Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Tänne tulevat kaikki HP-Pahkan Kolmivelhoturnajaisten ottelu- ja tanssiaistarinat

 

Ensimmäinen koetus = 15-18. 10

Joulutanssiaiset =

Toinen koetus =

Kolmas koetus =

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Alice Doze

15.10.2012 22:15
Herään aamulla huohottaen. Näin hyvin todentuntuista unta tämän päivän koetuksesta. Voisin olla vieläkin hermostuneempi, ellen olisi ratkaissut vihjettä Reginan avulla. Jotkut eivät vielä välttämättä tiedä mitä koetus sisältää. luulen että meidän täytyy hakea sulkakynä ilmasta, jotta se kertoisi seuraavan vihjeen. Onneksi osaan lentää luudalla melko hyvin, sillä olen lyöjä puuskupuhien tupajoukkueessa.

- Onnea koetukseen, Alice! Huikkaa eräs samassa tuvassa oleva tyttö. En tiedä edes hänen nimeään, mutta yritän hymyillä hänelle itsevarmasti ja näyttää siltä kuin homma olisi hallussa. sitä se ei nimittäin todellakaan ole. En ole tippaakaan suunnitellut miten aion napata sulan linnulta ja miten aion selviytyä kaikista vaaroista. Näyätn varmaan tosi itsevarmalta ja viisaalta, mutta naamani kääntyy kuin toisin päin astuessani suureen saliin jossa Regina jo odottaakin.
- En ikinä selviä tästä! valitan itluisalla äänellä, kun lysähdän pöydän ääreen.
- Höpsistä Alice. Tietenkin sinulla menee hyvin. Onhan kisassa sinua vielä nuorempikin, Regina sanoo ja ajattelen Lunaa joka on vasta ensimmäisellä luokallaan.
- Ei olisi pitänyt osallistua ollenkaan, mutisen pää painuksissa.
- Sitähän minäkin sanoin. Nyt on kuitenkin myöhäistä valittaa. Ota ja syö jotain! Regina kehottaa ja tartun vasta hakoisesti lusikkaan.

Reginan käskystä huolimatta en saa syötyä kuin yhden lusikallisen puuroa, mutta senkin yökkään lautasliinaan.
- Anteeksi, en vain pysty syömään, sanon heiveröisellä äänellä reginalle joka on alkanut tutkia päivän lehteä.
- Älä minulta anteeksi pyydä. Itseppähän sitten lyyhistyt kentälle, hän sanoo. Välillemme lankeaa hiljaisuus, millon huomaan muut ottelijat menossa jo ulos salista.
- Nähdään helvetissä! huikkaan parhaalle kaverilleni ja heitän laukun olalleni. Kiiruhdan muiden ottelijoiden mukana ulos pihamaalle, kohti ottelijoille pystytettyä telttaa. Ulkona on onneksi melko hyvä sää. Ei sada, mutta aurinko paistaa vain välillä. Oikeastaan se on jopa hyvä, sillä lentäessä ei nää eteensä jos aurinko paistaa silmään.

- Odottakaa täällä hetki, rehtori Denshaw sanoo meille kuudelle ja jättää meidät keskenämme suureen ja avaraan telttaan. Ilmassa leijailee arvokkaan oloinen hiljaisuus, kun kaikki miettivät mitä tekisivät. Minulla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa, joten aoin luottaa tuuriini.

Kaikki muut näyttävät todella itsevarmoilta ja tietäväisiltä, kun seisomme kirpeässä syysilmassa odottaen pillin vihellystä. Hengitän pari kertaa hitaasti sisään ja ulos, samalla kun tähyilen Reginaa katsomosta. Yhtäkkiä kimeä pillin vihellys viiltää ilmaa ja kaikki nousevat luudilleen. Nousen ilmaan melko vakaana, mutta huomaan vahongoniloinena, että joidenkin luudat heittelehtivät villeinä. päätän kuitenkin olla vilkuilematta muihin, vaan ajattelen laajalla kentällä piileviä vaaroja. Kun lennän kauemmas, alkaa ilma viiletä. Pelkään että olen lentämässä kohti ankeuttajia, joten käännän luudan toiseen suuntaan.

Kymmenen minuutin kuluttua minulle ei ole sattunut vielä mitään ihmeellistä. Näin Emilyn kamppailemassa lohikäärmeen kanssa, mutta kiersin hänet kaukaa. Keskityn etsimään lintuja, joista jossakin olisi etsimäni sulka. Nousen yhä ylemmäs, mikä ei tunnu hyvältä ajatukselta. Maan lähellä eivät linnut kuitenkaan olla, joten minulla ei ole vaihtoehtoja. Heti kun olen noussut noin kymmenen metriä korkeammalle, saartaa minut kylmyys. Ajatukseni alkavat muuttua onnettomiksi ja silloin tiedän että kohta näkyviin tulisi ankauttaja, ellei useampikin. Mietin hädissäni pakosuunnitelmaa, kun näen yllättäen Dimitrin, joka lentää upouudella tulisalamallaan minua päin. Samalla näköpiiriini saapuu myös kaksi ankeuttajaa ja minun on pakko pinnistellä pökertymistä vastaan. Dimirtikin näyttää tuntevan ankauttajasta huokuvan kylmyyden, koska yrittää lentää kauemmas. Näyttää kuitenkin siltä ettei hän voisi kunnolla liikkua eteen päin.

Juuri kun kylmyys on jo sumentamassa mieleni, Dimitri ottaa sauvansa esiin ja siitä purskahtaa aluksi hieman hopeista höyryä. En tiedä mitä hän yrittää, mutta toivottavasti jotain sellaista mikä auttaisi minuakin. Toisella yrityksellä sauvan kärjestä syöksähtää hopeinen korka, joka lentää ankeuttajia kohti ja tavallaan ajaa ne pois. Henkäisen syvään huojennuksesta ja käännyn Dimitriin päin.
- Kiitos, sanon miltei palvovana, mutta Dimitri vain lentää tiehensä. Olen kuitenkin hänelle kiitollisuuden velassa sieluni pelastamisesta.

Ympäriinsä lennellessäni vastaan tulee kolme hevoskotkaa, jotka yrittävät hyökätä kimppuuni. Taion niihin estomanauksia ja tainnututaikoja, mutta ne eivät tunnu tehoavan. Yksi niistä raapaisee minua olkapäästä ja kiepsahdan luutani ympäri. Olkapäästäni vuotaa verta, kun yritän lentää hevoskotkia pakoon. Näen kauempana Lunan, joka tähyilee juuri erisuntaan mistä minä tulen. Mieleeni juolahtaa hirveä ajatus, mutta en voi olla toteuttamatta sitä. Lennän hyvin läheltä Lunaa, jotta hevoskotkat jäisivät hänen luokseen. Se on häijy temppu, sillä Luna on minua vuoden nuorempikin. Pääsen kuitenkin itse pakoon ja rukoilen jo pian löytäväni sen sulan.

Kun olen lentänyt reilusti kauemmas hevoskotkista, näen kaukana kuin pienen mustan pilven. Hieman lähemmäs lennettyäni huomaan, että pilvi onkin tiivis parvi lintuja. Lennän innokkaana lähemmäs, mutta samalla mietin miten mahtaisin tunnistaa juuri sen oikean linnunsulan. Linnut alkavat hajaantua sitä tahtia, mitä lähemmäs niitä lennän. En anna sen häiritä, vaan lähden jahtaamaan niitä lintu kerrallaan.

Kun olen jahdannut melkein kymmentä lintua, alkaa minusta tuntua jo hieman epätoivoiselta. Pelkään koko ajan, että luokseni tulee lohikäärme tai joku muu peto. Lennän hetken paikallani, mikä kannattaakin. Näen linnun, jonka yksi sulka on hopea ja välkehtivä, vaikka koko muu lintu on musta. Hivuttaudun sitä hieman lähemmäs, mutta lintu huomaa minut ja lähtee nopeasti pakoon. En luovuta näin lähellä voittoa, vaan kiihdytän luutani täyteen nopeuteen ja yritän saada lintua kiinni. Saavutan lintua melko pian, ja olen jo niin lähellä että saisin sulan irti. Sormeni kiertyvät sulan ympärille ja kiskaisen sen irti. Lintu rääkäisee käheästi, mutta en siitä välitä. lähden syöksymään alaspäin onnellisena saavutuksestani.

Vastaus:

OIkein ihastuttava tarina!
Sinullakin tätä mielikuvitusta riittäisi vaikka muille jakaa!
Tuo alun rikkumaton hiljaisuus ruokapöydässä ja ottelijoiden teltassa, sekä sinun panikoimisesi oli käsinkosketeltavasti kerrottu!
Pituutta löytyi hyvin ja kuvailu ei voisi olla omaperäisempää!
Pidin erityisesti siitä, miten Dimitri pelasti sinut. Näinköhän sinä joudut vielä joskus pelastamaan hänet?Myös tuo miten sysäät hevoskotkat Lunan kimppuun ja häpeät oli täydellinen piste i:n päälle!
Tarinan kaikista tapahtumista huokuu epävarmuus, mikä kuuluu tietenkin olellisesti koetuksiin. Lopetus kruunasi kaiken, vaikka et kertonutkaan ministeriön velhojen pelastavan sinua!
-24 + 5 pistettä!

~Cadma

____________________________________________ _____________________________
Aivan loistava tarina!
Näitä kolmivelhotarinoita on kyllä ilo lukea!
Tuntui kuin olisin elänyt tapahtumat siinä missä sinäkin. Jännitin vierelläsi ja taistelin kanssasi koetuksessa, niin todentuntuista tekstisi oli.
Tunsin lukiessani suurta jännitystä puolestasi. Osaat kirjoittaa taitavasti niin, että lukija tempautuu syvälle mukaan tarinan pyörteisiin.
Onneksi tarinalla oli noin paljon pituutta, ja sanoin lukea lumovaa tekstiäsi pitkän pätkän.
Mielikuvitusta, kuvailua ja taiturimaista tarinakerrontaa ei ole todellakaan säästelty tässä tarinassa!
Tarinassa oli todella, todella monia mieleenpainuvia kohtia.
Cadman esimerkkien lisäksi mm. "- Nähdään helvetissä! huikkaan parhaalle kaverilleni ja heitän laukun olalleni."
24 ja puoli + 5 pistettä

~Cess

Nimi: Emily Blake

15.10.2012 17:39
Ilma ulkona ei nostanut olotilaani lainkaan, se pikemminkin laski sitä. Harmaan usvaiset pilvet olivat lipuneet auringon tielle, ja kevyet vesipisarat vierivät koulun ikkunoita pitkin. Puuro maistui liian suolaiselta ja tee poltteli kieltäni ikävästi. Tuntui kuin mikään ei olisi ollut hyvin sillä hetkellä.
”Sinun täytyy syödä jotakin”, Mason kehotti. Hänen ilmeensä oli innostunut ja malttamaton. Hän ei ollut puhunut koko viikkona mistään muusta kuin turnajaisista, jonka takia ajatuksiini ei mahtunut kuin yksi sana. Turnajaiset. Näin painajaisia turnajaisista, mikä lietsoi paniikkia sisälläni yhä enemmän ja enemmän. Miksi kaikkien piti koko ajan muistuttaa minua niistä?
”Kyllä kaikki menee hyvin, kunhan sää ei tuosta enää pahene”, Caty sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman lohduttavalta. Vilkaisin häntä kulmieni alta tuntien kuinka mahani heitti volttia edes takaisin. Pelkäsin nousta seisomaan, sillä olisin luultavasti pyörtynyt keskelle lattiaa tai ainakin oksentanut silkasta jännityksestä. Miksi ihmeessä olin edes ilmoittanut itseni turnajaisiin? Se oli myöhästä jo, enää en voinut perua.

Sää sen kun vain paheni. Tuuli oli kaataa minut kumoon ja sadepisarat kastelivat kasvoni litimäriksi ja sumensivat näkökenttäni. Kaikkialla leijui sakea usva, joka oli niin tiheää, etten ollut nähdä eteeni. Kylmä ilma pisteli käsiäni ja kasvojani saaden ne jähmettymään kohmeisiksi, enkä meinannut saada niitä liikkumaan.

Äkillinen lämpö kietoi minut sisäänsä, kun pääsin ottelijoille rakennettuun telttaan. Siellä oli lämmin takka, jossa hehkuivat punaisena hehkuvat liekit. Katsoin ympärilläni olevia muita ottelijoita ja yllätyin, sillä hekin näyttivät olevan yhtä peloissaan kuin minäkin. Lorena näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen, ja Dimitri venytteli käsilihaksiaan, mutta aivan kuin olisin nähnyt hänen sormiensa tärisevän hieman.

Rehtori Denshaw ja vararehtori McLeon saapuivat seurueensa kanssa telttaan. Olin liian hermostunut ja kauhuissani pistämään merkille muita sisääntulijoita. Rehtori kertasi pikaisesti säännöt ja pahoitteli huonoa säätä, vaikka eihän se ollut hänen vikansa. Ellei hän sitten ollut taikonut säätä mahdollisimman huonoksi, jotta olisimme saaneet lisää haastetta. Tarkistin vielä viimeisen kerran, että taikasauvani oli varmasti taskussa ja kertasin muutamia yksinkertaisia loitsuja päässäni. En nähnyt mitään syytä sille miksi juuri minun olisi pitänyt voittaa. Dimitri näytti aivan liian vahvalta ja ylväältä, että palkinto olisi ollut oivallinen hänelle. Lorena oli itsevarma ja määrätietoinen, enkä olisi yhtään ihmetellyt jos voittopokaali olisi hänen. Alice ja Renata venyttelivät ja näyttivät mietteliäiltä, heillä oli luultavasti loistavat suunnitelmat miten edetä ilmassa. Jos totta puhuttiin, minulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa siitä miten saisin napattua sen sulan linnusta. Olin vain sysännyt koko turnajaiset syrjään, sillä jo niiden ajatteleminen aiheutti minulle harmaita hiuksia.

Näin kuinka Luna raotti teltan verhoa ja katsoi teltan edessä olevaa yleisöä, jonka kirkuminen ja huuto kantautuivat selkeinä korviini. Luna näytti rohkealta ja siltä, että tiesi mitä oli tekemässä, toisin kuin minä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä aioin tehdä.
”Ottelijat, asettukaa valmiusasemiinne”, kuulin äänen sanovan jostain yläilmoista. Mahani teki samanaikaisesti kuperkeikan, voltin ja kärrynpyörän, jouduin ottamaan tukea lähimmästä tuolista, sillä jalkani olivat pettää alta. Se oli menoa nyt.

Oppilaiden kannustuksen huudot voimistuivat, kun astuimme ulos teltasta suurelle aukealle. Ilma oli käynyt huonommaksi, enkä pystynyt näkemään sumuverhon takia ylimmällä penkillä istuvia oppilaita. En edes halunnut ajatella millainen näkyvyys korkealla taivaalla tulisi olemaan. Puristin sormeni tiukasti luutani ympärille siinä toivossa, että se antaisi minulle toivoa ja tukea. Mutta ei se mihinkään pystynyt, sillä se oli vain vanha ja ränsistynyt luuta, jonka taitoihin en luottanut tippakaan. Hetkellä minä hyvänsä, se saattaisi keksiä jonkun tempun ja tiputtaa minut alas selästään. Kuka tiesi, mitä se aikoi tehdä.

Pillin vihellyksen jälkeen ottelijat kohosivat ilmaan, kuka milläkin kapistuksella. Luutani ei meinannut alussa edes lähteä lentoon, sillä en saanut siihen minkäänlaista kontaktia. Lentoni näytti varmaankin säälittävältä pelleilyltä, joten olin turhautua. Viimeinkin luuta alkoi totella minua ja pääsimme lentämään yhä korkeammalle ja korkeammalle. Sumun ja paksun pilvipeitteen takia menetin näköyhteyteni muihin ottelijoihin. En nähnyt heistä jälkeäkään, mutta minulla ei ollut aikaa ajatella heitä. Minun täytyi selvitä hengissä. Itse asiassa en edes välittänyt, vaikka olisin hävinnyt. Kaikkein eniten halusin vain takaisin turvalliselle maankamaralle.

Hetken lenneltyäni, ilma alkoi muuttua kylmemmäksi, jopa jäätäväksi. Hengitykseni rohisi ja hiukseni jäätyivät kiinni toisiinsa. Minun täytyi tarkistaa, että kaikki sormeni olivat vielä tallella, sillä en tuntenut niitä. Sadepisarat olivat muuttuneet jäätävän ilman takia kiinteiksi pisaroiksi, jotka raapivat ihoani inhottavasti. Yritin pyyhkiä niitä pois kasvojeni edestä, mutta se oli toivotonta. Kylmä ilma oli tuonut ensimmäisenä mieleeni ankeuttajan, mutta edessäni lentelevä hahmo ei todellakaan ollut ankeuttaja. Se oli suurempi ja sillä oli sinisenä hehkuva suomuinen iho. Se oli lohikäärme, muttei mikään normaali sellainen. Se ei syöksynyt tulta, vaan piikin teräviä jääpuikkoja, jotka olivat lähes läpinäkyviä ja huomaamattomia. Hän katsoi minua jäänsinisillä silmillään, avasi suunsa ja lähetti kasan jääpuikkoja minua kohti. Yritin väistää niitä, mutta turhaan. Yksi jääpuikoista iskeytyi suoraan kylkeeni ja painautui ihoni alle kohdaten lihani. Sävähdin ja haukoin henkeäni samalla kun yritin irrottaa jääpuikkoa, mutta se oli jumissa. Käteni värjäytyi verenpunaiseksi ja kuparinen veren haju tunkeutui nenääni. Käteni tärisivät, sillä vartaloni tuntui painottomalta ja ajatukseni tuntuivat tyhjenevän.

Lohikäärme katsoi minua vielä viimeisen kerran, kunnes loittoni luotani. En voinut kuitenkaan varmaksi sanoa tulisiko se enää takaisin. Saatuani jääpuikon irrotettua, heitin sen pois ja yritin paikata avonaista haavaa erilaisilla loitsuilla, mutta mikään niistä ei toiminut. Käteni olivat aivan liian kohmeiset ja ajatukseni kauhusta kankeat.

Vartaloni jäykistyi, kun ilmoille kantautui korvia vihlova karjaisu. Vilkuilin ympärilleni, mutta missään ei näkynyt mitään. Pelko kiiri varpaista muualle kehooni saaden minut tärisemään kauttaaltani. Se kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida siihen millään tavalla. Sumuisten pilvien keskeltä ilmestyi tulenpunaisena hehkuva lohikäärme, jonka silmät olivat mustaakin mustemmat ja ne kimmelsivät vihanhimoisesti. Hän heilautti piikikästä häntäänsä minua kohti ja lennähdin luutani selästä. Kiepuin ja hoipuin ilmassa ilman minkäänlaista tukea tai mitään mistä olisin voinut tarrata kiinni. Lohikäärme lähestyi minua karjuen ja ärjyen, eikä minulla ollut tietoakaan siitä mitä minun olisi pitänyt tehdä. En ollut koskaan edes nähnyt lohikäärmettä saati taistelut sellaisen kanssa. Minun oli sovellettava omia vahvuuksiani ja yrittää parhaani.

Se saavutti minut nopeammin kuin olisin uskonut. Potkaisin sitä kengänpohjalla suoraan kasvoihin, ja se vingahti epämääräisen vihaisena. Se törkkäsi kuonollaan minua, mutta minun onnekseni ehdin napata hänen päästään kasvavasta sarvesta kiinni. Pidin siitä kiinni kaikkine voimineni tuntien vihlovaa kipua kyljessäni. Se vuoti vuolaasti verta ja voimani heikkenivät heikkenemistään. Nostin itseni lohikäärmeen selkään kiljaisten kirvelevästä tuskasta. Lysähdin sen selkään vetäen syviä hengenvetoja toivoen, että pääsisin vielä elävänä maanpinnalle.

Kaivoin farkkujeni takataskusta taikasauvani ja lausuin epämääräiseltä mössöltä kuulostavan sanarykelmän. Taikasauvani päästä kieppui vihreitä ja sinisiä kipinöitä, jotka kietoutuivat lohikäärmeen kaulan ympärille ja se vingahti tuskasta. Minun teki pahaa katsoa kuinka se kitui ja yritti viimeisillä voimillaan kerätä ympäröivästä ilmasta pienimmätkin hapen hiukkaset. Sen silmissä oleva kiilto sammui ja sen siivet lopettivat lepattamisen. Kuulin kuinka se hengitti raskaasti ja murahteli epämääräisesti tuskan sekaisena.

Luovutin. Lopetin loitsun antaen lohikäärmeelle tilaa hengittää. Hänen hengityksensä pihisi vihlovasti, mikä sai minut melkein itkemään. En halunnut tappaa sitä. En vain pystynyt siihen. Hän vilkaisi olkansa ylitse minua ja näytti jokseenkin kiitolliselta ja hämmästyneeltä. Hän irvisti, mikä toi sen terävät kulmahampaat esiin. En tiennyt tarkoittiko hän irvistyksen hymynä vai vihaisena katseena, mutta minä vastasin siihen kuitenkin hymyllä.

Kutsuin luutani takaisin yhdellä taikasauvan heilautuksella. Muutaman sekunnin kuluttua repaleinen, ohut ja mitättömän näköinen luuta leijui vierelläni ilmassa odottaen matkustajaa. Silitin kämmenelläni lohikäärmeen selkää ennen kuin hyppäsin takaisin luudan kyytiin ja liisin tieheni katsomatta taakseni.

Näin edessäni tiheän lintuparven. Siellä sen täytyi olla. Sulan täytyi kuulua jollekin niistä linnuista. Lisäsin luutaan nopeutta ja se melkein kiiti ilman halki. Saavutin linnut nopeammin kuin olisin koskaan edes uskonut. Luuta ei kuitenkaan suostunut pysähtymään, kun pyysin. Se jatkoi matkaa oman päänsä mukaan enkä minä mahtanut asialle mitään. Syöksyimme lintuparven sisään ja tunsin kuinka lintujen siivet iskeytyivät vartaloani vasten heittelehtien minua puolelta toiselle. Erään linnun nokka osui suoraan poskeeni, ja muutama lintu raapi kasvojani ja repi tukkaani terävillä kynsillään. Huusin, mutta turhaan. Kukaan ei tullut apuun. En uskaltanut avata silmiäni, sillä pelkäsin menettäväni näkökykyni, jos joku lintu olisi tökkäissyt minua silmään. Huidoin käsiäni ympäriinsä siinä toivossa, että ne olisivat lähteneet pois.

Viimein uskaltauduin avaamaan silmäni. Edessäni lenteli lintu, joka erosi kaikista muista. Sillä oli oikeanpuoleisessa kyljessään sinivihreänä hohtava sulka, joka kimmelsi taianomaisesti. Henkäisin helpotuksesta ja melkein itkin onnesta. Jätin sen kuitenkin tekemättä, sillä minulla ei ollut paljoakaan aikaa. Nappasin sulan mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti linnun sekaisesta sulkapeitteestä ja sujautin sinivihreän sulan taskuuni. Kiisin alas pois lintujen luota ja yritin jäsennellä ajatuksiani, sillä ne olivat sekaisin. Kaikki se kipu ja tuska, jotka viilsivät ihoani, unohtuivat hetkeksi, sillä minä olin selvinnyt hengissä. Näin edessäni kaksi tummiin vaatteisiin pukeutunutta hahmoa, jotka saattoivat minut turvallisesti takaisin kohti maanpintaa. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä olinko ensimmäinen vai viimeinen, sillä en ollut nähnyt muita ottelijoita kertaakaan koko kilpailun aikana. Toivoin, ettei heille ollut sattunut mitään pahaa, sillä minä tiesin, että ilmassa saattoi olla lohikäärmeitäkin inhottavampia otuksia. Halusin vain nähdä, että kaikki olivat kunnossa.

Vastaus:

Upea, upea kolmivelhotarina!
Mistä sinulla oikein riittää mielikuvitusta kehitellä näin upeita ja juoneikkaita tarinoita!
Tekstistäsi ei voi kuin nauttia, sitä on kerrassaan ihana lukea. Jäin koukkuun tarinaasi jo ensimmäisen, ihanasti kuvaillun rivin luettuani.
Tarina vetää lukijan juonen pyörteisiin ja pitää lukijan pienessä jännityksessä tulevasta.
Pituutta todella paljolti, miten te jaksattekin kirjoittaa näin pitkiä ja ihania tarinoita!?
Virheitä ei tietenkään. En ole varmaan ikinä löytänyt tarinoistasi yhden ainokaista virhettä.
Jääpuikkoja syöksevä lohikäärme oli hienoasti keksitty. Pidin myös oikein paljon koko koetuksesta, joka oli jännittävästi kerrottu ja kuvailtu.
Koko koetus oli muutoinkin erittäin mielenkiintoinen, mielikuvitusekas ja jännittävä!
Tuo "vaikka eihän se ollut hänen vikansa. Ellei hän sitten ollut taikonut säätä mahdollisimman huonoksi, jotta olisimme saaneet lisää haastetta." oli hauska!
26 + 5 kolmivelholisää

~Cess

P.S Onnea myös sinulle otteliaksi pääsystä, jos en ole vielä muistanut onnitella!

_____________________________________
r
Fantastinen tarina!
Näitä kolmivelhoturnajaisia on kunnia pitää, kun saa lukea näin ihania ja täydellisiä tarinoita! En voisi sanoa tästäkään yhden ainutta moitteen sanaa! Pituutta on enemmän kuin olisi tarvinnut, mikä on tietenkin lisäpisteitä! Eikä ainoatakaan virhettä, kuten Cess mainitsi!
Ja ensimmäista kertaa saamme kuulla hieman säästäkin, kiitos siitä!
Juoni oli mainio, ja käytit hyvin lohikäärmeitä.
Tarinastasi kävi hyvin myös ilmi koetusten vaarallisuus.
- 28 + 4 pistettä!

~Cadma

Nimi: Renata Granvity

15.10.2012 15:52
Illallinen oli ollut maittava ja astuin ulos Suuresta Salista. Haukottelin syvään, kun siirryin portaikon suuntaan ensimmäisenä. Tartuin kiinni kaiteeseen ja jäin seisomaan portaiden yläpäähän niiden nytkähtäessä ääneti liikkeelle. Viileä ilmavirta heilautti hiuksiani, kun ne pysähtyivät ja astuin tasanteelle, josta käännyin alaspäin. Ylhäältä kuuluva melu paljasti muidenkin poistuneen illalliselta. Minua oli pyydetty saapumaan Kellotornien pihamaalle, enkä tiennyt syytäkään vielä. Professori Denshaw oli kirjoittanut sen niin mitään paljastamattomaksi. Kävelin pitkin viimeistä käytävää, josta pääsisi kääntymään pihamaalle. Yllättyneenä kuulin muitakin ääniä pitkän hiljaisuuden jälkeen ja rehtori Mcleon huudahti:
"Neiti Granvity, tännepäin. Odotamme jo sinua." Astelen uteliaana eteenpäin. Siellä tosiaan vaikutti olevan paljon ihmisiä. Pysähdyin rehtorin osoittamaan paikkaan, aivan suuren pihlajan viereen. Rehtori jatkoi:
"Noniin, nyt kun olemme kaikki paikalla, niin voimme aloittaa. Täällä on toimittajia Me Noidista, sekä Päivän Profeetasta. Paljastamme nyt koko velhomaailmalle ottelijat, ja te näytte huomisissa lehdissä samalla, kun ensimmäinen koetus alkaa..." Henkäisin syvään, sillä en ollut odottanut koetusta aivan näinkään pian. Muutkin kuuluivat olevan hämillään ja minun sydämeni alkoi pamppailla aavistuksen tiheämmin.
"... Tässä ovat Me Noidista Ilona Mielle sekä Amelie Sauvankerä. Ja Päivän Profeetasta Roald Wollohow sekä Rita Luodiko." Ajattelin kylmästi, ettei Ritalta ainakaan heruisi totuudenperäistä juttua. Minut otettiin ensimmäisenä haastateltavaksi Ritan ja Roaldin kanssa. Minua varten oli pieni jakkara Pihlajan edessä. Roald aloitti möreällä äänellä.
"Krhm, Noniin Renata. Miltä tuntuu päästä ottelemaan ja vielä tuota sokeana? Entä, mitä luulet tulevista tehtävistä? Kuka on pahin vastustajasi?" Minua pommitettiin kysymyksillä puole tunnin ajan ja minusta näppäiltiin valokuvia. Kun se oli viimein loppu ja meistä oli otettu vielä yhteiskuva, niin sain poistua nukkumaan, vaikka tiesinkin, että uni ei tulisi.

Istuin aamiaispöydässä tuijottaen kelloa minuutin välein. Ensimmäiseen koetukseen oli liikaa aikaa ja aloin stressaantua vähitellen. Katonrajasta kuuluivat viimeistenkin pöllöjen äännähdykset niiden lentäessä ulos salista, jonka oli täyttänyt taukoamaton puheensorina. Olin repinyt hunajavoileipäni palasiksi ja kurkkuuni noussut pala esti minua syömästä mitään. Tiesin kuitenkin, etten jaksaisi syömättä. Minun oli pakko pakottaa leipä alas kurkustani usean kurpitsamehuhörpyn kera. Arianna höpötti minulle jotain siitä, miten onnekas olin, mutta kaikki äänet tuntuivat kantautuvan kaukaa. Minä hikoilin, kun tuijotin kelloa, joka ei suostunut liikkumaan etananvauhtia nopeammin. Meidän odotettiin saapuvan paikalle kello yhdeksäksi ja aikaa oli tunti. Kuulin Roaldin vieressäni avaavan Päivän Profeetan ja kysyin heikosti.
"Tekikö Rita minusta aivan kamalan jutun?" Roald naurahti hilpeästi.
"Ei, varmaan ensimmäinen kerta, kun se on aivan totta." Naurahdin yllättyneenä, kun aloin taas vilkuilla kelloa. Olin päättänyt lähteä kisapaikalle 8.35, sillä siten ehtisin vielä valmistautua. Tulisalamani odotti penkin alla, kun kello viimein löi ja nousin ylös. Kämmeneni olivat kylmät ja hikiset Roaldin tullessa saattamaan. Astelimme käytävään, josta kivipiirille ja Kielletyn Metsän rajalle, jossa olimme ensimmäisenä. Rehtori McLeon ja Professori Denshaw laittoivat minut ensimmäisenä riviin, kun odotimme muita. Hyvästelin Roaldin heikosti, sillä hän oli lievittänyt stressiäni. Tunsin oppilaiden katseen, sillä he olivat kerääntyneet samaiselle aukiolle, johon oli loihdittu katsomo ja huispauskenttä siirretty pois. En edes tiennyt, miten niin ison pelikentän voisi siirtää, mutta olimmehan taikakoulussa. Samassa rehtori aloitti loitsulla voimistetulla äänellään:
"Tervetuloa 984. Kolmivelhoturnajaisiin hyvä Tylypahkan väki, sekä vieraat. Meillä on kunnia isännöidä ottelua. Ensimmäisessä koetuksessa ottelijoiden kuuluu hakea linnun sulka, itseasiassa sulkakynä. Tehtävää hankaloittaa erilaisten lintujen määrä ja oikean sulan löydettyäsi pääset takaisin maahan. Ei tämä kuitenkaan niin ykinkertaista ole, sillä ylhäällä on vaaroja, kaikkea lentävää Ankeuttajia, pistiäisiä ja muita. Mutta lentoanne hankaloittaa se, että luutia tai loitsuja ei saa käyttää. Jätätte siis luudanvartenne ja taikasauvanne alas. Teidän täytyy päästä ilmaan vain kekseliäisyytenne avulla. Nyt arvotaan lähtöjärjestys." Rehtori otti esiin pienen pussin, josta jakoi jokaiselle yhden iilimadon. Tunsin sen limaisena ja vavahdin kylmien väreiden kulkiessani läpi. Nilviäiset ovat inhottavia. Samassa se tarttui suullaan kämmeneeni, mutta se ei sattunutkaan ollenkaan. Kuulin Professori Desnhawin sanovan.
"Renata, lähdet toisena. Kämmeneesi ilmestyi numero kaksi." Kun kaikki oli järjestetty, aloin miettiä, miten pääsisin ilmaan. Thestralilla tai hevoskotkalla en voisi edes mennä. Ne voisivat olla epäsallittuja, tai enpä tiedä. Samassa aivoissani välähti. Tietysti Riistanvartija Hagridin lentävät kurpitsat. Kysyin niistä rehtorilta, joka sanoi niiden olevan sallittuja. Siirryin lähemmäs kivipiiriä ja kuulin kurpitsan loikkivan soraan luokseni. Varmasti tarkoituksella, ajattelin noustessani istumaan sen kovalle päälle ja pidellen kiinni sen maavarresta. Minulle annettiin lähtömerkki ja nousin ilmaan.

Kurpitsa loikkasi korkealle ja vatsaani väänsi hetken. Pian sen juuret alkoivat pyöriä propellien tavalla ja kohosin puiden latvojen ylle. Vasemmalta kuului voimakasta, monien varmasti satojen siipien läpsytystä. Siirtyessäni lähemmäs erotin feeniksien laulavat, hevoskotkien rääkyvät ja pöllöjen huhuilevat äänet. Mietin, mikä olisi oikea sulka, mutta samassa kurpitsa horjahti minun tarrautuessani siihen. Huokaisin syvään, sillä se oli vain ilmakuoppa. Aloin lähestyä eläimiä kylmän tuulen ollessa hyvin voimakas. Karsin mielestäni pöllöt, sillä uskoin niiden olevan vain huijausta. Painoni avulla laskin kurpitsaa leijumaan alemmas. Läheltäni kuuluva kaunis sävelmä sekä pieni kuumuuden tunne kertoivat feeniksin olevan jossain. Muistelin, mitä olin oppinut niistä. Pian muistinkin niiden pitävän, jos niille hyräili. Mielessäni ei kuitenkaan ollut ollenkaan lauluja, ainakaan heti. Ponnistelin, kunnes mieleeni palasi kymmeniä vuosia sitten vanhempieni iltalaulu. Aloin hyräillä sitä hiljaa ja yritin kuunnella feeniksin reaktiota. Samassa ininä takaani keskeytti minut. Henkäisin, sillä se pystyi kuulumaan vain taikapistiäiselle. Ääni voimistui ja tiesin parven lähestyvän, kiihdytin kurpitsan vauhtiin ja syöksyin eteenpäin. Parvi meni juuri ohitseni, mutten huomannut yksilöä joka iski pian piikkinsä käsivarteeni. Kirosin hiljaa, kun tunsin sen pyristelevän irti. Haistoin myös veren ja uusi kipu levisi turruttavasti kättä pitkin sen irroittautuessa ja siirtyessä pois. Pitelin kättä, mutta katseeni oli alkanut sumeta. Pahuksen tainnutuslitku, mikälie onkaan. Ajattelin mielessäni, että mitä tekisin vaikka aivoni tuntuivatkin äkkiä puuromaisilta. Pian kuitenkin terästäydyin. Ei, tämä on haaste, pian sen vaikutus häipyy. Jatkoin hyräilyä yrittäessäni paikantaa feeniksin. Samassa Hevoskotkat lähestyivät napsutellen nokkiaan ja kumarruin kömpelön kumarrukseen joutuessani yhä puristamaan kurpitsaa kaksn käsin. Ne leppyivät heti ja väistyivät tieltäni. Minä kuitenkin pysähdyin ja kosketin varovasti eläimen kaulaa. Se kavahti taaksepäin muljattaen silmiään, josta arvasin, ettei tarkoitus ollut hevoskotkan sulka. Jatkoin eteenpäin kohti feeniksejä hyräillen. Lähestyessäni niitä, kuulin toisella korvallani selostuksen ja toisella outoa huokauksilta kuulostavaa ääntä. Selkäpiissäni tuntui kylmää, joka levisi vartalooni, samassa kurpitsakin muuttui kylmäksi ja kovaksi. Myös minun kauhukseni se alkoi halkeilla. Tiesin heti, että siinä oli ankeuttaja ja samassa kurpitsa halkesi kahtia. Minä putosin, kaikki tuntui hidastuvan ja selostus hiljeni taustalla. Yritin hapuilla mitä tahansa ja ensikertaa koetuksen aikana sokeus oli haitta. Jos iskeytyisin maahan tällä voimalla, olisin kuollut. Samassa kuulin äänen pääni sisältä.
"Älä pelkää Renata, tarvitset minua voittoon. Anna itsesi pudota, sinun ei käy kuinkaan. Vielä pari metriä." En ehtinyt edes ajatella, kun tömähdin johonkin pehmeään joka vajosi alaspäin, kunnes voimakkailla siivillään kohosi jälleen. Nousin ylös yllättyneenä siitä, etten ollut vahingoittunut. Minä tunnustelin pisteleviä sulkia, hetkinen, pisteleviä? Sellaiset sulat olivat vain aarnikotkalla. Heti mieleeni muistui runo siitä, kuinka aarnikotka on taivaan sulkakynä. Tiesin, että tässä oli voittoni. Hapuilin sulkia, kunnes tunsin sormieni välissä samanlaisen sulkakynän, mikä minulla oli käytössä, vai oliko se peräti sama? Kohotin sen ilmaan ja samassa tunsin vahvojen käsien vetävän minut alas linnun selästä. Tunsin luudanvarren allani ja tartuinkin tajuttuani ministeriön velhon kaavunliepeeseen. Olin onnistunut, ajattelin seisoessani pian maankamaralla. Kaikki kerääntyivät ympärilleni, enkä tiennyt, olinko viimeinen vai ensimmäinen. Kamerat räpsyivät herkeämättä minun huokaistessani syvään.

Vastaus:

OOh, upeaa!
Tarinasi teki minut ihan sanattomaksi!
Aivan uskomattoman paljon pituutta ja mielikuvitustakaan ei ole tekstissä liiemmin säästelty.
Juoni uopeasti keksitty ja koetus... aivan ihanan mielikuvituksellinen, mutta silti niin aidon ja uskottavan oloinen.
Pidin tarinastasi todella, todella paljon.
Virheitä nolla, ei ainuttakaan koko tekstissä.
Hagridin lentävä kurpitsa oli loistokeksitö. Samoin moni muu koetuksen asia, esimerkikiksi se, että "aarnikotka on taivaan sulkakynä."
Kerronta aivan mahdttoman hienoa, ja onnistuit säilyttämään lukijan mielenkiinnon koko superpitkän tarinan alusta loppuun saakka.
Tuo " Siirryin lähemmäs kivipiiriä ja kuulin kurpitsan loikkivan soraan luokseni. Varmasti tarkoituksella, ajattelin" jäi mieleen. Myös alun haastattelujuttu oli hyvin kirjoitettu, ja iilimadot hienosti keksitty!
Loistotarina, 25 tuparia + 5 kolmivelhopistettä

~Cess

P.S Onnea sinullekin otteliaksi pääsemisestä, jos en ole vielä maininnut!
Ja rehtori on oikeastaan minä, enkä Cadma McLeon, mutta mitäs pienistä

_________________________________________________
r
Ihailta va suoritus!
En ole varmasti koskaan lukenut näin mielikuvituksellista ja kuvailtua tarinaa! Juuri tällaista tarkoitin kun sanoin, että kirjoitustyyli on vapaa ja saa soveltaa!
Minulla ei ole Cessin arvosteluun mitään lisättävää!
Sait tarinaasi sisällytettyä niin paljon kaikkea ihanaa! Alussa olit hyvin kertonut tuosta haastattelustakin. Tarinassa esiintyi myös hyvin pelko.
Kuten Cess sanoikin, pituutta todella paljon ja virheitä ei ollut!
Tuo kurpitsalla lento, sekä sen halkeaminen ankeuttajan saapuessa oli täydellinen ripaus luomaan vielä jotakin lisää tarinaan.
Saat samat pisteet kuin aiemmin Cessiltä: 25 + 5!

~Cadma


Nimi: Luna Lovekiva

15.10.2012 08:28
En syönyt aamulla muruakaan. Penelope yritti pakottaa, mutta turhaan. Muutkaan otteliat eivät syöneet juurikaan. Päätin lähteä harjoittelemaan loitsua, jonka löysin jostain kirjasta. Se on hirmu vaikea, mutta hyödyllinen. Olen harjoitellut sitä kuukausia. Siitä lähtien, kun pistin nimeni pikariin.

Otteliat olivat kokoontuneet kielletyn metsän reunalle. Siellä oivat myös Professorit Denshaw ja McLeon. Professori Denshaw kertoi, mitä ensimmäiseen koetukseen sisältyy. Hän kertoi, että meidän pitää napata tietty sulka taivaalta, eli meidän pitää lentää. Mutta taivaallakin on vaaroja. Eli meidän pitää olla varovaisia ja osata loitsuja. Kun hän oli lopettanut ja odotimme muita oppilaita huomasin, että en voinut saada tulisalamaani linnan sisältä ilman kutsuloitsua, jota en osannut. Hätäännyin ja katselin ympärilleni. Silmäni osuivat metsässä kököttävään thestraaliin. Sen nahka roikkui ja näytti, ettei sillä ollut ollenkaan lihasta. Päätin käyttää sitä. Sitten muistin, että thestralin näkee vain se, joka on nähnyt kuoleman. Mietin onko tämä järkevää myöhemmin. Viimein kaikki oppilaat olivat paikalla ja ensimmäinen koetus alkoi.

Cadma huusi lähtömerkin ja kaikki lähtivät jotenkin ilmaan. Menin thestraalin luo ja kiipesin sen selkään. Pyysin sitä nousemaan. Se nousi. Se kierteli ja kaarteli. Meni koko ajan ylemmäs, kunnes näimme linnun ja pyysin sitä menemään sen luo. Lintu oli kullanruskea ja hyvin kaunis. Otin siltä kaikkein kauneimman sulan. Ei, se ei voi olla tämä. Jatkoin matkaani. Taivas näytti upealta. Kaikki oli rauhallista, kunnes äkillinen kylmyys tuli. Käännyin ja näin ankeuttajan. Se oli todella iso ja pelottava. Se liukui minua kohti. En osaa tätä loitsua kunnolla, mutta pitää yrittää. "ODOTUM SUOJELIUS!" huusin täyttä kurkkua ja ajattelin nopeasti jotain onnellista. Sain aikaan savua, joka hidasti ankeuttajaa. Vähän. Thestraali oli kuitenkin nopea, joten ankeuttaja jäi taaksemme. Löysin monta lintua ja kaikilta nappasin sulan, mutta vieläkään en löytänyt oikeaa. Sitten näin feenix-linnun. Se oli upea. Sen punaiset ja kultaiset siivet oli isot ja sen pää oli pieni, ruumis oli iso. Mutta sen edessä oli lauma hevoskotkia. Tiesin, mitä pitää tehdä. Nousin seisomaan thestraalin päälle ja kumarsin syvään. Hevoskotkat kumarsivat hetken mietittyään. Kosketin yhden nokkaa. Se ei ollut kovinkaan kaunis. Sen jalat olivat pienet ja pää iso. Sen pää oli valkoinen ja ruumis musta. Sen silmät olivat punaiset. Ja yhtäkkiä se ei näyttänytkään niin rumalta. Tajusin, että sekin oli lintu. Silläkin oli sulat. Otin yhden niistä varovaisesti. Samalla sekuntilla kaksi smaragdinvihreään kaapuun pukeutunutta velhoa tulivat hakemaan minut alas. Thestrali tuli mukana ja velhot veivät minut alas asti. En nähnyt muita ottelijoita, mutta kuulin paljon hälyä. Näin thestraalin lentävän takaisin metsään.

Vastaus:

Oikein hieno kolmivelkhoturnajaistarina!
Tätä oli kyllä ilo lukea!
Virheitäkään ei tekstissä piilenyt ja pituutta löytyy.
Kuvailu on hienoa ja tarinan kulku sujuvaa.
Oli erittäin kekseliästä käyttää thestraleja. En olisi sitä ite keksinyt.
Tarinan juoni ja kerronta muutoinkin olivat jännittäviä ja kiehtovia ja luin tarinan koko ajan kasvavalla mielenkiinnolla.
Tuo hevoskotkajuttu oli myös hyvin kirjoitettu, ihana, että muistit, että hevoskotkat ovat ylpeitä otuksia ja niitä täytyy kumartaa! Hyvä tarina, oikein hyvä!
Tuo " ätäännyin ja katselin ympärilleni. Silmäni osuivat metsässä kököttävään thestraaliin. Sen nahka roikkui ja näytti, ettei sillä ollut ollenkaan lihasta." jäi mieleen.
17 ja puoli tuparia + täydet 5 kolmivelhopistettä!

P.S Ja vielä onnittelut otteliaksi pääsystä.
Toivottavasti muut ottavat sinusta esimerkkiä ja saamme pian muitakin tarinoita!

~Cess

_______________________________________
r
Ihana tarina!
Hyvin kuvailtu ja kirjoitettu näkökulma kolmivelhoturnajaisista!
Myös minä pidin juonestasi, sekä siitä, miten käytit thestraleja.
Pituuttakin löytyi ja virheitä ei tainnut piileksiä tekstissä.
Ehkä olin odottanut sinun pelkäävän hieman enemmän ankeuttajia, mutta taidatkin olla oikea tulisielu!
Lempikohtani oli tämä: "Pyysin sitä nousemaan. Se nousi. Se kierteli ja kaarteli. Meni koko ajan ylemmäs, kunnes näimme linnun ja pyysin sitä menemään sen luo." Siinä oli jotenkin niin ihaileva sävy!
-16 ja puoli +5 pistettä!

~Cadma


©2018 HP-Pahka 2.0 - suntuubi.com