tömähdyksen, eikö Dimitrikään päässyt pakenemaan. Saisinpa edes sauvani, jotta kykenisin kutsumaan meille apua punaisten kipinöiden avulla. Kuulin askelet, jotka hämähäkki oli muuttanut tarkoituksellisesti äänekkäiksi. Sain hapuiltua sauvani, jolla tein ilmaan veitsen viiltoa muistuttavan liikkeen ennen kuin lausuin äänettömästi Sektumsempran sen vatsaa kohti.

Otus kiljaisi ja sen pihtiraaja viilsi poskeani otuksen tömähtäessä maahan puusta, jossa se oli kiivennyt.
Samassa tunsin eturaajat, jotka pitivät minua paikallaan samalla kun piikki otuksen takamuksessa iskeytyi jalkaani saaden jäseneni kangistumaan niin, etten edes kyennyt harkitsemaan liikkumista, enkä olisi pystynytkään. Onneksi ajatukseni sentään toimivat ja olin onnellinen siitä, etten joutunut tallentamaan suuria hämähäkkejä verkkokalvoilleni. Ironista kyllä, siitä tuli kiittäminen Voldemortia.

Otuksen pihtiraajat kohottivat minut ja aloin pyöriä ilmassa vinhasti samalla kun valtaisa seitti kietoutui ensin jalkojeni ympärille tiukkana, sitten lantioni ja vatsani saavuttaen nopeasti olkapääni ja kaulan, mihin se päättyi. Kasvoni jäivät vapaiksi, mutta tahmea, jämäkkä ja tiukka seitti sai minut tuntemaan oloni muumioksi. Minä kohosin ylemmäs ja Akromantella allani alkoi liikkua, en tuntenut sen karvaista ruumista seittikerrosten lävitse, mutta tunsin reitin muuttuvan ahtaammaksi ja kaartuvan alemmas ja seitit sekä pienet juuret hipoivat kasvojani. Oliko niillä suojaan rakennettu pesä maan alla?

Pian tömähdin maahan ja piikki viilsi seittipukuni auki, en tiennyt miksi, mutta tunsin jonkun valtavamman käskevän sitä otusta, joka oli vanginnut minut kuin kärpäsen. Onneksi sauvani oli jäänyt käteen, sillä aloin taas tuntea ruumistani. Ensin heilutin sormenpäitäni, sitten käsiäni ja pian jalkanikin liikkuivat auttaen myös muut ruumiinosat takaisin. Piikin vaikutus oli loppunut. Kuoriuduin ulos lopuistakin seiteistä, vaikka katosta roikkuva tahmea verkko olikin kietoutunut hiuksiini. Mitä seuraavaksi? Olin hiljaa ja kuuntelin. Pidin sauvaa kädessäni tietämättä loitsua, mitä käyttäisin seuraavaksi.

Otettuani varovaisen askelen eteenpäin, oli allani ollut ohut juuri räsähtänyt rikki. Samassa tunsin jonkin liikahtavan lähelläni ja pidin sauvaani valmiudessa. Liikuin sivummalle, jossa peruutin jälleen päin seittiä kuunnellen tarkasti. Ainoa haju, minkä tunsin oli vain ummehtunut taikka pilaantuneen lihan löyhkä, mikä kirveli sieraimissani. Siksi hätkähdinkin karheaa ääntä, joka kuului jostain läheltä sekin. Ääntä seurasivat napsahtelut, kuin leukapihtien napsahtelu yhteen.
”Tiedän, että olet täällä nuori ihminen. Haistan sinut, tunnen myös että pelkäät ja olet varautunut hyökkäykseeni. Oletko varma, etten pystyisi yllättämään sinua omassa elementissäni? Meissä on kuitenkin jotain yhteistä, mikä voi myös auttaa sinua. Minäkään en nimittäin näe enää, sitä se ikääntyminen teettää, mutta sinun sokeutesi on lähtöisin pimeästä taikuudesta” Se hiljeni ja minä vastastin.

”Olet Hämäkäk, eikö niin? Minä olen kuullut sinusta Hagridilta. Hän kertoi, itse asiassa Taikaeläinten hoidon oppitunnilla, että oli omistanut hämähäkin, minkä ei tiennyt olevan Akromantella” Hetken oli hiljaista, sitten läheltä kuului rapinaa ja sama ääni vastasi.

”Olet oikeassa, outoa, että Hagrid on kertonut siitä. Ennen meistä tiesi vain Hagrid, sekä kaksi nuorta oppilasta vuosia sitten, jotka väittivät Hagridin lähettäneen heidät. Silloin menetin oivan ja tuoreen aterian, meillä on vaikeaa. Minä ja sadat jälkeläiseni olemme aina nälkäisiä” Kuuntelin Akromantellan kertomuksen ja mietin, eikö se ollutkaan koiras?

”Tuota, minusta kuulostat koiraalta. Missä, ööh.. vaimosi vai miten te hämähäkit kutsuttekaan naaraita, oikein on?” Hämäkäk liikkui jälleen, se kuulosti vaivalliselta. Se tuntui kiipeävän minusta kauemmas pudotellen paksujakin juuria. Seitti kuitenkin kannatti valtavaa eläintä, sillä se painui minua päin.

”Niin, vaimoni. Hän menehtyi vain vähän aikaa sitten, hassua, että ihminen kysyy tuollaista. Vaikka toisaalta, saatamme olla saman-älyisiä, ellemme me sitten ole teitä viisaampia. Mutta eivätköhän puheet riitä..” Hämähäkki hiljeni salaperäisesti, peittäen samalla askelluksensa äänet. Liikuin keskemmälle olettaen sen kulkevan seiniä pitkin ja karttaen kuunvaloa, joka lankesi alas keskellä olevasta aukosta. Olin ilmeisesti oikeassa, sillä otus napsautti pihtejään ärsyyntyneen oloisesti vasemmalla puolellani. Suuntasin sauvani sen suuntaan tekemättä kuitenkaan loitsua.

Pulssini oli kiihtynyt jännityksestä ja ruumiini tuntui juuttuneen paikoilleen, mutta samalla tunsin katseen selässäni ja tiesin Hämäkäkin tarkkailevan minua, se oli ahdistava tunne, olisi oikeastaan parempi, jos se hyökkäisi jostain niin, että tietäisin tähdätä loitsuni. Samassa edestäni kuului tömähdys, kun otus vaikuti loikkaavan siihen kahdeksan jalan voimin, ilmeisesti keräten voimia lihaisaan ruumiiseensa, kun on laiskotellut siellä kolossaan. Tähtään nopeasti sauvallani eteenpäin.

”Lukkius Luikkius!” Huudahdan ja kullansävyinen loitsu suihkuaa sauvani kärjestä päin kiveä, josta se kimpoilee vastakkaiselle puolelle ja katoaa. Joudun väistämään taikaa, jotten lentäisi itse päin seinää. Akromantella siis hämäsi minua heittämällä jotain suurta ohitseni, eli siis.. se saattoi olla takanani juuri nyt.

Kuului pitsien napsahdus.
”Typerä ihminen, vaikka nopeat refleksit sinulla..” En jää kuuntelemaan, vaan pyörähdän harvinaisen sulavasti ympäri ja kohotan sauvani huudahtaen samalla, kun viillän sauvalla ilmaa.
”Sektusempra!” Hämähäkin takaruumiiseen ilmestyy syvä viilto, kuin terävästä sapelista, joka uppoaisi sen peräpäähän. Silloin se vinkaisee ja loikkaa painollaan minua kohti terävät pihdit esillä. En ehdi väistää, mutta heilautan itseäni sivulle, jolloin jalkani jäävät sen ruumiin alle ja eläimen sokea pää tömähtää seinää päin pudottaen pikkukiviä. Vaikka se ei näytä hätkähdyttävän Hämäkäkiä, minä jatkan loitsujen langetusta niin useaan kohtaan kuin ehtisin osua.

Valosuihkut purkautuvat sauvoistani kuin värikäs ilotulitus keskellä metsää.
”NYT RIITTÄÄ LEIKKI!” Akromantella suunnilleen sähähtää ja laskee terävän raajansa selälleni ja painaa sitä, jolloin otteeni sauvasta herpaantuu. Himputti, se putosi, ajattelin kun kuulen räsähdyksen, mikä saa minut jähmettymään. Sauvani on hajonnut.. se on hajonnut. Ei, se olikin oksa. Tunsin sauvani vieressäni. Hämähäkin eturaajat nostavat minut ilmaan kohti louskuttavia pihtejä ja yritän rimpuilla. Löyhkä muuttuu sietämättömäksi kun siihen sekoittuu hapan myrkky, joka valuu pihdeistä maahan. Olen varmasti mennyttä, ajattelin.

Kunnes muistin äänettömän kutsuloitsun, jonka avulla sain sauvani takaisin käteeni. Langetin Tarantellaegro-loitsun, joka sai ällistyneen otuksen epävakaat jalat liikkumaan hillittömästi ilman, että ruumis pysyi mukana ja sukelsin alas sen otteen ulottumattomiin.
Hämäkäk kähisi liikkumisensa lomasta, mikä ei ollenkaan muistuttanut tanssimista kun kyseessä oli hämähäkki.Ylhäältä aukon tuntumasta alkoi samantien kiivetä alas kymmeniä ja taas kymmeniä akromantelloja, jotka olivat kuitenkin yli puolet pienempiä kuin isänsä Hämäkäk.

”Tuhotkaa se!” Sen ääni tihkui myrkkyä, kirjaimellisesti, sillä myrkyllisiä Akromatellat olivat.
”Sytyjo!” Huudahdin ja sain hämähäkit vingahtelemaan tai kiipeämään pakoon yhtäkkiä tuliseksi pätsiksi, joka uhkasi tuhota niiden rauhaisan pesän kokonaan. Mutta sitten järkytyin, miten itse pääsisin ulos. Ainoa mahdollisuuteni olisi kaivautua läpi multaseinämän, mikä olisi varmaan mahdotonta juurien takia. Savu tunkeutui keuhkoihini ja yskäisin. Painauduin juurakkoiseen maahan ja aloin ryömiä, sillä edessäpäin näkyi Hämäkäkin kolo, joka vaikutti syvältä.

Kaikki Akromantellat pakenivat kauhuissaan tulen läpi, mikä koitui useiammankin niistä viimeiseksi teoksi, kun liekit nielivät karvaista ruumista.
Savun hajuun sekoittuivat mädän lihan ja luiden katku, joka seittien peitossa olevasta kolosta nousi ja yökkäsin maahan, silti minun oli jatkettava, jos halusin pelastua, sillä koloa ympäröivät kivet suojasivat tulen pääsemiseltä koloon asti tai ainakaan syvälle. Minnehän tämä veisi? Vielä suuremmalle seitille, jossa yhä syömättömät eläimet olivat siististi paketoiduissa seiteissään kuin varasto.
Matka tuntui ikuisuudelta ryömiä, mutta savunhaju sekä ihme ja kumma ruumiidenkin löyhkä laimentui. Ironista. Eikö lihava hämähäkki ollut jaksanut ryömiä syvemmälle omaan koloonsa, sillä ei jaksaisi enää palata jakamaan käskyjä jälkeläisilleen. Samassa tunsin valoa, vaikken nähnytkään sitä. Eikä valo kuulunut tänne, metrien syvyyteen maan alle. Viimeksi olin tuntenut saman valon.. kun Kolmivelhopokaali oli esitelty!

Roaldin mukaan se oli ollut sameanhopeinen, sen kahvat olivat olleet vuohen päitä ja reunoilla oli ollut kirjoitusta. Lasi oli ollut sinistä lähes puolimetrisessä pokaalissa, se oli hohtanut jäänkylmää, taikka miten sen sanoisi, sähkönsinistä valoa koko saliin. Olinko.. minä.. voittaja? Oliko pokaali todella piilotettu näin vaaralliseen paikkaan, Akromantellojen pesään ja vielä niiden johtajan laiskanlinnaan? Riittäisi jos tarttuisin siihen, joten halusin varmistaa sen ja kohotin sauvani, sekä oikean vapaan käteni.

”Tulejo, Kolmivelhopokaali!” Kylmäntuntuinen vuohikahva osui kämmeneeni ja puristin sen ympärilleni. Vatsassani tuntui nykäisy ja jouduin pitelemään pokaalista kiinni tiukasti heikommalla kädelläni, ettei kieputus olisi lennättänyt minua taivaan tuuliin. Hetkinen, McLeon tai Denshaw, eikä kukaan ollut kertonut mitään halaistua sanaa porttiavaimesta.
Minä paiskauduin maahan ja pokaali lennähti kädestäni.

Maa tuntui hiekkaiselta, mutta en osannut päätellä maastoa tai sijaintiani sen perusteella, mutta oletin seisovani polulla. Nousin ylös, en ainakaan ollut HP-Pahkan mailla, jos olisin ollut, ainakin joku olisi jo onnittelemassa minua ja kiidättämässä Matami Pomfreyn luo. Lähdin varovasti kävelemään, en luottanut rauhallisuuteen tippaakaan ja törmäsin johonkin, karkeakarvaiseen, joka kavahti minusta kauemmas ja murahti syvältä kumpuavalla naisen äänellä.

”Tästä sä et kulje, jollet arvoitusta tätä ratkaise!” Sfinksi? Se nirhaisi minua kynsillään, jotta perääntyisin askeleen kauemmas.
”Ar-arvoituksenko? Mutta missä minä oikein olen?” Ääni kuului taas ja kuulin lipevän murahduksen sen kynsien raapaistessa hiekkaa. Naisen ääni, mutta selvästi eläimen kroppa. Sen täytyi siis olla sfinksi. Sfinksi vastasi, tunsin sen tiiviin tuijotuksen. Otus ei kuitenkaan kertonut sijaintiani.

”Sä löysit pokaalin,
ei kaikki ole miltä näyttää.
Tän voiton mä suunnittelin,
tehtävän keskenjääneen aion mä nyt täyttää.
Jos vastaat väärin sä ensin edes vähän,
päättyy tiesi nopeasti tähän.
Oikealla vastauksella,
en voi vannoa että olisi sen helompaa luvassa”

Se piti dramaattisen tauon, ennen todellista arvoitusta. Odotin kärsimättömänä.

”Aina syntyvä on uudelleen,
väri vaihtuu kultaan, punaiseen.
Kanelipuuhun tuoksuvaan,
asettuu pesään palavaan.
Kuolemasta kerro ei,
pian uusi uljas eläin,
tuhkasta kohosi kun tulen savu vei.
Kun vihjeet nää sä yhdistät,
vastauksen sä tietää voit.
Kunhan vain sanoillasi henkiin sen herätät,
matkaa jatkaa sä voit”

Hiljennyin ja kulmani kurtistuivat mietiskely-asentoon, joka oli minulle yleinen, jos jotain piti tehdä huolella. Ja tässä tilaanteessa se oli tosiaan tärkeää, kun vaihtoehtoja olivat kuolema sekä eteenpäin. Halusin päätyä jälkimmäiseen.

Aluksi ajatukseni jylläsivät niin nopeasti, etten pysynyt itse mukana, eivätkä oikeastaan oleelliset vihjeet avautuneet minulle.

Tai sitten se saattoi johtua arvoituksen vanhahtavasta kielestä. Sitten palasen alkoivat laksahdella vähitellen kohdalleen. Kanelipuu.. pesä.. eläin. Uudestisyntyminen, hetkinen. Lintu, joka tekee pesän kanelipuuhun ja sytyttää sen tuleen. Se myös syntyy uudestaan, eli vastaus. Voisikohan se olla Feeniks? Rykäisen.

”Tuota, onko Feeniks oikea vastaus?” Pidätän hengitystäni, sfinksi pitää painostavaa tunnelmaa taidokkaasti yllä samalla kun huudahtaa salaperäisesti.

”Vastaus on oikea! Pääset ohitseni!” Sfinksi kohottautuu istumaan ja kävelen sen ohi kiittäen. Jatkan matkaani tietämättä, mikä edessäni odottaisi. Tämä kuuluu varmasti osana koetukseen, mutta yllätyksenä, sillä haluttiin vielä haastaa oppilaita lisää. Samassa jähmetyin paikalleni, sillä tuttu ääni saa kylmät väreet kulkemaan ruumiini läpi.
”Renata, onneksi se olit sinä, joka päätyi vanhojen ystäviemme luokse. Kukaan muu ei varmasti olisi onnistunut siitä, tai mistähän sitä tietää?” Kuuluu Voldemortin kylmän lipevä ääni.
”Mitä sinä haluat minusta? Eikö sokeuttaminen sitten riittänytkään?” Kivahdan seisoen mahdollisimman ryhdikkäänä, vaikka odotan epäröiden, mitä hän vastaisi.

”Hah, temperamenttia löytyy. Sinä tulit tänne, sillä haluan varmistaa, että pysyt minulle uskollisena. Sinun ei olisi tarvinnut edes sokeutua, jos Malfoyn poika tai HP-Pahkan henkilökunta ei olisi sotkeutunut silloin kuukausia sitten asioihini!” Hän naurahtaa ja on vierelläni, en edes huomannut hänen liikkuneen. Tunnen kylmän käden olkapäälläni ja hän jatkaa.

”No Renata, tiedätkö, missä me olemme tällä hetkellä?” Olimmeko ilmiintyneet huomaamattani? Outoa, sillä jalkojeni alla tuntui hiekkapolun sijaan matto, hyvin tuttu sellainen. Irroittauduin Voldemortin otteesta ja siirryin eteenpäin, kyllä. Sama lasipöytä, nahkasohva, joista kuitenkin tulvahti ummehtunut haju. Taulut seinillä ja kirjahylly, sekä joitain vanhoja tavaroitani. Olimme kodissani, jossa vanhempani olivat kuolleet. Tulipalo, joka oli tuhonnut osan rakennuksesta, oli vain hämäys jästien vuoksi.
”O-olemme kodissani” Sanon sen ääneen ja jatkan.

”Mutta miksi?” Voldemort naurahtaa jälleen, hän tulee viereeni. Sitten hän mumisee loitsun, josta en ymmärrä juuri mitään ja tunnen ilmavirran sauvan suhahdellessa monimutkaisessa kuviossa ilmassa.

”Halusin näyttää sinulle tuota, vanhoja tuttuja.. jos niin voi sanoa. Hahhahhhaa! Etkä voi ottaa lahjaani vastaan, jos et näe sitä!” Ikkunaluukut paukahtivat kiinni ja ilma muuttui kylmäksi. Mitä oikein tapahtui, samassa peruutin päin Voldmeortia, joka nappasi käsivarsistani kiinni, sillä lattialankut rasahtivat rikki ja kuulin kynsien raapivan puuta. Hirveä haju tunkeutui nenääni, kuulin huokaisuja, joista saatoin erottaa sanan, jota ne toistivat elottomasti.
”Ren..aata! Renaa..ta, Renataa” Hätkähdin vavisten, kun jokin hipaisi kenkääni ja kysyin vapisten.

”Mikä, mikä se on! Kerro..” Voldemort nosti sauvansa ohimolleni ja kuiskasi nauraen pahaenteisesti.
”Näytän sinulle!” Samassa aivoihini tunkeutui kuva, jonka en olisi ikinä uskonut tai halunnutkaan sinne joutuvan mistään hinnasta. Kaksi ruumista, joiden mädäksi tummunut iho roikkui paljastaen useasta kohtaa vaaleaa luuta ja verisuonia esiin. Vaatteista oli jäljellä enää riekaleet, silmät pullottivat kuopissaan kuin valmiina putoamaan koska tahansa.

Kynnet olivat valtavat, kellertävät ja rosoiset niiden iskiessä kiinni vaatteiseeni. Silti, vaikka selvästi naisen ruumiista oli jäljellä tuskin mitään ja vaaleita kiharoita vain muutama, eikä miehellä hiuksiakaan juuri ollenkaan, olisin tunnistanut heidät ilman kuiskaustakin.

”Saanko esitellä, Remus, sekä Chelsea Granvity! Rakkaat vanhempasi, hahah!” Huusin niin kovaa, että sen luulisi kuuluneen pitkälle jästien keskuuteen ja halusin vain polttaa mielikuvan ja ruumiit, vanhempani, joiden kynnet repivät viiltoja iholleni. Itkin ja työnsin Voldemortia kauemmas itsestäni ja tähtäsin loitsun välittämättä mitä minulle tapahtuisi.

”Sektusempra!” Se osui yllättyneeseen viholliseen, joka ärähti, mutta muuta vaikutusta ei loitsulla ollutkaan. Hän kietoi mustan kaapunsa helmoja ympärilleni ja lähestyi hiljaa samalla kun olin puristua tukehduksiin.

”Tuo oli turha yritys, saat valistemasi rangaistuksen tässä ja nyt, eikä kukaan voi estää!” Kyyneleiden valuminen lakkasi samalla kun mieleni alkoi sumentua ja kuulin äänet, jotka eivät ikinä olleet tuntuneet niin lohdulliselta. Roald ja Cadma McLeonin huutavan loitsunsa ja silloin minä pyörryin tietäen, että olisin pian turvassa, toivottavasti. Mutta en saisi ikinä kuvaa ruumiista pois mielestäni.. ja. Minä. Olin. Voittanut. Kolmivelhoturnajaiset.

//Tässä se on  Pahoittelen virheitä, jos niitä sattuu löytymään esim. jos imperfekti vaihtuu paikoin preesensiksi, jos en ole huomannut korjata! Oli erittäin hauskaa kirjoittaa tätä tarinaa, josta tuli 16 ½ Wordin sivua pitkä! Pisimpiä tarinoitani ainakin, jollei pisin.//

Vastaus:

Upea, upea kolmivelhoturnajaistarina! Olen aivan mykistynyt!
Miten olet kyennytkään kirjoitamaan näin hienon tekstin, joka on täynnä jännittäviä käänteitä. Olet todella käyttänyt mielikuvitustasi. Sen huomaa!
Virheitä ei näkynyt, eivätkä aikamuotovirheetkään pistäneet silmään. Saattoi tosin johtua siitä, että luin tekstiä niin lumoutuneena ja siihen uppoutuneena, etten kinnittänyt huomiota kirjoitusasuihin yms.
Vaikka tarina oli tajuttomnan pitkä (hattunnosto sinulle), ei se käynyt tylsäksi missään vaiheessa. Päinvastoin, lukijan mielenkiinto vain kasvoi lause lauseelta. Mieletöntä tekstiä kerta kaikkiaan, kuin pienoiskirjaa lukisi.
Oli ihailtavaa, miten rohkeana Renata pysyi sokeudestaan huolimatta ja miten kylmähermoisesti hän suhtautui kohtaamiinsa vaaroihin. Olit ilmeisesti myös tehnyt "taustatutkimusta" tai sitten lukenut lähiakoina Ihmeotukset, ainakin Ottoletosta päätellen. Oli hauska, miten Renata tajusi Ottoletot Pollomuhkujen kautta. Jännitystä tarinasta ei todellakaan puuttunut ja vaaratilanteita riitti. Alun iloinen ja seesteinen kalmarikohtaus oli täydelinen vastakohta lopun vauhdikkuudelle, mikä oli hyvä asia. Juuri kun lukija luuli Renatan jo voittaneen, pokaali paljastautuikin porttiavaimeksi. Ehdin jo säikähtää, että luvassa olisi Pottereista tuttu kohtaus, mutta onneksi ei ja keksit aivan oman, upen lopun. Minua jäi vain askarruttamaan, että miten Cadma oli yhtäkkiä paikalla lopussa.
Olen täysin sanaton, tämä on ehdottomasti yksi parhaista HP-Pahkassa kirjoitetuista tarinoista kautta aikojen!
Täydet 30 pistettä, onnea!!

Nimi: Lorena Willment (Melody Milner)

18.07.2013 15:27
Tuuli pörröttää platinanvaaleita hiuksiani laskeutuessani suuria marmoriportaita nurmikentälle ja kohti telttaa, joka on metsän reunassa. Kuulen takaani vähän ajan päästä juoksuaskelia ja käännähdän ympäri. Dimitri juoksee rinnalleni. Tutustuimme ensimmäisen koetuksen alussa syksyllä ja olemme viettäneet yhdessä ystävämme mukanamme kaikki vapaahetkemme ja meistä on tullut todella läheiset. Joskus minusta tuntuu, että pidän pojasta hieman enemmän kuin ystävästä.
"'ei Dimidri." minä sanon ja hymyilen pojalle.
"Olethan talla kertaa ratkaissut arvoituksen ajoissa?" poika kysyy ja naurahtaa.
"Oui. Saman tien kun saimme vihjeen."
"Hyva. Oho, tuoltahan tulee jo professori Karkarof. Kuka hanen kanssaan on? No, jokatapauksessa minun taytyy menna. Nahdaan."
"'etkonen. Madame Carrasso on 'änen seurassaan."
Jäämme seisomaan paikoillemme ja odotamme, että koulujemme rehtorit saapuvat paikalle. Minä ja Dimitri kuljemme hiljaa uppoutuineina omiin ajatuksiimme, kun taas rehtorimme pulpattavat kuin papupadat toisilleen aivan sekavista aiheista, ja heidän mielipiteensä heittelevät laidasta laitaan. Dimitri siirtää paksun vaaleanruskean kankaan sivuun niin, että pääsen sisään telttaan. Hän luikahtaa perässäni ja pudottaa kankaan takaisin paikoilleen niin, että se sulkee juuri oviaukon rehtoriemme edestä.

Kokoonnumme taas piiriin isäntäkoulun rehtori Denshawin luokse ja hän kertoo koetuksen alkuun olevan muutama minuutti jäljellä. Hän muistuttaa vielä, että jos joudumme pulaan, meidän täytyy lähettää punaisia kipinöitä.
"Ja nyt, olkaa hyvät ja siirtykää ulos. Lähtöpaikkanne on merkitty lipulla, jossa on koulunne logo. HP-pahkan ottelijoiden lipuissa koulumme logo on painettu tupanne väriselle kankaalle."
Astelen pihalle ja menen suoraan sen lipun luokse, jossa on oman kouluni logo. Se on aivan vasemmassa reunassa. Katselen kilpakumppaneitani. Minun ja Dimitrin välissä on kaksi ottelijaa. Kohtaan Dimtrin katseen ja poika virnistää minulle. Sitten käännän katseeni metsään, sillä lähtölaukaus voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Kun kuulen pahduksen, ryntään metsään.

Juostuani pitkään ilman, että yksikään olento olisi sattunut tielleni, näen puskassa pronssisen välähdyksen. Sieltä astelee suurikokoinen hevoskotka tukkien polkuni. Se tuijottaa minua. Lähestyn hevoskotkaa ja kumarran syvään irrottamatta katsetta sen silmistä. Pysähdyn ja jään odottamaan, mutta otus vain tuijottaa minua.
"Voi taivas..." minä mutisen kun otus siristää silmiään. Olen juuri aikeissa perääntyä, kun hevoskotka kumartaa ja siirtyy tieltäni. Huokaisen helpotuksesta ja kävelen ylväänä seisovan hevoskotkan ohi ja vähitellen alan hölkkäämään. Tahdon ehdottomasti olla ensimmäinen pokaalin luona. Tahdon voittaa nämä Kolmivelhoturnajaiset.

Hölkätessäni näen vilahdukselta muutamia Threstaleja ja lumoavan kauniin yksisarvisen. Tehtävä alkaa tuntua jo liian helpolta, sillä hevoskotkan käsittely opettiin kolmannella luokalla, enkä ole tuon pronssinvärisen otuksen jälkeen törmännyt yhteenkään otukseen, josta olisi harmia minulle. Samassa kuulen ylhäälta hiljaista havinaa ja tunnen, että joku heittää minua selkään jollain pienellä, mutta kipeää tekevällä. Pääni pyörähtää suunnasta toiseen, mutta kun en löydä ketään, suuntaan katseeni ylös. Puun rungon vieressä lepattelee pieniä sähkönsinisiä olioita. Yksi niistä heittää pienen kiven ja ennen kuin tajuan sitä kivi osuu otsaani.
"Auh."
Nyt useampi otus tulee esiin ja ne alkavat heitellä minua pienillä kivillä. Otuksia on ehkä parisen kymmentä. Tunnistan ne Cornwallilaisiksi ilkiöiksi. Osoittelen otuksia saivallani samalla kun yritän väistellä pieniä kiviä.
"Tainnutu!" minä huudan vihdoin ja viimeinenkin otus putoaa maahan jähmettyneenä. Huokaisen ja jatkan matkaani polulla.

Pyyhkäisen hiukset kasvoiltani ja lähden kävelemään poispäin tainnutetusta kimeerasta. Tuuli on yltynyt vain kovemmaksi. Käännyn uudelle polulle ja olen törmätä suureen otukseen. Pysähdyn sen eteen ja hetken mietittyäni tajuan sen olevan Sfinkis. Se sähähtää minulle. Peräännyn taaksepäin.
"Älä vain sano, että pääsen ohitsesi vain ratkaisemalla arvoituksen.", minä huokaan. Olen surkea arvoituksissa. Sfinki virnistää minulle ja nyökkää.
"Noh, anna kuulua. Kannattaa edes yrittää."
"Menee alastomana kuoppaan, mutta tulee kuopasta kauniissa vaatteissa. Mikä se on?"
Hämmennyn. Olen kuullut kyseisen arvastuksen aivan varmasti aiemminkin, mutta... En muista vastausta. Alan kävellä ympyrää ja pidän päätä käsieni välissä. Sitten vastaus välähtää mieleeni.
"Se on siemen! Aivan varmasti!"
Sfinksi nyökkää hymyillen ja siirtyy edestäni. Edessäni oleva polku johtaa aukiolle. Ja sen aukion keskellä kimaltelee suuri pokaali. Yhtäkkiä huomaan, että polulla edessäni makaa joku. Ja se joku näyttää kuolleelta. Menen lähemmäs ja näen platinanvaaleat hiukset. Luulen tyttöä ensin yhdeksi ottelijoista ja lähetän melkein punaisia kipinöitä taivaalle, mutta katsonkin tytön kasvoja ja pillahdan itkuun. Vivian makaa elottomana edessäni. Rojahdan maahan ja kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Mutta ei, eihän se voi olla Vivian. Ei vain voi olla. Mutta se... Nousen ylös ja pyyhyin kyyneliet poskiltani. Ei se ole Vivian, vaan mörkö. Osoitan sauvalla mörköä ja juuri kun olen lausumassa loitsua, mörkö muuttaa muotoaan ja tilalla makaavat vanhempani. Kyyneleet alkavat taas valua poskiani pitkin ja sanon tukkoisella äänellä.
"Na-na-naurrettavus."
Mitään ei tapahdu. Hahmo muuttuu jälleen, tällä kertaa kuolleena makaavaksi koiraksemme. Lyyhistyn maahan uudelleen.
"Lorena!"
Huuto kuuluu takaani. Dimitri juoksee luokseni ja kyykistyy viereeni.
"Tuo on vain inhottava morko. Mina hoidan sen." Tuijotan koiraani ja kuinka se muuttaa muotoaan tytöksi, jolla on Vivianin tapaan platinanvaaleat hiukset. Miksi mörkö muuttuisi Vivianiksi Dimitrille. Mutta sitten suuni loksahtaa auki. Maassa ei makaa Vivian. Se olen minä.

Katson kysyvästi Dimitriä. Hän tuijottaa mörköä ja sanoo vain napakasti: "Naurretavus."
Mörkö katoaa ja Dimitri ojentaa käntensä auttaaksen minut ylös.
"Mi-miksi... Miksi mörkö muuttui minuksi?" minä kysyn pojalta.
Dimitri ei vastaa vaan vetää minut lähelleen. Seisomme hetken paikoillamme. Kun Dimitri irrottaa otteensa, hän hymyilee suloista hymyään.
"Tule, mennään hakemaan pokaali."
Juoksemme pokaalin luokse ja olen juuri tarttumassa siihen, mutta vedänkin käteni pois. Dimitri ei ole edes yrittänyt ottaa pokaalia. Hän katsoo minua edelleen hymyillen.
"Ota se, Lorena. Ota se ja voita nämä turnajaiset."
"Ei! Ei... Ota sinä."
"Enkä ota."
"Otatpas. Minä en ota sitä."
Dimitri pyörittää silmiään.
"Sinun taytyy ottaa se."
"Ja miksiköhän?"
"Koska voitto kuuluu ehdottomasti sinulle. Olet haaveillut siitä koko turnajaisten ajan. Kuule, tuolta puskasta voi milloin tahansa rynnätä kuka tahansa muista ottelijoista ja napata pokaalin sillä aikaa kun kinaamme."
Huokaisen.
"'yvä on. Mutta yhdellä ehdolla."
Dimitri kohottaa kulmiaan.
"Sinä otat puolet voittorahoista mukisematta vastaan!"
Dimitri nauraa ja sanoo sitten: "Hyva on. Mutta tuolta polulta vasemmalla puolella kuuluu juoksuaskelia, joten nappaa nyt hyva tytto nyt se pokaali!"
Virnistän ja ojennan käteni kohti pokaalia. Tartun siihen ja nostan sen nauraen ilmaan.

Vastaus:

Voi mikä ottelutarina! Sait siihen mahtumaan jos jonkinmoista tunetta aina romantiikkaan asti!
Aloitus oli hyvä ja muistelut aiemmista koetuksista kuvastivat hyvin tämän koetuksen tärkeyttä, sekä sitä, että tähän kaikki tosiaan päätty. Ottelupaikkaa oli kuvailtu hyvin ja siitä sai selkeän kuvan. Hieman jäin kaipaamaan yleistä tunnelmaa. Hurrasivatko oppilaat? Toivottivatko onnea? Muuten kuvailu kattoikin hyvin kaiken ja tuomarien asenteista oli hyvin kirjoitettu.
Jatkoit hyvin käsitystä Lorenan itsevarmuudesta, eikä pelkoa tuntunut koetuksessa liiemmin olleen. Välillä tuntui aivan kuin Lorenaa olisi oikein pitkästyttänyt!
Vaaroja löytyi laidasta laitaan niin helppoja, kuin vaarallisempiakin, eikä niistä ollut puutteita. Erityisesti Cornwallilaiset ilkiöt olivat hyvä piriste, sillä oli mukava saada jotain yksinkertaistakin koetukseen!
Lopetus oli kaunis ja ripaus romantiikka pisteenä i:n päälle. Virheillä ei tarinaa ollut pilattu, sillä niitä löytyi vain yksi ja kieliopista ei puutetta taida löytyä, vai mitä? Pituus myös kohdallaan.
- Osallistut taistoon kolmivelhopokaalista hyvällä 25 pisteen saalilla! Onnittelut!

Nimi: Alice Doze

17.07.2013 22:05
- Onnea koetukseen! Patrik ja Regina toivottavat, kun käännyn lähteäkseni muiden ottelijoiden perässä metsän reunaan valmistautumaan.
- Kiitos! Nähdään voitonjuhlissani! huudahdan ja riennän muiden ottelijoiden perään. Vaikka viimeinen ja luultavasti tärkein koetus alkaa pian, olen oudon itsevarma. Ehkä siksi, että olen selvinnyt muistakin koetuksista melko hyvin, tai sitten olen vain kasvanut. Oloni on kuitenkin tyyni ja itsevarman oloinen. Selviän tästäkin koetuksesta varmasti hyvin. Ehkä jopa voittajanakin, ajattelen hiljaa mielessäni, kun kuljen Lorenan perässä polkua alas metsän luo. Näen jo kaukaa, että metsän reunalla on selvät kuusi suuaukkoa, joista meidän on tarkoitus mennä nappaamaan hopeinen kolmivelhopokaali. Myhäilen tyytyväisenä, kun ajattelen minua voittajana.

- Huomio ottelijat! Viimeinen koetus alkaa viiden minuutin kuluttua. Jos joudutte pulaan, lähettäkää sauvastanne punaisia kipinöitä, niin teidät tullaan hakemaan, rehtori Denshaw kertoo ja huutaa hetken kuluttua:
- Nyt ottelijat! Siirtykää omille lähtöporteillenne!
uoksen ohjeiden mukaisesti omalle lähtö paikalleni. Odotan Henkeäni pidätellen, että lähtölaukais kajahtaa. PAM! Säntään matkaan juosten. Haluan olla ehdottomasti ensimmäinen, joka koskettaa pokaalia, vaikka joutuisin matkalla kohtaamaankin vaikeuksia. Vaukeuksista puheen ollen, edessä päin taitaa näkyä jotain. Hidastan vauhtiani reippaaseen kävelyyn ja siristän silmiäni. Kauempana puiden takana saattaa olla jotain liikettä. Lähemmäksi käveltyäni huomaan, että liike kuuluu sfinksille, joka makoilee polulla. Se näyttää tyynen rauhalliselta, mutta pelkään sitä silti. Tähyilen muita polkuja, mutta polut haarautuvat vasta sfinksin jälkeen.

-Pääsisinkö tästä ohi? kysyn varovasti hetken mietittyäni. Olen valmiina juoksemaan pakoon, jos sfinksi vaikuttaa höykkäävän. Se kuitenkin makoilee tyynenä, ja avaa suunsa:
- Jos ratkaiset arvoituksen.
Tämä tästä vielä puuttuikin. En osaa ratkoa arvoituksia, en edes helppoja. En kuitenkaan voi muuta, kuin nyökätä. Sfinksi avaa suunsa:
-On päällimäisenä vain pelko, ja ajatuksista vaikea saada selko.
Talven pakkaset kun puskee, on mieli musta tai ruskee.
Suojelee sua vain se yksi asia, jonka tekemiseen tarvitaan rohkeutta ainakin rasia.
Sfinksi päättää arvoituksensa hiljaisuuteen. Tuijotan Sfinksiä silmät suurina.
- Voisitko toistaa? Kysyn ja sfinksi toistaa saman. Hmmm... Jokin on siis pelottava ja kylmä. Suojautumiseen tarvitaan rohkeutta ja mieli varmaan pimenee. Pelottava asia... Varmaan joku otus, sillä miltä muultakaan suojauduttaisiin. Ehkä hevoskotka? Ei, niiltä ei suojauduta, mutta sne ovat kyllä pelottavia. Paitsi ilma ei kylmene.

Hetken mietittyäni ja pähkäiltyäni minulla välähtää.
- Se on ankeuttaja! Eikö niin? huudahdan ilahtuneena. Sfinksi hymyilee ja siirtyy polulta. Lähden matkaan tällä kertaa hitaasti kävellen, sillä pelkään edessä olevia vaaroja. Lähellä ei kuitenkaan ainakaan tällä hetkellä näy mitään. Kuuluu vain karkonainen linnunlaulu. PUM! Yhtäkkiä metsästä kuuluu kova pamaus. Heti sen perään kiljaisu, ja ilmassa sinkoilevat punaiset kipinät. Sydämmeni tykyttää hullun lailla. Pamaus kuului melko läheltä minua. En kuitenkaan aio alkaa poiketa reitiltäni, vaan jatkan matkaani suoraan eteenpäin, kunnes näen kohdan, jossa polut risteytyvät. En lähde polulle, joka veisi suoraan pamauksen luo, vaan lähden polulle joka menee suunnilleen samaan suuntaan, mutta ei ihan sinne.

Kun polku alkaa kapenemaan, huomaan edessäpäin jättimäisen akromantellan. Vetäisen sauvan salamana taskustani ja alan jo miettimään mikä loitsu tehoaisi parhaiten, kun akromantella lähtee juoksemaan kaikilla kahdeksalla jalallaan minua kohden.
- Tainnutu! Tainnutu! Tainnutu!
Lähetän akromantellaan varalta kolme tainnutustaikaa, sillä en tiedä miten vahva niiden iho on. Kolme tainnutustaikaa tehoaa hyvin. Akromantella tuupertuu kesken juoksunsa ja minä hyppelehdin sen yli. Se on kuitenkin niin paksu, että kompastun sen jalkaan. kaadun rähmälleni maahan ja ranteeni taittuu. Karjaisen kivusta, mutta kiljaisen heti perään. Edessäni häämöttää hopeinen loisto. Olen saapunut ihan aukion reunalle, jonka keskellä seisoo kolmivelhopokaali. nousen pikaisesti ylös, laskematta painoa kädelleni. Se on varmaan murtunut, mutta pieni hinta voitosta.

Lähden juoksemaan kohti hopean hohtoista pokaalia. Kurkotan käteni ja tartun terveellä kädellä pokaalin kahvaan. Kiljahdan riemusta ja nostan pokaalin ilmaan. Samassa luokseni syöksyvät koulun rehtori, oppilaat ja kaikki opettajat. Kaikki onnittelevat ja huutavat minulle, ja en voi olla nauramatta. Olen tosiaankin voittanut kolmivelhoturnajaiset. Nimeni jää historian siipien havinaan!


Vastaus:

Oikein hyvä ottelutarina!
Aloitus oli nopea ja tempaisi heti mukaansa. Loistavan kuvailun ansioista Alicen tunteet välittyivät hyvin selkeästi lukijalle. Kerroit hyvin ottelutilanteen alusta ja koetuksen menettelytavoista. Tapahtumat etenivät hyväänvauhtia ja teksti oli nopealukuista sekä kevyttä. Vaarat, joita matkalla oli, oli kuvailtu hienosti ja myös perustieto, mitä rivienvälistä saattoi löytää oli hyvä lisä. Vaaroista kertoessasi kuvailit taasen hyvin tunteita. Pelko, jota Alice kuitenkin koki ei täysin löytänyt tietään lukijoille. Yleensä toisto ja hitaat tapahtumakuvaukset auttavat.
Omaperäisyyttä löytyi ja vaikka käytitkin jo pottereista tuttua sfinksiä, sait siihen oman lisäsi hienolla runolla. Se oli yksi tarinan kohokohdista!
Virheitä ei näkynyt, mitä nyt muutama ihan pieni konekirjoitusvirhe. Kieliopit kunnossa ja pituutta oli riittävästi. Vähän mietitytti selviäisikö koetuksesta vain kahden vaaran läpäisseenä, mutta jokaisella on oma näkemyksensä. Lisäksi huomiota saa myös ranteenmurtuma, joka korosti vaarallisuutta.
- 23/30 pistettä, hieno suoritus!

Nimi: Cecilia Denshaw

08.07.2013 22:21
Ja sitten vain kirjoittamaan! Muut oppilaat voivat kirjoittaa siitä, kuinka ovat katsomassa ottelua tavalliseen tarinakirjaan!

~Cess

©2017 HP-Pahka 2.0 - suntuubi.com