Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinakirja

 

Tänne kirjoitatte tarinanne.

Muistutukseksi vielä, että tarinan tulisi olla vähitään 40 sanaa, tekstin tulisi olla asiallista sekä kutakuinkin kieliopillista pisteineen ja pilkkuineen, lukemisen helpottamiseksi. Muiden kirjoitusten kopioiminen netistä on ehdottomasti kielletty. Tarinasta saa yleensä 10-20 tupapistettä, joskin poikkeukset eivät ole mahdottomia.

 

 
Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Georgiana Watford

28.11.2013 17:22
// Tämä on vain yällainen "muistelupätkä". Pitkän taukoni jälkeen ajattelin laitta pienen (köh köh) tiivistelmän tapahtuneista, jottei ylläpidon tarvitsisi lukea kaikkia tarinoita alusta loppuun (toki sekin on sallittua, minä ainakin tein niin). Kuitenkin tässä tämä siis on:

Ensin oli Adriana Couldbury, vehnähiuksinen kaunokainen Lontoosta. Täysin puhdasverinen luihuinen, muttei kuitenkaan läpeensä paha. Adriana tutustui kilttiin ja älykkääseen Elias Kingsleyhyn, johon hän pian rakastui. Elias Kingsley sairastui tuntemattomaan tautiin, ja makasi koomassa lähes viikon Adrianan itkiessä pojan vierellä. Poika kuitenkin heräsi, ja rakastavaiset palasivat Tylypahkaan. Tuona aikana oli tapahtunut paljon: Adrianan hyvä ystävä Delilah muutti takaisin kotiin Intiaan ja toinen Adrianan ystävätär Solveig etääntyi Adrianasta. Pian Adriana löysi tiensä vanhojen ystäviensä Bridgetin ja Scarlettin joukkoon, missä Solveigin arvostus ei ollut kovin korkealla. Adriana jäi kiinni haukkumasta Solveigia, jolloin ruotsalainen päätti loikata toiseen jengiin. Adriana ja Solveig ajautuivat useisiin riitoihin, kunnes lopulta Adriana lensi päin koulun kiviseinää Solveigin sauvan voimasta. Adriana menetti tajuntansa, ja löysi itsensä pimeästä tilasta. Nuoren naisen päälle laskettiin kirous: ”Vaikka kuinka yrittäisi, ei tästä paremmaksi muuttuisi. Kun kuuttomaan yöhön odottaa, ei enää näe mieltään. Kun alkaa pieni kuu näkyä, jää se vain toisiin kitumaan. Toisiin tarttuu muistoissa, mutta mieli jää sumuksi ilmaan ja pisaroiksi pilviin.” Kuolema. Georgiana Watfordin valmistaman kirouksen lausui Regina Watford, silloinen valtaapitävän velhosukujoukkio Watford-Galdwell-Leighien johtaja. Sittemmin vallan on napannut Reginan tytär Georgiana.

Adriana ymmärsi kohtalonsa, ja jätti Eliaksen siinä toivossa, ettei mies murtuisi, kun Adriana kuolisi. Tämä aika oli Adrianalle rankkaa, ja kerran kun hän ei saanut nukuttua, hän meni ikkunalle, ja näki liikettä metsässä, kuin joku olisi katsonut häntä. Adriana halusi tietää enemmän, ja hän lähti metsään tiedonjanoisena. Päätös ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen, sillä metsästä katsellut hahmo oli osa Watford-Galdwell-Leighejä. Adriana päätyi juoksemaan pakoon henkensä edestä, kunnes löysi tiensä rääkyvään röttelöön, missä hän kohtasi salaperäisen, mutta silti niin tutun tuntuisen Zachary Galdwellin. Zachary sanoi, että hänellä oli jonkin sortin tehtävä, joka miehen tulisi suorittaa. Adriana ei kuitenkaan halunnut tietää, sillä hän ei halunnut minkään tulevan tielle ensisilmäyksen rakkauden tielle. Vaikka aikaa Adrianan kuolemaan oli vähän, hän kerkesi rakastua tuohon nuorukaiseen. Lopulta Adrianalle selvisi Zacharyn todellinen identiteetti, hän oli Georgianan isoveli ja osa W-G-L:ää. Pian paljastui myös Zacharyn tehtävä: hänen oli tarkoitus pitää huoli siitä, että Adriana varmasti kuolisi. Vain muutamaa päivää ennen kuolemaansa Adriana kertoi kohtalostaan ystävilleen. Sitten tuli hetki, jolloin Adrianan elämä ja rakkaus Zacharya kohtaan sammui: kuolema.

------------

Kun Adriana oli poissa kuvioista, tuli näkökulman paikalle Georgiana Watford, Kiellettyyn metsään tukikohtansa tehneiden Gatford-Galdwell-Leighien voimakas johtaja. Tyttö on ovela, hyvä ihmistuntia ja harvinaisen voimakas noita. Kuitenkin kaikkien velvollisuuksiensa lomassa hän arvostaa hyvää koulutusta, ja halusikin siten palata kouluun. Hän päätti mennä läheiseen Tylypahkan taikakouluun, samaiseen, missä hänen isoveljensäkin opiskeli. Koulussa hän tutustui Victoria Leighiin, joka myöhemmin paljastuikin yhdeksi W-G-L:n jäseneksi, Anamarie Leighiksi. Myöhemmin Georgiana rakastui Anamarien pikkuserkkuun Andrewiin. Georgianan päästyä huispausjoukkueen kapteeniksi, tuli hänen tehtäväkseen järjestää harjoituksia muulle joukkueelle. Kerran yleisössä kuitenkin oli joku, joka oli tosiaan väärässä paikassa: Willian Portdove, G-W-L:ien perivihollissuvun johtajan nuorempi veli. Juonen avulla William onnistui saamaan Georianan ottamaan vastaan medaljongin: Heti, kun koru kosketti noidan kättä, syöpyi kämmeneen reikä. Georgiana suuttui toden teolla ja pitkän kiduttamisen jälkeen hän lausui tappokirouksen, ja William Portdove makasi maassa kuolleena. Ajan kuluessa haava muuttui pikimustaksi, ja jänteet, verisuonet sekä luut syöpyivät pois. Georgianan kädessä oli elävien kuolleiden kirous, joka muutti noidan käden eläväksi kuolleeksi. Georgianan vanhempi sisko Amanda onnistui poistamaan kirouksen, vaikka hänen parantajantaitonsa eivät olekaan samalla tasolla Georgianan taitojen kanssa. Georgiana halusi kostaa, joten hän päätti lähteä sotaan Portoveja vastaan. Jälleen kerran.

Matka Portdoven luo kesti päiviä, ja lopulta matkan uuvuttamat velhot ja noidat pääsivät taistoon. Tummansinikaapuiset Watford-Galdwell-Leighit taistelivat urheasti vihreäkaapuisia Portdoveja vastaan, kunnes lopulta yksi kolmasosa GWL:n taistelijoista ja puolet Portdovejen noidista ja velhoista oli kaatunut. Georgianan korviin kaikui tieto kuolleesta Regina Watfordista, hänen äidistään. Viha kuohahti noidan sisällä toistamiseen. Georiana etsi käsiinsä Portdovejen pääjehun Corneliuksen. Kaksikko päätyi kiivaaseen taistoon, joka päätyi tappokirousten kohtaamiseen, Cornelius Portdoven kuolemaan ja GWL:n voittoon.

Reginan kuolema, joka mursi täysin Georgianan siskopuolen Charlotten, ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi läheisen menetykseksi. Pian Georgiana löysi Andrew Leighin ruumiin muiden seasta. Silloin rakkaus voitti kaikki muut voimat, ja Georgiana halusi tehdä kaikkensa Andrewin pelastamiseksi. Charlotte kertoi Georgianalle ainoasta pelastuskeinosta, Elävien kuolleiden pikarista. Sen nostamiseen tarvittaisiin elävää kuolutta, mutta William Portdoven kirotun medaljongin ansiosta Georgiana on kykenevä nostamaan pikarin. Sillä on kuitenkin kamala hinta: Se tappaa jonkun, josta pikarin nostaja välittää. Georgiana sai tietää tämän vasta matkattuaan Lontooseen pikarin perässä. Kaikista riskeistä huolimatta Georgiana halusi pelastaa Andrewin. Hän haki apua ystävättäreltään Katie Borginilta, joka oli ennen ollut yksi GWL:n noidista, mutta sittemmin poistunut ryhmästä erinäisten riitojen, loikkausten ja rikkumattomien lupauksien takia. Georgiana, Anamarie, Charlotte ja Katie tietävät jo sen verran, että pikari löytyy jostain Lontoon valtaisan maanalaisen verkoston osasta. Mutta mistä?

// En pyydä tästä tupareita

Nimi: Melody Milner

25.11.2013 17:51
Jeii, vihdoinkin pitkän hilaiseloni jälkeen sain aikaiseksi jotain :3 Anteeksi pitkä aikaharppaus kesästä kohta ovella odottelevaan joulun aikaan :/ Välissä siis Michaelin ja Melodyn välit ovat parantuneet ja Michael on yksi Melodyn rakkammista ystävistä  Jäi hieman lyhkäiseksi, mutta halusin nyt kirjoittaa tänne jotain  Jatkoa tulee mahdollisimman pian...
***
"Melody, kuunteletko sinä yhtään?"
"Niin mitä?"
Eric huokaisee.
"Luoja sinun kanssasi. Kysyin, että... Äh, aivan sama. Unohda. Menen etsimään yhden kirjan makuusalista, odota ihan hetki. Lue vaikka viides luku uudestaan tuosta kirjasta. Kyselen sitten uudestaan."
Eric nousee ylös ja katoaa hetkessä hyllyn taakse. Irvistäen pakotan itseni lukemaan jostain ikivanhasta sodasta. Kuusi riviä luettuani silmäni alkavat lupsahdella kiinni. Ravistelen päätäni ja haukottelen. Nooh, Ericillä varmaan vielä kestää pitkään. Kaipa sitä voisi silmänsä ummistaa. Ihan hetkeksi. Kirjastossa kun on niin hiljaista ja rauhallista...

"Hei! Huhuu..?
Joku tökkii minua olkapäähän.
"Liz mene pois. Minä haluan nukkua." minä sanon ja huidon ilmaa.
"Söpöä Melody." Ääni on selvästi huvittunut. Eikä tasan tarkkaan kuulu Lizille. Säpsähdän hereille ja nostan pääni paksusta kirjasta. Michael katsoo minua lievästi sanottuna huvittuneena.
"Sopii varmaan, että istun tähän?" Michael kysyy ja istuu viereeni penkille ennen kuin ehdin vastata.
"Olet muuten aika söpö kun puhut unissasi. Varsinkin kun toistat huokaillen nimeäni. "Michael, oi Michael, elämäni valo.""
"En tasan sanonut mitään tuollaista!" minä kiljaisen kikattaen ja läpsäisen pokaa olkapäähän.
"Sanoit! Lyön vaikka vetoa koko Irvetan omaisuudellani!"
Lehahdan punaiseksi. Entä jos oikeasti sanoin niin? Eihän minulla ole mitään tunteita Michaelia kohtaan. Minulla on Eric. Välimme ovat ehkä viilenneet hieman... En tiedä...
Olen saada sydänkohtauksen kun Matami Prilli kiljaisee aivan korvani juuressa: "Hiljaa!"
"Ai, anteeksi..." minä mutisen vieläkin ajatuksiini vaipuneena. Istun ainakin viisi minuttia tuijottaen eteeni mitään näkemättä. Palaan takaisin muistoissa siihen aikaan, kun Michael oli vielä poikaystäväni. Muisto tekee kipeää, sillä ajat olivat ehdottomasti parhaat elämässäni. Vatsani heittää kuperkeikkaa, kun ajattelen sitä, kuinka Michael panoi huulensa, täydellisimmät tässä universumissani, omilleni, kietoi kätensä ympärilleni, kutsui minua kaikilla söpöillä nimillä... Voi miten ikävoin sitä aikaa. Huokaisen raskaasti.
"Melody? Onko jokin hätänä?"
Palaan takaisin tähän maailmaan.
"Ai... Öh, ei."
"Selvä. Muista, että aina, ihan aina kun mieltäsi painaa jokin, minä kuuntelen ja aiutan sinua. Aina."
Michael tutkii edelleen kasvojani huolestuneen näköisenä.
"Olen kunnossa. Ihan totta Michael. Olen vain kamalan väsynyt ja-"
"Anteeksi kun pilaan hetkenne, mutta haluaisin takaisin paikalleni."
Pyörähdän ympäri. Eric katsoo Michaelia todella ärtyneenä. Michael nousee äkkiä ylös ja Eric laskee kirjapinon pöydälle. Eric istuu viereeni, kietoo kätensä ympärilleni ja painaa suukon poskelleni. Michael katsoo meitä murtuneena sekunnin murto-osan, kunnes huomaa, että katson häntä. Hän vetää kasvoilleen taas suloisen mutta hieman lannistuneen hymynsä.
"Nähdään oleskeluhuoneessa, Melody." Michael sanoo ja iskee silmää.
Pyöräytän huvittuneena silmiäni ja naurahdan.
Ericin ilme ei värähdäkkään.
"Onko jokin vialla?" minä kysyn kulmat kurtussa.
"Taidat pitää Michaelista. Ja Michael pitää sinusta."
"Niin, kaverina. Eric hei, Michael on vain yksi rakkaimmista ystävistäni."
"Vain kaveri?"
Nyökkään.
"Jaa..."
Eric kääntää katseensa kirjaan ja alkaa selaamaan sitä. Tutkailen hänen kasvojaan etsien edes pientä vinkkiä pojan ajatuksista. Kun en löydä vihjettäkään, etsin kirjastani kohdan johon jäin ennen nukahtamistani. Katseeni kiitää riviltä riville, mutta en ymmärrä yhtään mitään. Paukautan kirjan kiinni.
"Ei tästä tule mitään. Taidan lähteä oleskeluhuoneeseen."
En saa vastausta.
"Kuulitko?" kysyn ja tönäisen Ericiä.
"Mitä?" Eric ärähtää ja kavahdan.
"Herra tainnut nousta väärällä jalalla tänä aamuna ylös."
Saan vastaukseksi urahduksen.
"Jos tuolle linjalle lähdet niin todellakin lähden mielummin oleskeluhuoneeseen kuin kuuntelen tuollaista ärähtelyä."
"Mene vain. Siellähän se Michaelkin on."
Olen juuri vastaamassa kun suuni loksahtaa auki.
"Mi-mitäh."
Eric katsoo minua suoraan silmiin.
"Varmasti olet mielummin Michaelin kuin minun kanssani. Kyllä minä näin miten katsoit sitä. Ja sokeakin huomaa, että poika on upirakastunut vieläkin."
"Mitä hemmettiä sinä selität? Me, minä ja Michael, olemme vain ja ainostaan ystäviä."
Nousen ylös ja lähden puoliksi juosten kohti luihuisten oleskeluhuonetta.

Nimi: Milzu

04.11.2013 13:20
Oho tuo tuli 2 kertaa !

Nimi: Milzu Broom

04.11.2013 13:19
HALLOWEEN osa 1
Kurpitsajuhlan aamu valkeni hämyisenä ja aavemaisena. Ulkona ripsi vettä.
-Saa nähdä milloin tulee pakkasta ja ensilumet, ei varmaankaan kestä enää kauan, Milzu sanoi, kun hän käveli yhdessä Bonnien ja Maryn kanssa suureen saliin aamiaiselle.
-Mmh, Mary hymähti. Hän oli vieläkin vihainen siitä, kun hänen poikaystävänsä olikin ihastunut Milzuun.
-Kuule, en ole kiinnostunut Mickeystä! Milzu kivahti.
-Hmmph! kuului takaa.
Heitä vuoden vanhempi Mickey käveli heidän takaansa, änkesi Milzun ja Maryn välistä. Milzu kaatui Bonnien päälle.
-Sori Bonnie, Mickey sanoi.
Mickey käveli viileästi poispäin ja Bonnie sanoi kompuroidessaan pystyyn äkäisesti Milzulle ja Marylle:
-En jaksa enää teidän tyhjänpäiväistä tappelua. Päättäkää, oletteko ystäviäni, vai juoksetteko ikuisesti Mickeyn perässä!
Bonnie suoristi kaapunsa ja juoksi Mickeyn kiinni.
-Huomenta, anteeksi äskeinen.
-Ei se mitään, Bonnie sanoi ja he kääntyivät kulmasta salakäytävään.

Milzun raivostutti. Ei ollut hänen vika, että Bonnie valitti kaikesta, ja että Mary syytti aiheettomasti Milzua. Eihän hän ollut edes kiinnostunut Mickeystä. Vai oliko sittenkin?
Milzu ja Mary kävelivät suureen saliin hiljaisena, eivätkä puhuneet koko aamiaisen aikana toisilleen mitään.

Bonnieta ei näkynyt koko aamiaisen aikana, ja kun loitsutunnista oli kulunut 10 minuuttia, hän saapui juosten paikalle.
-Anteeksi, kun olen myöhässä, hän huohotti, nukuin pommiin.
- Ole ensi kerralla tarkempi, viisi pistettä Korpinkynneltä, Lipetit kimitti kirjapinon päältä.
Bonnie istahti Milzun ja Maryn väliin, mutta sitten Mary kohotti katseensa kirjasta, ja Milzu huomasi, että hän oli itkenyt. Mary siirtyi yksinäiseen pulpettiin luokan perällä, eikä puhua pukahtanut koko tunnin aikana mitään.

Tunnin jälkeen Milzu ja Bonnie suunnistivat pihalle.
-Mitä meillä on seuraavaksi? Bonnie kysyi
-Taikajuomia, Milzu vastasi, -en oikeen jaksaisi Kalkarosta nyt.
Bonnie ei vastannut.
-Bonnie?
Milzu katsoi ympärilleen, Bonnie oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
-Bonnie?!

Bonnieta ei näkynyt koko Taikajuomien kaksoistunnin aikana, ja lounaalla Milzu alkoi jo huolestua. Hän meni viidesluokkalaisten luo ja kysyi Mickeyltä hädissään:
-Oletko nähnyt Bonnieta?
Mickey naurahti pilkallisesti.
-En
Milzu etsi Maryn ja sanoi:
-Bonnie on kadonnut.
-Sepä kiva.
-Ääh, älä viitsi, miksi olet Bonnielle noin vihainen?
-No mieti vähän. Nyt Bonniekin sinun lisäksesi on ihastunut Mickeyyn.
-Lopettaisit jo.
-Enkä!!
Ja kun hän katsoi Marya, se tapahtui taas. Marykin katosi.
-Maryy...?! Hän huusi ja muut suuren salin ihmiset katsoivat häntä kummissaan. Nyt hän oli yksin.


HALLOWEEN osa 1
Kurpitsajuhlan aamu valkeni hämyisenä ja aavemaisena. Ulkona ripsi vettä.
-Saa nähdä milloin tulee pakkasta ja ensilumet, ei varmaankaan kestä enää kauan, Milzu sanoi, kun hän käveli yhdessä Bonnien ja Maryn kanssa suureen saliin aamiaiselle.
-Mmh, Mary hymähti. Hän oli vieläkin vihainen siitä, kun hänen poikaystävänsä olikin ihastunut Milzuun.
-Kuule, en ole kiinnostunut Mickeystä! Milzu kivahti.
-Hmmph! kuului takaa.
Heitä vuoden vanhempi Mickey käveli heidän takaansa, änkesi Milzun ja Maryn välistä. Milzu kaatui Bonnien päälle.
-Sori Bonnie, Mickey sanoi.
Mickey käveli viileästi poispäin ja Bonnie sanoi kompuroidessaan pystyyn äkäisesti Milzulle ja Marylle:
-En jaksa enää teidän tyhjänpäiväistä tappelua. Päättäkää, oletteko ystäviäni, vai juoksetteko ikuisesti Mickeyn perässä!
Bonnie suoristi kaapunsa ja juoksi Mickeyn kiinni.
-Huomenta, anteeksi äskeinen.
-Ei se mitään, Bonnie sanoi ja he kääntyivät kulmasta salakäytävään.

Milzun raivostutti. Ei ollut hänen vika, että Bonnie valitti kaikesta, ja että Mary syytti aiheettomasti Milzua. Eihän hän ollut edes kiinnostunut Mickeystä. Vai oliko sittenkin?
Milzu ja Mary kävelivät suureen saliin hiljaisena, eivätkä puhuneet koko aamiaisen aikana toisilleen mitään.

Bonnieta ei näkynyt koko aamiaisen aikana, ja kun loitsutunnista oli kulunut 10 minuuttia, hän saapui juosten paikalle.
-Anteeksi, kun olen myöhässä, hän huohotti, nukuin pommiin.
- Ole ensi kerralla tarkempi, viisi pistettä Korpinkynneltä, Lipetit kimitti kirjapinon päältä.
Bonnie istahti Milzun ja Maryn väliin, mutta sitten Mary kohotti katseensa kirjasta, ja Milzu huomasi, että hän oli itkenyt. Mary siirtyi yksinäiseen pulpettiin luokan perällä, eikä puhua pukahtanut koko tunnin aikana mitään.

Tunnin jälkeen Milzu ja Bonnie suunnistivat pihalle.
-Mitä meillä on seuraavaksi? Bonnie kysyi
-Taikajuomia, Milzu vastasi, -en oikeen jaksaisi Kalkarosta nyt.
Bonnie ei vastannut.
-Bonnie?
Milzu katsoi ympärilleen, Bonnie oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
-Bonnie?!

Bonnieta ei näkynyt koko Taikajuomien kaksoistunnin aikana, ja lounaalla Milzu alkoi jo huolestua. Hän meni viidesluokkalaisten luo ja kysyi Mickeyltä hädissään:
-Oletko nähnyt Bonnieta?
Mickey naurahti pilkallisesti.
-En
Milzu etsi Maryn ja sanoi:
-Bonnie on kadonnut.
-Sepä kiva.
-Ääh, älä viitsi, miksi olet Bonnielle noin vihainen?
-No mieti vähän. Nyt Bonniekin sinun lisäksesi on ihastunut Mickeyyn.
-Lopettaisit jo.
-Enkä!!
Ja kun hän katsoi Marya, se tapahtui taas. Marykin katosi.
-Maryy...?! Hän huusi ja muut suuren salin ihmiset katsoivat häntä kummissaan. Nyt hän oli yksin.








Nimi: Lilja Sky Potter

17.10.2013 23:01
Istuimme kaikki yhdessä juna-osastossa ja mieli alani hieman laski, kun näin että idylliset pellot ja maaseutu oli jäänyt taakse. Alkoi näkyä sivilisaatiota jo ja pian Hermione avasi juna-osaston oven. En ollut tajunnutkaan, että hän oli mennyt jonnekkin. Hän puuskutti kauheasti kuin olisi juossut juuri maratoonin ja viimein, kun kaikki keskustelu oli tyrehtynyt. Ja kaikki katseet kohdistuivat Hermioneen hän avasi suunsa ja aloitti paasauksensa heiluttaen samalla tietenkin käsiään kuin hullu.
”Käytävällä oli kamala vilinä ja loppujen lopuksi minun piti juosta karkuun joitain todella lapsellisia ykköluokkalaisia pakoon, jotka olivat saaneet älyväläyksen päästää sulkaasammakkoja valloilleen. Ja, vaikka ne hyppäävätkin vain kerran simpura soikoon minä en halua suklaata hiuksiini! Niitä on jo nyt tarpeeksi vaikea hoitaa!”
Sen jälkeen Harry ja Ron räjähtivät nauruun. En ymmärtänyt mitä hauskaa siinä oli. Tai no ymmärsin hieman, mutta hiusten hoidosta en vitsaile. Se voi olla todella vaikeaa ja varsinkin jos on yhtä käkkäräpesää kuin Hermionella.
”Minä ymmärrän sinua, mutta missä sinä olit? Minä en edes tajunnut, että joku oli lähtenyt”, sanoin sitten ja käänsin katseeni takaisin ikkunaan pikaisesti,
”Sinä ilmeisesti torkahdit tai vajosit ajatuksiisi hetkeksi ja sen huomaa”, Hermione sanoi sitten ja hihitti hieman sen jälkeen.
”Sen huomaa? Siis mitä?”, kysyin ja käänsin mulkoilevan katseeni veljeeni ja Roniin. Ja he räjähtivät nauruun uudestaan toinnuttuaan edellisestä naurukohtauksestaan.
”Sinulle on tehty hienoja kuvioita tussilla kasvoihisi”, Hermione täsmänsi ja nopeasti nappasin jonkun heijastavan esineen ja pystyin toteamaan asian itsekkin.
”Te olette niin pulassa”, sanoin heille ja nappasin taikasauvani esiin. ”PA-”, olin juuri aloittamassa sanomaan loitsun, mutta sitten Hermione nousi nopeasti pystyyn ja pelasti pojat sanomalla.
”Olemme perillä!”
Kaikkien katseet suuntautuivat ikkunaan ja King´s grossin aseman siinä.
”Te pelastuitte tämän kerran”, mutisin sitten itsekseni ja otin kaavun äkkiä pois päältäni. Tungin sen nopeasti matka-arkkuuni ja, kun huomioni kiinnittyi taas muihin ihmisiin ympärilläni. Kaikki katsoivat vain toisiaan hiljaa.
”Ryhmähali!”, huusin sitten ja halasimme vielä kerran ryhmänä, kunnes liityimme oppilasrysään jotka olivat ahtautuneet matka-arkkujensa kanssa junan käytävään. Se tuntui paljon pienemmältä entä aikaisemmin sen takia. Kun viimein pääsimme ulos Ronin äiti jutteli jotain Hermionen vanhemmille.
Kun tulimme siihen lähelle punahiuksinen nainen syösyi halaamaan poikaansa, sekä Harryä ja Hermione meni vanhempiensa luokse. Halasin vielä nopeasti Hermionea ja Ronia, jotka jäivät perheidensä luokse sitten. Minusta tuntui, että palainen minua jäi kahden ystäväni luokse.
Minua alkoi pelottaa kauheasti, kun kuljimme Harryn kanssa kahdestaan porttia kohti. Minuun levisi tunne, että paniikkikohtaus oli lähellä, mutta minun oli pakko pitää se sisälläni ainakin siihen asti, kunnes pääsisin Dusleyille. Tosin Harryn kertoman perusteella minua pelotti entistä enemmän ja se pahensi oloani.
Olin juuri menossa portista ulos, mutta sitä ennen Harry veti minut halaukseen ja kuiskasi korvaani.
”Älä huoli se menee hyvin. Meillä on toisemme emmekä ole yksin tässä tilanteessa.”
Nyökkäsin hänelle ja, kun hän päästi minusta irti menin portista läpi jästimaailmaan. Se tuntui oudolta minusta, koska olin jo niin tottunut siihen, että asuin paikkani vaihtui usein, mutta tämä oli pelottavin paikka missä tulisin koskaan asumaan.
Harry tuli perässäni ja alkoi johdattaa minua ihmisrysän läpi kohti tuntematonta. Ainakin minulle, ei hänelle.

”Ja nyt me saamme kaksi sellaista hyypiötä kotiimme Petunia! Tämä on kamalaa!”, kuului huudahduksia ja minua pelotti enemmän, koska Harry johdatti meidät juuri siihen suuntaan. Kun olimme siinä kohdalla he hiljenivät ja sian näköinen mies tihrusti minua ja sanoi, mutta se kuulosti enemmänkin murahdukselta.
”Mennään.”
Samalla, kun lähdimme kävelemään kohti autoa tarkkailin Rouva Dusrleyn ja hänen poikansa käytöstä. Poika näytti pelkäävän meitä ja, jos muistan oikein hänen nimensä oli Dudley. Silti minusta tuntui, että minä pelkäisin heitä enemmän entä Dudley koskaan, mutta ero oli siinä, että minä en näyttänyt sitä ja äidinsä helmoihi piiloutuminen ei ole pelon piilottamista.
”Ihana kesä tulossa”, mutisin sarkastisesti itsekseni siinä ja katselin, kun herra Dursley pisti matka-arkkujamme takakonttiin. Hän mutisi itsekseen.
”Vielä toinen tyhmä elokka tähän huusholliin, katti lentää ulos heti paikalla. Ihan kuin ei olisi jo naapureilla tarpeeksi ihmeteltävää..”

Meidän piti nousta autoon ja, vaikka olin tottunut kulkemaan autolla silti oli outoa mennä istumaan moottorilla kulkevaan välineeseen, koska olin niin tottunut kulkemaan vaunuilla tai kävellen tai junalla. Ja ilmeisesti olin ollut liian kauan pois jästimaailmasta, koska kaipasin vain takaisin taikamaailmaan. Ja sitä paitsi hevoskärryt olivat paljon käytännöllisemmät entä autot. Matka-arkut mahtuisivat sitä paitsi paremmin silloin. Nykyjästit ovat ihan liian laiskoja ja itsekeskeisiä hoitamaan edes hevosia. Ja mitä enemmän katselin kolmea jästiä ajattelin, että he mielummin söisivät hevosen, kun hoitaisivat sitä.

Pian ajoimmekin jonnekkin naapurustoon ja kammokseni näin samannäköisiä taloja, täydellisesti leikattuja nurmikoita ja tietenkin täydellisiä kukkaistutuksia. Ohi mennessämme huomasin jonkusen uteliaan katseen käyvän autossa, mutta en tiedä huomasiko kukaan keitä auton sisällä oli.
Viimein, kun käännyimme yhteen pihoista perhosia lenteli vatsassani parveittain. En pitänyt siitä tunteesta ja se tunne, että paniikkikohtaus olisi tulossa nurkan takaa. Kohtauksia ei ole ollut viimei aikoina paljon, koska olen viettänyt aikani Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Heidän kanssaan minulle ei ole tullut kohtauksia, koska en ole joutunut kokoajan kertaamaan mielessäni ajatuksiani. Mutta en voi väittää, että en saisi paniikkikohtauksia, sillä kyllä niitä tuli aina välillä. Ja pelkäsin niitä vieläkin, koska en osannut koskaan kunnolla tietää milloin saan kohtauksen. Paitsi, jos minulla tulee tällainen tunne, että kohtaus on tulossa.

Nousin ylös autosta ja näin, että Dursleyt yrittivät mahdollisimman nopeasti saada matka-arkut pois autosta ja meidät sisälle taloon, koska ilmeisesti he välittivät mitä heidän naapurinsa ajattelivat heistä. Mutta mitä väliä sillä oikeasti oli? En ymmärrä sitä sinällään, mutta sinällään ymmärrän. Minä välitän kyllä tietyissä määrin muiden ajatuksista minusta, mutta samalla olen onnistunut kasvattamaan paksun nahkan, että osaan tehdä kuitenkin omat asiani loppuun. Enkä vain lopeta kesken pelkästään muiden takia.

Talossa tunnelma oli todella vaivaantunut ja loppujen lopuksi tilanne meni siihen, että minut ja Harryt komennettiin yläkertaan huoneeseen, jonka ilmeisemmin jakaisimme. Siellä oli jo paljon rikkinäistä tavaraan, mutta samalla siellä oli jotenkin kotoisan näköistä, koska huomasin tietyt merkit siitä, että se oli ollut Harryn huone jo jonkin aikaa. Ei kuitenkaan kovinkaan kauaa hänen kertomansa mukaan, mutta hän oli sentään kotioutunut hyvin.
Ja viimein, kun pääsimme omaan rauhaamme huoneeseen pystyin hellittämään otettani sisälläni ja kohtaus tuli täysillä tehoilla päälle. Ellei sitten vielä astetta korkeammalla, koska olin joutunut pidättelemään sitä ikuisuudelta tuntuvan ajan.
Kyyneleet putoilivat silmä kulmistani ja hengitykseni muuttui hyperaktiiviseksi. En pysynyt pystyssä, joten rämähdin siihen keskelle lattiaa ja sillä hetkellä ei ollut väliä millään, mutta hämärästi tajusin rikkoneeni jotain.
Ainoa minka oikeastaan kuulin täysin kirkkaana oli Harryn ehkä hieman panikoiva ääni, kun hän yritti rauhoitella minua.
Se oli vaikea tehtävä kelle tahansa, koska kukaan muu ei kuullut ajatuksiani, jossa kiersi vain yksi lause.
”Minä kuolen.”

//Tässä taas uusi luku, anteeksi, että kesti niin kauan kirjoittaa se, mutta en ole ollut paljon koneella koska olen satuttanut itseni aika pahastikkin ja se rajoittaa koneella oloani todella paljon. Yritän alkaa kirjoittaa taas enemmän

Nimi: Vanessa Cullen

29.09.2013 21:01
Luku (menin luvuissa sekaisin joten en muista monesko luku tämä on=D)

****************
Aamulla Suuressa salissa kävi kova puheensorina, kun kaikki keskustelivat huispauskisasta, joka oli jo ollut, ja Rohkelikko oli voittanut sen. Ainoastaan Puuskupuhin pöydässä oli vaitonainen tunnelma. Istuin Hannahin vieressä ja tämä selosti innoissaan tulevista treffeistään Owen Madleyn kanssa, kuusitoista vuotiaan Puuskupuhilaisen kanssa, joka oli ruskea hiuksinen, vihreä silmäinen ja hän oli aika tukeva kooltaan.
- Kuunteletko sinä Van? Hannah kysyi minulta ja tökkäsi kylkeeni. Havahduin ja katsahdin häneen.
- Ööh, en, anteeksi. Mitä kysyit? Sanoin virnistäen.
- En kysynyt mitään hölmö. Sanoin vaan että Rory viittoilee sinua luokseen. Hannah sanoi ja osoitti Suuren Salin ovilla olevaa Rorya, joka tosiaan viittoili minulle.
- Ehkä minun sitten pitää mennä hänen luokseen. Tavataan Liemien tunnilla? Kysyin ja keräsin tavarani.
- Joo. Hannah sanoi ja jatkoi syömistä, kun minä taas menin Roryn luokse.

- Huomenta. Rory sanoi minulle kun olin tämän luona ja halasi. Halasin takaisin ja sanoin myös huomenta.
- Mikä tunti sinulla alkaa? Rory kysyi hymyillen ja lähdimme käveleään käytävää eteenpäin.
- Liemet alkaa. Entä sinulla? Kysyin ja vilkaisin Hannahiin, joka käveli ohitsemme ja virnisti minulle ensin katsoessaan Rorya.
- Muodonmuutoksia. Tavataanko tuntien jälkeen eteishallissa? Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Rory kysyi ja otti kädestäni kiinni tuijottaen silmiini.
- Ööh... joo. Mitä asiaa? Kysyin ja hymyilin.
- Kuulet sitten, heippa. Rory sanoi ja lähti niin nopeasti paikalta, etten kerennyt edes heippa sanoa. Jäin hetkeksi hölmistyneenä seisomaan paikoilleni ja lähdin sitten taikajuomien tyrmiin, jotka sijaitsivat pohjakerroksessa melkein.

Tyrmissä muut jo keittelivät liemiään, kun minä vasta pääsin sinne.
- Myöhästymisestä kaksikymmentä pistettä pois Puuskupuhilta. Professori Jones sanoi minulle, eikä edes katsonut ovelle. Nyökkäsin itsekseni ja menin Hannahin viereen. Otin noidankattilani hyllyltä ja laitoin sen paikoilleen.
- Mitä te teette? Kysyin hiljaa Hannahilta.
- Turvotuslientä. Varo, Jones on häijyllä päällä tänään. Se potki pihalle jo Parvatin ja Lavenderin, jotka hihitteli nurkassa. Hannah varoitti ja varoitus tuli oikeaan aikaan. Menin hakemaan tarvikekaapista turvotusliemen ainekset, kun olin palaamassa paikalleni, kompastuin jonkun laukun hihnaan ja lensin selälleni, ainekset lensivät sylistäni lattialle.
- neiti Cullen! Yritä kohdella aineksia hienovaraisemmin. Jones huudahti minulle luokan edestä.
- Kompastuin. Selitin nopeasti ja keräsin kiirellä ainekset takaisin syliini ja riensin paikalleni.
Teimme turvotuslientä kaksi tuntia ja minä epäonnistuin siinä täydellisesti. Murskasin liian paljon nokkosia.

Menimme ennustukseen Hannahin kanssa ja pohjoistornissa ennustuksen luokassa, istuimme pimeimpään luokkaan, missä istuimme aina. Koko luokka jutteli keskenään, jotkut huutelivat toisilleen jotain, siksi olikin pelkkä säikähdys, kun Punurmio lipui luokkaan lukuisat korut kilisten.
- Hyvää huomenta oppilaat. Tänään luemme kristallipalloista ennustukset. Punurmio sanoi ja meni pöytänsä luokse. Huokaisin ja pyöräytin silmiäni, kristallipalloista kun ennustimme, emme saaneet mitään aikaiseksi. Kristallipallossa oli vain harmaata savua. Kävimme kuitenkin kaikki kristallipallot ja asetimme ne suoraksi eteemme.
Katsoin hetkeen pallooni ja nojasin kädelläni poskeen. Silmäluomeni alkoivat laskeutua, mutta en antanut itseni nukahtaa...
- Vanessa! Tunti loppui! Hannah nauroi vieressäni ja ravisteli minua hereille. Nousin ylös ja katsoin ympärilleni, tosiaan.. kaikki olivat jo melkein lähteneet luokasta ulos ja Punurmio istuskeli pöytänsä ääressä siemaillen teetä ja tarkistellen kristallipalloaan.
- Nukahdinko minä? Kysyin kun lähdimme luokasta Hannahin kanssa.
- Joo. Et ollut ainoa, moni muukin nukkui. Hannah nauroi. Naurahdin ja yritin selvitellä sekaisia hiuksiani.
Loppu koulupäivä meni normaaliin tapaan, enkä enää nukahdellut.

Kävin neljän jälkeen viemässä kaapuni ylös ja menin sitten eteisaulaan, odottelemaan Rorya.
Hän saapui puol viideltä, jonka jälkeen lähdimme kävelemään tajuamatta, minne kävelimme.
- Tuota noin... minulla oli siis asiaa sinulle.. Rory aloitti ja otti kädestäni kiinni. Katsahdin yhteen kietoutuneitamme sormiamme ja jatkoin vain kävelyä.
- Tykkään sinusta Vanessa, paljon. Rory jatkoi pidettyään pienen tauon ja pysähtyi. Hän kääntyi katsomaan minuun ja odotti vastaustani.
- Ööh... Rory.. Minäkin... tuota noin, tykkään sinusta. Paljastin punastuen ja katsoin kengänkärkiini.
- Hyvä. Rory naurahti. Minäkin naurahdin ja katsoin Roryyn.
- Eli siis...? Aloitin
- Yhdessä? Rory kysyi hymyillen mitä ihaninta hymyään.
- Kyllä. Sanoin ja hymyilin leveästi hänelle takaisin. Halasimme tiukasti toisiamme ja lähdimme kävelemään taas käsi kädessä ympäri Hp-Pahkaa.

Loppu
// Lopetus oli nopea ja koko tarina tökki hitusen, mutta tässä tämä on ! Sain viimeinkin kirjoitettua tämän (:

Vastaus:

Oikein hyvä tarina! Mainitsit hyvin alkuun ajankohtaisena olleet huispauskisat ja kuvailu oli hyvää. Oli mukavaa lukea pitkästäaikaa ihan tavallisista tapahtumista HP-Pahkassa. Tunneista oli antoisaa lukea ja suuri plussa siitä, että olet käyttänyt tarinassa koulumme opettajia.
Tekstisi on omaperäistä ja helppoa lukea ja olin lopussa jo ennen kuin kerkisin huomatakkaan. Kaiken kaikkiaan tarinassa parasta oli minusta ehkä kuvailu, jota löytyi hyvin sieltä sun täältä. Kuten sanoit ehkä hieman tökeröä oli välillä esim. tapahtumien vaihdoksissa, mutta eipä liiemmin haitannut. Sitä paitsi taitaa tästä arvostelustakin tulla sellainen tönkköteksti, että eiköhän olla tasoissa?
Virheitä oli jonkinverran joissakin kieliopeissa. Jatkoa ajatellen ainakin yhdyssanoissa oli vielä muutama parannusvara. Mainittakoon vaikka tuo "vihreäsilmäinen", jota tarinassasi käytit. Se on siis yhteen. Sen suurempia virheitä ei tainnutkaan tekstissä piileskellä ja pituutta oli vaikka muille jakaa. Lopetuksen romanttisuus viimeisteli tarinan!
-18 tuparia

~cadma

Nimi: Gwen Clarke

22.09.2013 13:20
9.

Vaunut kolisivat Tylypahkaan vievää hiekkatietä pitkin. Sade sai hiekan näyttämään puurolta, joka kiehui kovaa tahtia. Kaukaa siintävällä järvellä saattoi nähdä pienen joukkion veneitä.
”Ihanaa!” Claire sanoi itsekseen.
”Kumpi on ihanaa, sade-vai Tylypahka?” Ethan ehti kysymään.
Claire tönäisi poikaa ärtyneesti.
”No, minä kyllä pidän sateesta”, Ethan puolusteli.
Gwen haukotteli ja yritti työntää Natea sivummalle.
”Anna minullekkin tilaa...”, hän mumisi väsyneesti.
Nathan liikahti kohti vaunun reunaa.
”Nukuitko sinä viime yönä lainkaan?”
”En, mistä arvasit?” Gwen vastasi.
Kuin sanattomasta sopimuksesta kaikki tuijottivat sateeseen, jossa ei kohta enään ollut pelkkää sadetta...
”TYLYPAHKA!” Claire huudahti nähdessään valtavan rakennuksen.
”Ei se ole muuttunut lainkaan, Claire hyvä”, Gwen naurahti väsyneesti ja katsoi Tylypahkaa hiukan tylsistyneesti.
Tuli hetken hiljaisuus. Kaikki huokailivat ja tuijottivat lähestyvää koulua.
”Muuten, missä Potter ja Weasley ovat?” Nate kysyi.
”He eivät olleet junassa.”
”Ehkä heidät erotettiin”, Gwen totesi ja vaati katsellaan Nathania tiivistämään lisää.
Vaunut pysähtyivät tömähtäen.
He hyppäsivät heti pois vaunusta ja suuntasivat kulunsa kohti rakennusta.
Linnan suuret tammiovet olivat avautuneet valmiiksi oppilaille, eli he vain kävelivät sisään. Luihuisten korvat täytti puheensorina, mitä ei sateessa oltu kuultu.
”Täällä on lämmintä”, Claire totesi onnellisena ja sai parilta Rohkelikolta huvittuneen katseen.
Mutta Claire puhui totta, lämmin ilma tuntui täyttäneen jokaisen oppilaan kaapuja noidanhattuja myöten.
”Tuolla Matt on”, Nate sanoi ja osoitti erästä poikaa. Mattehew Adams pörrötti ruskeita hiuksiaan ja moikkasi muita.
”Mikset ollut junassa meidän kanssamme?” Ethan kysyi heti.
”Minä olin Dracon kanssa, isä sanoi-”
”Joojoo, me ymmärrettiin jo”, Nate keskeytti toisen ärtyneesti.
”Mene vain Dracon luokse.”
Matthew kiitti helpottuneena ja lähti blondin-pojan matkaan.
Matt oli viettänyt koko edellisen vuoden Gwenin ja muiden kanssa, hän oli samalla luokalla, kolmannella, Ethanin kanssa. Muut olivat toisella, jopa Natenkin. Nathan Wyatt omisti heinänkeltaiset siistit hiukset ja hörökorvat. Ethan Coopper oli kaikien muiden vastakohta, tämä näytti ihan James Bondilta.
”Mennään jo”, Claire höpötti ja tarttui Gweniä kädestä.
Gwen hymähti hyväksyv’sti ja lähti muiden perässä suureen saliin.
Sali oli melko samanlainen, kuin se oli ollut edellisenä vuonna. Kirkkaat valot saivat silmät kipeiksi ja kodikas (tai ei niin kodikas) puheensorina täytti kummatkin korvat.
He istuutuivat tuttuun tapaan Luihuisen tupapöytään ja jatkoivat jutustelua.

-

Luihuinen oli saannut ennätysmäärän uusia jäseniä. Kouluun oli myös saapunut uusi opettaja, Lochart. Lochartilla oli ärsyttävä hymy, ärsyttävämpi, kuin Weasleyn kaksosilla, todella ärsyttävä.
Hän hymyili ja vinkkaili silmään jokaiselle oppilaalle, sekä osoitti selvää kiinnostusta Harry Potteria kohtaan (ymmärrä miten haluat) Hän mainitsi Potterin puheensa aikana ainakin kahdesti ja sai kaikki huomaamaan, ettei Harry istunutkaan salissa. Missä Potter oli, se jäin arvoitukseksi.

”Katso, kuinka hermostunut Granger on!” Nate huomautti ja puraisi palan omenastaan.
”Sinulla on ainakin silmät päässä”, Gwen naurahti. Granger oli nimittäin herättänyt koko salin huomion olemuksellaan, oli harvinaista, että kaikkitietäväärsyttävärohkelikko suri jotakin.
Nathan otti uuden omenan korista ja hymyili.
”Katso nyt, kuinka tuo punapää yrittää lohduttaa häntä...”
”Hän on varmaankin Weasleyn pikkusisko.”
”Jaa-a, kuinka monta Weasleyta onkaan?”
Ethan oli keskittynyt keskustelemaan Clairen kanssa huispauksesta.
”Tänä vuonna voin hakea tuvan joukkueeseen!” Ethan riemuitsi.
Gwen ei jaksanut välittää mistään. Hän oli väsynyt, sillä se. Kunhan rehtori vain pitäisi sen puheen pian...
Pian Dumbledore nousikin seisomaan (”Hän näyttää ihan meidän kuolleelta isoisoäidiltä!” eräs ensiluokkalainen huudahti) ja aukaisi suunsa.
”En pidä teitä enään täällä, voitte mennä”, hän huudahti ja sai sanoillaan aikaan rynnäkön, kun kaikki ryntäsivät yhtä aikaa pois salista. Gwen kirosi mielessään ja päätti jäädä Naten kanssa odottamaan salin rauhoittumista. Pian kaikki oppilaat olivat jo menneet ja Gwen lähti Naten kanssa liikkeelle.
”Ihana olla jälleen Tylypahkassa!” Nathan sanoi tarkoituksella korkealla äänellä.
Käytävillä vallitsi hiljaisuus.
”Mitäs sanoisit, jos mentäisiin tällä kertaa seikkailemaan?” Nate kysyi Gweniltä, joka yritti piilottaa väsymyksensä.
”Mikä ettei”, Gwen totesi. Kummankin Luihuisen askeleet kaikuivat marmorilaittialla.
”Kuule, minä olen aina halunnut käydä Myrtin vessassa...”
”Todellako?” Gwen kysyi hämmentyneenä, hän oli käynnyt Murjottavan Myrtin vessassa tyttönä enemmän kun tarpeeksi.
”No, mennään sitten.”
Välittämättä melusta, jota aiheuttivat he kävelivät verkkaisin askelin vessan luo.
Ovi aukeni helposti ja he menivät sisään.
Vessa oli täysin samanlainen, kuin ennenkin, hiljainen. Nyt jopa Myrttikin pysyi hiljaa.
”Käykö täällä kukaan koskaan?”
”Ei yleensä.”
Nate nyökkäsi hyväksyvästi ja antoi katseensa kierrellän koppeja.
”Missä se Myrtti on?” Nathan kysyi.
”Viemäristössä varmaankin, kutsunko sen?” Gwen kysyi. Nathan nyrpisti nenäänsä, mutta nyökkäsi.
”MYRTTI!” Gwen huusi.
Vastausta ei kuulunut.
”Varsinainen haamukutsuja”, Nate totesi nauraen.
Gwen hymähti ja yritti uudestaan.
”Sinä ällöttävä rillipää-”, hän ei edes saannut lausettaan loppuun, kun silmälasipäinen tyttökummitus syöksyi hänen lävitsensä.
Kummitus nikotteli surullisena.
”Sinä-sinä...”
”Sinä olet poika!” Hän(/tai se) sanoi Natelle hämmentyneenä.
Gwen haukkoi henkeä ja yritti karkoittaa kylmän tunteen, minkä kummitus oli häneen tuonutm itsestään.
”Jep, olen poika”, Nate totesi huvittunnena.
”MENE POIS, TE OLETTE IHAN TYHMIÄ-!” Myrtti aloitti.
”Lähdetään, me herätetään opettajien huomio”, Gwen sanoi hermostueesti.
Nathan myöntyi vastahakoisesti ja he kääntyivät kohti tyrmiä.

//Ää, tää on kauhea. Etenen tässä liian nopeasti, eikä pituuttakaan ole tarpeeksi, mutta toivittavasti pidät
Siirrättekös Gwenin muuten toiselle luokalle hahmon tiedoissa?
Kiitos ((:

Vastaus:

Huikea tarina! Tekstisi on ihanan kepeää ja sitä lukisi mielellään vaikka metritolkulla. Alun junakohtaus oli hyvin kirjoitettu. Pidin etenkin siitä, miten olit esitellyt/muistuttanut lukijaa tarinasi hahmoista sekä kertonut lisää heidän ulkonäöistään ja luonteistan. Juonesta puheenollen, ei se minusta edennyt yhtään liian nopeasti. Ehkä kappalejakoa saattaisin muutamaan kohtaan pistää, jotta tapahtumat erottuisivat vielä selvemmin toisitaan.
En myöskään malta odottaa mahtaako sinun ja ystäviesi seikkailut liittyä jotenkin Harryn toisen vuoden seikkailuihin! Jotakin sen tyylistä olin rivien välistä lukevinani. Nosti ihan hymyn huulille, kun ajattelin asiaa
Virheitä ei ollut kuin muutama kirjainvirhe siellä täällä, jota nyt sattuu kaikille. Muita virheitäpä ei sitten tainnut ollakaan. Ja mitäs sinä höpötit pituudesta? Sitähän on huimasti
-19 ja puoli tuparia Luihuisille!

~Cadma

Ps. Menenkin muokkaamaan tietosi!

Nimi: Rebecca Watson

18.09.2013 21:15
- Tuon hymynaaman ei sitten kuulu olla tuolla. Kone ymmärsi väärin merkkini.

Vastaus:

Ei haittaa ollenkaan

~ Renata

Nimi: Rebecca Watson

18.09.2013 21:14
Olisihan se joskus pitänyt tapahtua.
Riita, joka johtaisi eroon. Ei tämä kyllä varsinainen ero ole, koska David ei ole sanonut mitään suhteestamme, vain puhunut itsestään.
Sitä paitsi, kyllä minä otaksun pettämisen parisuhteen lopettamiseksi. Normaalisti tälläisissä tilanteissa poika yrittää saada tyttöä takaisin.
Pyydellä anteeksi ja anella tyttöä antamaan anteeksi tekojansa. Mutta David ei tee edes sitä.
Se tekee kaikesta paljon helpompaa.
Olen kyyneleeni jo itkenyt, enkä halua kuluttaa enään yhtäkään kyyneltä tämän pojan takia. Mikään ei voi korjata suhdettamme, ei mikään.
Vaikka hän nyt tulisi luokseni ja anelisi nenäni edessä polvillaan, kääntäisin katseeni pois hänestä.
En ole tytön tyllerö, jonka voi jättää ja taas palata yhteen. Jos yhden kerran suhde rikkoontuu, se on sitten kokonaan poikki.
Ei haavoja voi parantaa niin pienellä teolla.

Välttelin ihmisten katseita, kun kävelin ulos. Ulkona pystyy rauhoittumaan parhaiten.
"Moi Rebe!" joku huudahtaa. Käännän hitaasti pääni ja huomaan Danielin juoksevan luokseni.
Miksei tuokin voisi kadota, niin kuin kaikki muutkin. En halua puhua kenenkään kanssa, olla kenenkään kanssa tai edes ajatella ketään.
Olla vain yksin ja unohtaa kaiken ympärillä olevan.
Mieleni tekee sanoa jotain ilkeää, mutta eihän Daniel ole tehnyt minulle mitään pahaa.
"Moikka", sanon ja yritän välttää katseellani pojan tutkailevia silmiä.
"Tota noin, oliko sulla joku riita Davidin kanssa, kun näin sen kävelevän käytävällä vihasena ja sitten kun joku tuli sen eteen, se todellakin raivosi. Sitten vielä, kun se meni vessaan ja satuin olemaan juuri silloin, se tuijotti itseään peilistä ja oli hiljaa. Ei siinä kyllä ole mitään outoa, mutta tuommoisen karjumisen jälkeen, on se vähän outoa", Daniel selittää ja katsoo minuun niin, että minun on pakko katsoa tuota silmiin.
"Ei, ei meillä mitään riita ollut, en edes tunne koko poikaa", soperran ja yritän saada lauseen kuulostamaan järkevältä.
"Miksi valehtelet?" Daniel tuhahtaa ja katsoo minuun tuimasti.
Pannuni alkaa taas kiehua, pelkästä vihasta, joka syntyy, kun ajattelen Davidia.
"SELVÄ", huudahdan ja jatkan ärsyyntyneesti, mutta ääneni sortuu loppupuolella, "Oli meillä riita, ja mistäkö tämä riita syntyi? No siitä, kun herra pettää minua ja sitten syyttelee minua sen jälkeen kaikista perättömistä asioista!".
"Seurustelitko Davidin kanssa?" Daniel huudahtaa ihmeissään. Katson tuota vihaisesti. Olisin odottanut jotain parempaa vastausta.
Lähdin kävelemään poispäin Danielista, kohti ovia, jotka johtaisivat sisälle. Miksi olin avautunut puoli tuntemattomalle pojalle? Mitä järkeä tässä edes oli?
"Sori sori! Rebecca, oota!" Danielin ääni kaikuu ihmispaljoudessa. Pysähdyn ja siirryn ihmisjoukosta sivummalle.
"En minä tarkoittanut sitä sllä tavalla, olin vain hämilläni, kun luihuinen ja rohkelikko on outo yhdistelmä", Daniel yrittää sovitella näköjään kunnon sanoja, kunnollisiksi lauseiksi.
"Ehkä siksi se ei kestänyt", sanon turhautuneena. "Minä meen nyt seuraavalle tunnille, eikä minua huvita jutella, koska kerroin jo kerrottavani sinulle", soperran toistamiseen ja katsahdan poikaan. "Jutellaan taas toiste", sanon nopeasti ja lähden kävelemään seuraavaa luokkaa kohti, missä tunti pitäisi olla.

. avidin näkökulmasta:.

"Teidän pitää osata tämän loitsun alkuperä ja sen historia, se tulee varmasti kokeeseen. Haluan vrmistaa asian, joten kirjotatte kaikki aineen, joka liittyy aiheeseen. Vähintään yhden pergamentin verran, jos enemmän kirjoittaa, sen parempi. Tämä siis ensi viikon maanantaiksi, numero tulee tästäkin aineesta, joten tehkää kunnolla ja harkitusti, vaikka nämä ovatkin ensimmäisiä aineita loitsuista. Harvoinhan näitä tulee ylipäätänsä".

Suurinosa sanoista meni ohi korvien. Sain vain sen selvää, että jotain pitää kirjoittaa. Voisi kysyä asiaa myöhemmin joltain. Tai antaa vaan olla.
Minerva näytti iloiselta, ainakin tässä alussa. Samantha oli tunkenut viereeni ja piti kädestäni kiinni pöydän alla. Hän todellakin jatkaa tätä varmaan ikuisesti. Menetin Rebeccankin, joka oli minulle kaikki kaikessa. Oli kamalaa nähdä hänet itkemässä.
Rebeccan tuntien hän ei anna koskaan minulle anteeksi.
Miksi ryhdyin ylipäätään tähän.

"Niin, neiti Lawrence?" Minerva kysyy ja katso vierssä istuvaan Samanthaan.
"Anteksi, mutta onko tämä parityö?" Samantha kysyy ja hymyilee viattomasti. Kumpa tyttöä ei olisi edes olemassa, niin en olisi niissä ongelmisssa, missä nyt olen.
"Tuota noin, itseasiassa jos haluaa,voi työstää ainetta parin kanssa, mutta kummallakin pitää sitten olla oma osa kirjoitettuna", loitsujen opettaja myöntää ja nyökkää hyväksyvästi.
Huokaisen syvään ja yritän saada pois ajatukseni Rebeccasta.

"Sinun on parasta näytellä nyt hyvin", Samantha tokaisee ja hänen äänestään voi kuulla, että jos asiat eivät mene hyvin, ei minunkaan käy hyvin.
"Terveppä terve, mitä kyyhkyläiset?" luihuispoika kysyy ja naurahtaa perään.
En voi sanoa tuota poikaa ystäväkseni, mutta Samanthan ystävä hän ainakin on.
"Hyvin, niin kuin aina", Samantha hymyilee iloisesti ja pussaa minua poskelle. Iljettävän tuntuista.
Väännän naamalleni tekohymyn, joka näyttää aivan varmasti aidolta.
"Hienoa, kun pääsit eroon siitä Watsonin tytöstä, en tajua, miksi edes seurustelit hänen kanssaan?" poika tokaisee. Kohautan olkapäitäni, koska en halua päästää suustani "vääriä" sanoja.
En jaksa tätä enään.

- Laatu herpaantui jo tuossa puolivälissä. Mutta illalla on ainoastaan mahdollista kirjoittaa tarinaa, koska päivällä on niin paljon tekemistä. Vaikka väsymykseni on kova, sain luvun tehtyä. Pyydän jo etukäteen anteeksi kirjoitusvirheistäni, jos ne sotkevat tarinaa pahasti.

Vastaus:

Hei!
Kuvailuntäytteinen tarina kertakaikkiaan! Tunnelma oli lukijalle käsinkosketeltava, itsestäni tuntui kuin olisin ollut paikanpäällä mutta osannut lukea hahmojen ajatuksia - mielenkiintoista  Pituutta oli sopivasti eivätkä virheet pistäneet silmiin ollenkaan. Tästä tupareita 17 1/2 kappaletta!

~ Renata

Nimi: Tessa White

15.09.2013 22:27
Seremonia meni minulta hieman ohitseni, koska ajatukseni pyörivät vain kotiin lähdöstä. Ikävä valtasi aina mieleni silloin, koska mieleeni tuli aina mieleen viimeisin koti missä olin ollut vanhempieni kanssa. Se oli ollut oikeastaan viimein kerta, kun olin nähnyt heidät. Ensimmäisen vuoteni Tylypahkassa, ensimmäisenä päivänä. Kyyneleet meinasivat alkamaan valua silmistäni, mutta pyyhin ne nopeasti ennen, kun jok huomaisi niitä. Tosin täällä Suuressa salissa kuului jonkun verran niiskuttamista, koska jotkut itkuvät jo nyt. Minä en suostuisi itkemään, en aikanaan muiden nähden. Ja sitä paitsi mitä itkettävää minulla oli?

Saisin viettää kesän parhaimpien ystävieni kanssa ja ihanan poikaystäväni kanssa. Ja minulla oli toinen perhe, joten tosissaan minulla ei ollut itkemisen aihetta.
”Oletko kunnossa?”, kuului kuiskaus oikealta puoleltani.
”Olen minä”, kuiskasin takaisin ja käänsin katseeni Frediin ja hipaisin kädelläni nopeasti hänen kasvojaan. Sain hänen kasvoistaan mieleeni kuvan jonka silmien katseesta voisi antaa montakin tulkintaa. Se oli huolestunut katse, mutta samalla iloinen ja myös haikea katse. Onko se edes mahdollista?
”Oletko varma?”, hän kysyi tarkentaen ja kuulin hymyn silti hänen huuliltaan. Silti hänen äänessä oli pienen huolen siemen.
”Olen varma, kultahanipupumurupullasokerihiirihunajapupusöpöseni”, kuiskasin sitten virnistäen ja suikkasin suukon hänen poskelleen. Tai no tähtäsin hänen huulilleen, mutta hän keskesi kääntää päätään, joten poskelle se sitten osuikin.
Pieni myrtynyt ilme käväisi kasvoillani, mutta se vaihtui nopeasti hymyyn, kun hän kiersi toisen kätensä olkapäälleni ja veti minut ikään kuin kainaloonsa.

Loppujen lopuksi, kun seremonia loppui meille sanottiin, että nyt lähdetään kohti laituria, koska juna kutsuu meitä. Kun lähdimme kulkemaan massan mukana pois salista, koska jostain syystä kaikki aina halusivat kerralla lähteä salista ja ovi aukko tuntui venyvän oikein ja eteenpäin ei tuntunut pääsevät. Kaikki joutuivat ihan toisiinsa kiinni, vaikka sitä yrittikin välttää.
Viimein, kun lampaat oli saatu irti reiästä ja sai omaa kulkemistilaa Fredin käsi oli vieläkin ympärilleni. Kiersin toisen käteni hänen kainalonsa alle, koska olin lyhyempi kuin hän joten en ylettynyt hänen olkapäilleen.
”Nyt se sitten on ohi”, sanahdin ääneen hiljaisuuteen missä olimme ihme kyllä kulkeneet ulos linnasta. Yleensä noita kahta ei saanut hiljennettyä kirveelläkään.
”Niin on, Kalkkaroksella voi tulla kauhea ikävä meitä”, Georgen sarkastinen ääni kantautui sitten ja säikäytti minut hieman, koska en ollut kuullut hänen tuloaa siihen. Tai sitten hän oli vain ollut niin hiljaa, että en ollut huomannut häntä.
”Joo hänhän rakastaa kauheasti kepposiamme”, sanoin virnistellen siinä sitten.
”Ja uusia suunnitelmia on kehittymässä kokoajan”, Fred sanoi sitten.
Se oli totta, että suunnitelmia tuli kokoajan enemmän ja tietenkin Kalkkaroksen rakkaus meihin nousisi niidenkin myötä, ajattelin sarkastisesti itsekseni ja naurahdin omille ajatuksilleni. Jos ensi vuonna voisimme jotenkin saada hänen kaapuihinsa hieman muutosta...

Heti, kun pääsimme junaan etsimme itsellemme hyvät istumapaikat. Minä istuin Fredin vieressä ja George istui Frediä vastapäätä ikkunan vieressä. Joitain tuttuja tyyppejä oli jo käyneet siinä jututtamassa meitä, mutta muuten olimme ihan kolmestaan, koska tänne ei nyt mahtuisikaan niin paljoa porukkaa.
”Mitä me teemme koko kesän, kun emme voi taikoa?”, George marisi sitten ja pystyin kuvittelemaan hänen kasvoilleen myrstyneen ilmeen ja sen, että hän nojasi päänsä käsiinsä. Ajatus tuntui, jotenkin hauskalta en tiedä miksi, mutta jotain humoristista siinä oli.
”Älä huoli, kyllä jotain keksitään. Esimerkiki minulla on muutama idea mitä voisimme niille jästitavaroille tehdä siellä Arthurin varastossa”, sanoin hieman vihjailevalla äänellä ja sen jälkeen Fredin ääni puhui.
”Totta tosiaan, siellä on kaikkea mielenkiintoista.”
Melkeimpähän kuulin kuinka heidän päässään rattaat raksuttivat keksien kokoajan uusia ideoita. Pieni virnistys nousi kasvoilleni, kun itsekkin keksin kaikenlaisia vekottimia, mutta samalla minä en tiennyt yhtä hyvin kuin he mitä siellä oli. Uskoisin, että he olivat käyneet siellä monta kertaa. Tosin kuin minä, joka vasta viime vuoden kesällä muutin heille.
Minusta oli vieläkin outoa, jotenkin ajatella, että asuin siellä mutta he olivat kuin perhettä minulle. Tosin minulla oli hiemoinen ongelma kutsua herra ja rouva Weasleytä Arthuriksi ja Mollyksi. Se tuntui vain jotenkin niin oudolta vieläkin. Kait siihen piti vain sitten totutella.

”Tessaa, oletko sinä hereilläää? Tessaaaaa?”, kuulin Fredin äänen huhuilevan jostain ja huomasin torkahtateeni. Olin Fredin kainalossa ja tunsin tuon ravistelevan minua hereille.
”Joo olen, olen mitä asiaa?”, sanon sitten haukotellen ja nousen istumaan kunnolla. Haukottelen ja raksautan niskani, koska ne olivat olleen vähän liian huonossa asennossa kauan.
”Haluatko sinä jotain kärrystä?”, kuului kysymys ja en tunnistanut ääntä. Tai no tiesin sen olevan todella tuttu ääni, mutta en saanut mieleeni vain kuvaa ihmisestä, joka puhuisi tuolla äänellä.
”Ei kiitos ja kuka muutes puhuu? En osaa yhdistää sinua mihinkään mielikuvaan”, sanoin sitten ja käänsin katseeni missä tunsin, että Fred oli.
”Siinä on Herra Hikipinko”, Georgen ääni sanoi ilmeisesti virne huulillaan ja samalla kuului saman äänen puhuminen.
”Hyvin hauskaa. Etkö sinä tosissaan muista minua?”, nuoren miehen ääni sanoo ja kuulostaa todella huvittuneelta, mutta ehkä myös hieman loukkaantuneelta. Ikään kuin hänen kunniaansa olisi loukattu.
”Hei nyt minä muistan! Sinä olet Percy, anteeksi olen kait hieman unenpöppörössä vielä”, sanoin sitten hymyillen hieman nolosti. Minunhan pitäisi muistaa jo kaikki äänet, mutta ei sitten ilmeisesti.
”Ei se mitään”, Percyn ääni puhui sitten.
Fred rykäisi hieman tarpeettomasti, mutta ilmeisesti hän halusi vain vitsillään tehdä niin.
”Siis asiaan, mikä sai teidän korkeutenne tulemaan meidän seuraamme?”, hän sanoi sitten ja hän matki äänellään ikään kuin olisi jonku arvovaltainen ja aiheutti sen, että minä repesin nauruun siihen paikkaan. Tiesin sen olevan hieman ilkeää, mutta he ainakin minun kokemukseni perusteella nälvivät toisiaan kokoajan, vaikka tosin rakastavatkin toisiaan paljon. Ja tarpeen tullen osaavat tulla toimeen.
Ovi sulkeutui ilmeisimmin, koska kärrystä makeisia myynyt nainen jatkoi matkaansa, kun kun kukaan meistä ei loppujen lopuksi ostanut mitään.
”Menin etsimään ystäviäni, koska heitä ei näkynyt missään”, hän vastasi ja kuuloni perusteella hän istui Georgen vieressä.
”Heitä ei näkynyt missään, koska heitä ei ole olemassa”; George sanoi ja naurahti perään.
Ilmeisimmin Percy vain sivuutti hänen kommenttinsa ja jatkoi,
”Sitten satuin törmäämään teihin ja päätin tulla hetkeksi teidän luoksenne, mutta nyt kun he tuolta tulevatkin minä poistun.”
Sitten hän vain nousi ja lähti, aika ihmeellistä puuhaa, jos minulta kysytään mutta olin ainoa lapsi ja en ymmärtänyt veljesrakkautta, mutta jos tuo on sen käsite en todellakaan ymmärrä mikä on mennyt pieleen.

Loppu junamatka menikin siinä puoli valveilla ja torkuksissa, koska minulla ei jostain syystä ollut energiaa tehdä mitään muuta kuin nukkua, mutta samalla säpsähtelin hereille, koska välillä minulla tuli tunne, että juna olisi heittelehtinyt ympäriinsä.
Perille silti päästiin ja samalla, kun yritin herätellä itseäni piti vaihtaa jästivaatteet päälle, että emme herättäisi huomiota jästien keskellä kulkiessamme.
Kun pääsin ulos junasta kuuntelin hetken aikaa sitä puheensorinaa mitä kantautui ympäriltäni. Kuului itkua, mutta myös iloisia ääniä ja jotkut huusivat, että kissa karkasi ja kaikkea sitä mitä aina kuuluukaan.
”Näetkö heidät missään?”, esitän kysymyksen, mutta en tarvitsekkaan vastausta, koska kuulen Mollyn tutun äänen höpöttävän jo.
”Hyvä, että olette päässeet ehjänä perille? Menikö matka hyvin? Ei kai mitään ole tapahtunut? Mitä te oikein olette puuhailleet, kun pöllöjä on melkeimpähän tullut kuin sataen. Onko teillä kaikki hyvin?”, Kysymyksia vain tuli ja tuli, mutta vastauksiakin kuului jonkin verran, mutta ei siinä paljoa vastailla auttanut enää, koska asia siirtyi jo toiseen heti, kun aukaisi suunsa.
Pieni hymy kasvoillani kuljin vain eteenpäin kuunnellen tuota ehkäpä rauhoittavaakin ääntä ja minulle tuli kotoisa olo. Tiesin heidän olevan perhettä minulle ja minulle tuli vain tunne, että olin matkalla todelliseen kotiini.

//Siinä yksi luku taas

Vastaus:

Aivan mahtava luku! Teksti oli niin mukaansavetävän kepeää, että toivoin jo ettei tarina olisi loppunut ollenkaan
Juoni on mukavan tavallinen sekä yhtenäinen ja kutoo hyvin yhteen eri tapahtumat. Tunnelman kuvailu oli onnistunutta ja pystyin miltei tuntemaan kaiken tönimisen ja oppilaiden haikeat äänet heidän rynniessään ulos Suuren salin ovista. Lisäksi nostan hattua sille, että kirjoitat sokean näkökulnasta. Aina, kun olen päässyt miettimästä "miten Tessa mahtoi tietää tämänkin, sillä hän on sokea", on vastaus heti seuraavassa lauseessa. Saat kaiken vaikuttamaan hyvin todentuntuiselta.
Lisäksi pakko mainita, että tekstisi oli jälleen ihanan omaperäinen, ja jonkinlainen murre puheissa kävi siihen hyvin. Pohdintasi Weasleyn perheestä oli mielekästä luettavaa ja tämä olikin mielestäni tarinan mahtavin lause: "Sitten hän vain nousi ja lähti,aika ihmeellistä puuhaa, jos minulta kysytään mutta olin ainoa lapsi ja en ymmärtänyt veljesrakkautta, mutta jos tuo on sen käsite en todellakaan ymmärrä mikä on mennyt pieleen."
Muutamia yksittäisiä virheitä, muuten ei moitteita.
19 ja puoli tuparia!

~Cadma

Nimi: Nixi Neu

15.09.2013 19:51
Säpsähdin hereille, kun tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni ja vilkuilin ympärilleni äkkiä. Pienoinen paniikki nousi mieleeni heti, mutta se laantui, kun huomasin sen olevan pelkkä Vlad.
”Rauhoitu se olen vain minä”, hän sanoo sitten naurahtaen pienesti ja virnisti minulle. Kasvoni sulivat hymyyn ja sanoin,
”Nukahdinko minä? Minä luulin vain torkahtaneeni hetkeksi.”
”Sinä olet luultavammin nukkunut tunnin tai pari, mutta ihan hyvä vain. Koska et sinä ole öisin ainakaan nukkunut paljoa”, Vlad sanoo minulla ja kuulen hänen äänestään huolestuneisuuden.
”Mitä? Kyllä minä nukun öisin”, sanon hänelle sitten, vaikka tiedän sen olevan valhetta. Olin aika monta yötä vain valvonut ikkunan edessä ja vain valvonut. Minua on alkanut vaivata painajaiset perheeni murhasta ja aina, kun nukahdan ne alkavat uudestaan. Olin kieltänyt itseäni itkemästä sen vuoksi ja niin minä teinkin. Kyyneleet olivat poissa, mutta silti sisälläni oli tyhjäaukko, jota ei mikään voinut täyttää.
”Et sinä nuku. Luuletko, että en huomaa jos katoat kainalostani yön aikana?”, hän sanoo nostaen kulmiaan. Kun tarkastelen hänen kasvojaan huomaan sen huolestuneisuuden, mitä hän on ilmeisemmin piilotellut, koska en ollut ainakaan aikaisemmin sitä huomannut. Tai en ollut vain katsonut tarpeeksi tarkkaan.
”Minä”, olin aloittamassa, mutta lopetin sen sitten siihen. En ollut puhunut asiasta kenenkään kanssa ja en tulisikaan. Miksi minä muiden mieltä pahoittaisin omasta painajaisestani. Ei se ollut heidän asiansa huolehtia siitä, vaan minun. Minä olin se, jonka oli tarkoitus kantaa tätä taakkaa ei muiden.
”Mitä?”, Hän kysyi minulta tapittaen edelleen minua huolestuneilla silmillään.
”Ei mitään, unohda”, sanoin hänelle sitten ja nostin kasvoilleni tavallisen hymyni. Nousin tuolista ja arvelin kellon olevan jo niin myöhä, että voisin lähteä iltapesulle. Kun poistuin makuusaliini tunsin edelleenkin Vladin silmät selässäni.
Kävin tavallisesti suihkussa ja vaihdoin yöpukuni päälle. Kun olin valmis huomasin, että Vladia ei näkynyt missään. Noo jaa hän ilmestyy jostain sitten vielä, ajattelin itsekseni ja menin pötköttämään sängylle, vaikka tiesin että jos nukahtaisin heräisin pian taas.
Kun olin hetken aikaa makoillut sängyssä aloin todella miettiä missä Vlad viipyi. Yleensä hän oli jo tähän aikaa täällä eikä muualla haahuilemassa. Jos hän ei viidessä minuutissa ilmestyisi menisin etsimään häntä, päätin ja aloin laskea sekuntteja mielessäni. Suljin silmäni ja taisin nukahtaa siihen.

Kävelin kotikadullani ja jalkani kulkivat tahtomattaa eteenpäin ilman, että edes käskisin niitä liikkumaan. Olinkin sitten vanhempieni talon edessä ja siinä oli prätkiä pihassa paljonkin. Tunnistin kaikki muut, paitsi siinä oli poikkeuksellisesti auto. Vanha ehkä ennen valkoinen volkkari, mutta näytti tässä hämärässä kyllä enemmänkin keltaiselta. Jalkani jatkoivat matkaa kulkien kohti sisälle taloon ja sen ovi oli potkaistu auki. Kun katsoin hyllylle minne olin puhelimeni silloin jättänyt, se ei ollut siellä.
Jatkoin taas matkaani ja tulin olohuoneeseen missä maskia pitävä ihminen uhkaili aseella paria veljeäni. Katsoin järkyttyneenä, kun mies vain tunteettomasti ampui heidät ja olisin halunnut mennä väliin, mutta jalkani eivät antaneet. Ihan kuin ne olisi liimattu lattiaan kiinni.
Jalkani lähtivät taas liikkeelle ja tällä kertaa vierashuoneeseeni, jossa minua odotti vielä järkyttävämpi näky. Loppuja jengiläisiä keitä oli ollut talossa ammuttiin yksitellen päähän ja heitä aseteltiin sitten sängylle makaamaan. Suljin silmäni, koska en halunnut nähdä enempää, mutta silmäluomeni avautuivat pakostakin ja näin pakokauhun heidän kasvoillaan. Jalkani eivät toimineet ja, kun murhaajat olivat siinä huoneessa valmiit he jatkoivat vanhempieni makuuhuoneeseen.
Jalkani seurasivat perässä heitä kokoajan ikään kuin minulla ei olisi ollut omaa tahtoa ollenkaan. Paniikki ja ahdistus kasvoivat isona möykkynä sisälläni ja aivoni kertasivat kaiken tapahtuneen uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Aina jokin painoi restar-nappia.
Vanhempieni makuuhuoneessa kaikki tuntui olevan toisin kuin muissa huonessa. Tällä kertaa isä tuijotti suoraan murhaajaa, joka piti asetta tiukasti kädessä.
”Miksi sinä teet näin? Ei sinun tarvitsisi”, isäni sanoi ja, vaikka hän näytti kovalta näin hänen silmistään sen epätoivon ja ehdottoman rakkauden mikä elellytti pokkaa kuolla toisen puolesta.
”Kyllä tarvitsee”, murhaaja sanoi ja juuri kuin hän oli painamassa liipaisinta jalkani alkoivat toimia ja hyppäsin luodin eteen.
Tunsin kuin luoti lävisti minut, mutta en tuntenut kipua.
”Nimania mitä sinä..”, isäni sanoi viimeiseksi sanoikseen ja, kun käännyin ympäri näin kaiken elonmerkkien katoavan hänen silmistään.
”Ei, ei, ei, ei, ei”; sanoin itsekseni siinä, mutta olin vain sivusta katsoja. Tapahtumat kulkivat eteenpäin haluamattani ja nyt pyssymies alkoi puhua.
”Jättäkää ruumiit, tiedätte mitä etsiä”, hän sanoi ja käänsi kylmän ja kolkon katseensa isääni ja minusta tuntui, että hän olisi huomannut minutkin. Kylmä levisi sisälleni, kun hänen katseensa viipyi.
”Hyvästi isä”, hän lopuksi sanoi ja poistui huoneesta ja talosta.
Ja samalla kaikki alkoi murentua hiekaks käsissäni ja mieleeni jäi kaikumaan sanat.
Hyvästi isä.
Hyvästi isä.
Hyvästi isä.

Minusta tuntui kuin kylmää vettä olisi kaadettu sankoittain päälleni ja, kun silmäni aukesivat huomasin olevani pimeässä makuusalissani. Hengitykseni oli katkonaista ja, kun käänsin katseeni en vieläkään huomannut Vladia missään. Huoli täytti mieleni, mutta se lähti sillä samaisella sekunnilla, koska sitten ovi avautui ja hän astui sinne sisään.
”Anteeksi herätinkö sinut?”, hän sanoi ja tuli samalla viereeni sängylle. En yhtään tiennyt missä hän oli ollut, mutta tällä hetkellä sillä ei ollut väliä. Kunhan hän oli vain siinä.
”Sinähän täriset. Onko kaikki hyvin?”, hän kysyi huolestuneena ja käänsi omalla kädellään kasvoni häneen päin.
”Joo on, ei mitään hätää. Huolestuin vain missä olit”; sanoin ja halasin häntä pikaisesti. Sitten käperryin hänen kainaloonsa ja hän kiersi toisen kätensä ympärilleni, kun kuulin hänen rauhallisen sydämmen sykkeensä aloin hieman rauhoittua.
”Oletko ihan varma?”, hän kysyi epäluuloisellä äänellä ja tunsin hänen tapittavan katseen itsessäni.
”Olen minä. Olen vain iloinen, että olet siinä”, sanoin hänelle ja pistin silmäni kiinni esittäväni nukkuvaa.
”Okei sitten ja halusin vain pyytää anteeksi sitä aikasempaa. Ei ollut tarkoitus suututtaa tai mitään minä vain huolestuin sinusta”, Vlad jatkoi puhumistaan.
”Ei se mitään ja ei sinulla mitään huolehdittavaa ole, hyvää yötä”; sanoin hänelle sitten ja suikkasin vielä hyvönyön suukon hänelle varmistukseksi.
”Hyvää yötä”, kuului vastaus takaisin ja ilmeisesti hän nukahti siihen.
Halusin sanoa, että hänellä ei ollut mitään huolehdittavaa, mutta en ollut täysin varma siitä oliko hänellä. Suljin silmäluomeni sitten ja keskityin hänen lämpöönsä ja vain siihen, että hän oli siinä. Se auttoi asiaa paljon.

Aamulla vitkuttelin sängyssä mahdollisimman pitkään, koska en millään olsi halunnut nousta siitä ja jättää turvapaikkaani Vladin vierestä. Ja varsinkin, kun tiesin että tämä olisi viimeinen päivä Tylypahkassa ja alkaisi kesäloma. Olin toki iloinen, että saisin viettää vapaa-aikaa Vladin kanssa, mutta samalla minulle tulisi ikävä Tylypahkaa ja opettamista.
”Huomenta”, toivotti sitten vasta heränneen miehen ääni minulle.
”Huomenia vain”, sanoin hänelle takaisin ja en tehnyt mitään elettä noustakseni.
”Meidän pitäisi ehkäpä nousta, koska tänään on lähtöpäivä”, hän sanoi naurahtaen perään.
”Ollaan tässä vielä hetki jookosta kookosta?”, sanoin sitten ja käännyin kasvot häneenpäin. Hän vastasi hymyillen minulle leveästi ja ehkäpä jopa yllätyyneenä.
”Hetki vielä sitten.”

Ja pari tuntia myöhemmin olimmekin jo junalla matkalla. Ikävä valtasi mieleni, mutta pysyin rohkeana ja kävelin hymyssä suin käsikädessä Vladin kanssa ulos linnasta.
”Ensi vuonna sitten”; sanoin hymyillen ja lähdimme kävelemään kohti kirkkaan punaista junaa, joka jo kutsui laiturilta meitä.

//Nyt on taas yksi luku kirjoitettuna

Vastaus:

Ihana luku!
Tekstistä välittyi kaiken aikaa selkeä tunnelma, välillä pelokas ja kauhea, välillä miltei kepeä ja romanttinenkin. Vaikka telkkari puhasu taustalla, kun luin tarinaasi, ei keskittymiseni herpaantunut hetkeksikään, niin kovasti olin tekstisi lumoissa.
Takauma, uni oli eiryisen mielenkiintoista luettavaa. Tunnelma oli tiivis ja jouduin pidättämään henkeä muutamassa kohdassa.
Sinusta ja Vladista on kerta kaikkiaan ihana lukea. Tulee pakostakin hymy huuleen kun lukee teidänvälisiä keskustelujanne.
Sinulla on taito tehdä koukuttavia tarinoita; alku herätti lukijan mielenkiinnon ja loppu oli ihanasti kirjoitettu. Ihanana yksityiskohtana "Hän vastasi hymyillen minulle leveästi ja ehkäpä jopa yllätyyneenä.
”Hetki vielä sitten.”" En malta odottaa, että saan lukea lisää!
Ai niin, pituutta todella todella paljon!

19 tuparia

~Cess

Nimi: Vanessa Cullen

15.09.2013 00:44
Ohhoh... älkää välittäkö tosta viimesestä kappaleesta, koska Roryhan on Luihuinen, nii ei ois voinu mennä Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen : D ja tuossa kohdassa, "illalla kahdeksan aikoihin" pitäisi lukea "illalla yhdeksän aikoihin"  ) kiireessä kun kirjoittaaa nii tulee enemmän virheitä kuin tavallisesti =D

Vastaus:

Virheitä sattuu meille kaikille joten älä huolehdi!

~ Renata

Nimi: Vanessa Cullen

14.09.2013 19:17
Luku 9

Ensimmäinen viikko Hp-Pahkassa meni todella nopeasti, ennen kun kerkesin tajutakaan, niin olikin jo sunnuntai. Makasin sängyssäni pitkään valveilla ja välillä luin Muodonmuutokset edistyneille kirjaa ja tarkistin kellon ajan.
Kun kello oli kymmenen, puin päälleni vaaleat farkut ja valkoisen t-paidan ja menin Puuskupuhien oleskeluhuoneeseen kirjani kanssa.

Olohuoneessa varasin itselleni todella pehmeän ja upottavan keltaisen sävyisen nojatuolin ja asetuin siihen mukavasti lukemaan Muodonmuutokset edistyneille kirjaa. Pikku hiljaa alkoi oleskeluhuone täyttyä haukottelevista Puuskupuheista. Daniel heräsi yhdeltä ja tuli viereeni.
-Huomenta siskoseni. Hän sanoi ja haukotteli makeasti.
-Huomenta veliseni. Tai päivää jo pitäisi sanoa, kello on yksi. Sanoin naurahtaen ja laitoin Muodonmuutokset edistyneille kirjan kiinni.
Kun juttelimme Danielin kanssa vähän aikaa, Puuskupuhin Huispaus-joukkueen kapteeni Cooper Coalminer riensi luokseni.
-Vanessa, huispaus harjoitukset tänään kello seitsemän huispaus-kentällä. Hän ilmoitti.
-Mutta Cooper, nyt on sunnuntai! Huudahdin.
-Luihuiset ovat varanneet kentän huomiseksi ja maanantaiksi, Rohkelikot tiistaiksi ja keskiviikoksi, Korpinkynnet taas torstaiksi ja perjantaiksi, meillä ei jää muuta vaihtoehtoa kuin harjoitella viikonloppuisin. Cooper selitti ja näytti todella närkästyneeltä.
-Okei, tulen kentälle seitsemältä, jos harjoitukset eivät kestä kauaa, koska minun pitäisi illalla vielä kirjoittaa Muinaisiin riimuihin ainekirjoitus! Huusin Cooperin perään, joka jo meni Patrik Kanen luokse kertomaan harjoituksista.
-Kirjoitat aineen ennen harjoituksia. Daniel sanoi. Huokaisin pitkästyneesti ja nousin ylös.
-Minne menet? Daniel kysyi.
-Roryn luokse. Sanoin lyhyesti ja kiipesin muotokuva-aukosta ulos käytävälle.

Käytävällä kuljeskeli muutama oppilas. En tiennyt mistä löytäisin Roryn, joten päätin mennä etsimään häntä pihalta ensimmäiseksi.
Ilma oli aurinkoinen ja lehdet tippuivat puusta, aina kun kävi pienoinen tuulenpuuska. Kävelin piha-alueen kertaalleen läpi enkä nähnyt Rorya missään. Missä ihmeessä Rory oli? Kävin tarkistamassa Suuren salin, vaikka en uskonut että siellä hän olisi. Sitten keksin yhden ainoan vaihtoehdon, Luihuisten tupa, ja sinne minulla ei ollut asiaa ollenkaan. Luovutin siis Roryn luokse menemisen ja menin takaisin Puuskupuhien tupaan.

Seitsemältä puin päälleni Huispauskaapuni ja lähdin Huispaus kenttää kohti menemään. Viikonloppu harjoitukset painaisivat jossain vaiheessa koulutyötä, tiesin sen. Lainasin koululta Puhtolakaisu Seiska luutaa, koska minulla ei vielä omaa ollut, vaikka Cooper jaksoi aina vain jankuttaa siitä että oma luuta olisi paras luuta. Kun tulin kentälle, näin että katsomossa oli muutama Puuskupuhilainen katsomassa harjoituksia ja... Rory. Hymyilin Rorylle kun kävelin hänen luokseen automaattisesti, vaikka minun piti mennä joukkueen luokse.
-Tulit katsomaan harjoituksia. Ei kai Malfoy lähettänyt sinua vakoilemaan? Kysyin virnistäen ja istuin Roryn viereen katsomopenkille.
-Ei lähettänyt, omasta tahdostani tulin. Rory naurahti.
-Vanessa! Cooper huudahti ja sain jalkoihini liikettä.
- Meillä on ensimmäinen peli Rohkelikkoa vastaan ja siihen on enää vain vähän aikaa. Yritän saada muutamaksi tunniksi kentän varattua meille joka päiväksi. Cooper selitti minulle, Patrikille ja Keshalle. Kun Cooper oli vielä vähän aikaa puhunut, hän komensi meidät luudille ja liikkeelle.

Sain kahden tunnin aikana siepin kahdesti kiinni ja Patrik Kane, Felia Smith ja Dan Fooner sai syötettyyn kaatoa maalisalkojen läpi vaikka kuinka monesti, Cooperin pitäessä pitäjän paikkaa. Myös lyöjillä Greg Newton ja Alicia Key oli tekemistä pitää ryhmyt meidän tieltämme poissa.
Tuntui kun olisimme pelanneet oikeassa pelissä, se ryhmyjen iskuhalu oli niin suuri myös harjoituksissa. Meinasin yhden kerran niiden harjoituksien aikana lentää luutani selästäni, kiitos ryhmyjen.

Harjoitukset loppuivat parin tunnin päästä ja kävimme vaihtamassa pukuhuoneilla huispaus-kaavut mustiin kaapuihin ja menin luuta olallani Roryn luokse sen jälkeen.
-No. Miltä näytti? Kysyin kun lähdimme kävelemään linnaan päin.
-Ihan hyvältä. Osaat lentää. Rory kehui ja lähdimme kävelemään linnaa kohti.
- Olet hämmästynyt. Etkö kuvitellut minun osaavani lentää? Virnuilin ja tönäisin Rorya leikkisästi käsivarteen.
- Ja sitä paitsi, olethan sinä nähnyt minut viime vuonna Huispaus kisoissa lentävän. Jatkoin nopeasti.
- Joo, mutta silloin en kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota, tai siis sinuun en kiinnittänyt niin paljon huomiota, silloin emme olleet vielä ystäviä. Rory sanoi ja halasi minua nopeasti yhdellä kädellä virnuillen. Nauroin ja harpoin portaat eteishalliin kaksi kerrallaan. Jäin odottelemaan Rorya, joka tahallaan hidasteli rappusilla.

Illalla kahdeksan aikoihin kävimme syömässä ilta palan Suuressa Salissa ja lähdimme sitten Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Pelasimme erän velhosakkia, jonka jälkeen sanoimme hyvät yöt ja lähdimme kukin omiin makuusaleihimme.

Loppu
// Tuli kiire kirjoittaa loppuun niin on vähän tylsä ja yksinkertainen, mutta toivottavasti tykkäätte! (:

Vastaus:

Hei!
Pahkan kirjoittajat, olette kaikki taitavia joten älkää väittäkö tarinoitae lyhyiksi tai tylsiksi.. Krhm pidän asian itsekin mielessä!  Mutta tarinaan ja pahoittelut sinulle ja Stephaniellekin arvostelun viivästymisestä! Tarinassa oli hyvin kuvailua vaikka tapahtumat etenivätkin hieman nopeasti. Jännittävää, että Roryn annettiin tulla Hukspaus-harjoituksiin, mutta hieno yksityiskohta. Teidän ystävyydestänne on hyvin mukava lukea! Tästä 17 tuparia tällä kertaa!

~ Renata

Nimi: Stephanie Bell

14.09.2013 12:59
(Näin aluksi on pakko sanoa että olen oikeasti pahoillani kestosta, ihmettelin jo itsekin ettenkö ikinä saisi tätä valmiiksi ja siis tästähän tuli nyt aivan älyttömän lyhyt ja muutenkin huono. Anteeksi!)

Luku 14.

Viikko oli nyt vierähtänyt tylypahkassa, mutta läksyt painavat jo täysillä päälle. Sovin Henryn kanssa, että olisimme toistaiseksi vain ystäviä, joka tuntui viisaalta päätökseltä. Olin myös saanut uuden ystävän Megan Shellyn.
Megan tuli jästiperheestä ja häntä pilkattiin sen takia. Hänellä ei ollut oikeastaan ystäviä, joten päätin mennä juttelemaan hänelle ja sitten hän alkoi aina tulla luoksemme. Megan on puuskupuhissa, joten emme näe kovin usein. Onneksi meillä on kuitenkin joitain yhteisiä tunteja.

Tuttu nelikkomme vaelteli taas viileällä pihanurmella. Megan kertoi lapsuudestaan jästinä ja me muut esitimme tarkentavia kysymyksiä.
”Vaikeinta oli, kun meidän piti ilmoittaa opettajalleni, että minun pitää vaihtaa koulua.” Megan kertoi.
”Miten niin?” Melissa ihmetteli.
”No, kun tylypahkan kirje tuli ja sain tietää, että minun pitäisi olla koko vuosi lomia lukuunottamatta täällä, meidän piti selittää opettajalleni, että vaihtaisin naapuripaikkakunnan kouluun.” Megan yritti selittää.
”En kyllä vieläkään käsitä. Mikä siitä muka teki niin hankalaa?” Melissa kysyi.
”Elämä ei ole samanlaista jästimaailmassa. Kyllähän sinäkin olet käynyt jästikoulua.” Megan vastasi.
”Huonolla menestyksellä.” Melissa mutisi.

***


Yrttitiedon tunti oli samaan aikaan puuskupuhien kanssa. Käsittelimme tunnilla aivan uutta kasvia, joka oli löydetty vastikään. Kasvia oltiin testattu eri testeissä, eikä sen pitäisi olla vaarallinen, mutta oli huomattu kasvin olevan lihansyöjä, joten Verso varoitti meitä etukäteen.
”Noniin hiljaisuus! Tänään meillä on täällä uusi kasvi, joten olkaapa varovaisia. En ole ihan varma mitä kasvi syö, se on siis lihansyöjä, ja tällä tunnilla te voistitte ottaa yhden kasvin neljää henkilöä kohden ja syöttää sille erilaisia lihapaloja. Noniin hakekaapa täältä yksi kasvi.

Melissa, minä, Megan ja Henry päädyimme yhdeksi ryhmäksi. Hain muutaman lihapalan isosta astiasta ja annoin yhden lihapalan Meganille.
”Haluatko yrittää ensin?” Kysyin Meganilta ja katsoin epäilevästi kasvia.
”Voin kokeilla, mutta se syö varmasti sormenikin.” Megan sanoi huolestuneesti ja työnsi lihapalaa kasvia kohden.
”Hyvinkin mahdollista.” Henry sanoi matalalla äänellä. ”Kokeile Megan.”

Meganin käsi tärisi, kun hän työnsi lihapalan kasvin suun kohdalle. Kasvi nappasi palan nopeasti suuhunsa ja Megan veti kätensä takaisin.
”Ei se ollutkaan niin vaikeata. Kokeile.” Megan sanoi helpottuneesti ja työnsi minut lähemmäksi kasvia.
Työnsin tärisevän käteni lähemmäksi kasvia ja se nappasi lihapalan suuhunsa. Siirryin kauemmaksi kasvista helpottuneena, mutta sitten kuului omituinen ääni ja käännyin ympäri. Juuri kasville syöttämäni pala oli sylkäisty pöydälle ja kasvi kiemurteli ilmeisesti raivoisasti.
”Hyi olkoon!”
Henry nauroi.




Ruoan jälkeen minulla alkoi muinaiset riimut. Megan kävi myös riimutunneilla, joten olin aina siellä hänen kanssaan.
”En vieläkään ymmärrä miten sinulla on aikaa kaikkiin aineisiisi, huispaukseen ja vielä valvojaoppilaan tehtäviisi.” Megan sanoi riimuluokassa.
”Tuntuuhan se joskus vähän uskomattomalta.” Vastasin. ”Olen vain tottunut kovaan työhön.”

Tunnilla meidän piti ratkaista pitkä riimukirjoitelma, jossa oli hyvin vaikeita riimuja. Olimme Meganin kanssa toisia jotka ratkaisivat riimukirjoituksen. Läksyksi tuli tulkita toinen lyhyempi kirjoitus.


Seuraava tunti oli liemet, tai P.V.S, riippuen siitä mitä on valinnut S.U.P.E.R aineiksi. Koska olin valinnut molemmat, minulla oli ensimmäinen tunti liemiä ja seuraava tunti P.V.S.

Me saimme tehtäväksi valmistaa elävien kuolleiden juomaa. Se oli todella haastavaa, koska kukaan meistä ei ollut tehnyt mitään sen tapaistakaan ennen. Onneksi kirjassa oli hyvin tarkat ohjeet.
Minun piti tehdä kaikki nopeasti, että ehtisin tehdä sen valmiiksi ennen seuraavaa tuntia.
Sopoforinpavut osoittautuivat erittäin hankaliksi pilkkoa, mutta se onnistui lopulta ja papu meni kahtia. Rutistin pavun mehun pataan ja juoma alkoi heti vaalentua melkein täydellisen väriseksi.
”Yksi pyöräytys vastapäivään ja..” Mutisin ääneen.
”Oletko jo noin pitkällä?” Melissa vaikersi oman tummanpunaisen nesteensä kanssa.
”Pakko olla. Seuraava tuntini alkaa kymmenen minuutin päästä.

Juoma alkoi muuttua läpikuultavaksi muutaman pyöräytyksen jalkeen, joten hain pullon ja kaadoin elävien kuolleiden juomani pulloon ja vein sen opettajanpöydälle vähin äänin.
Kun kuljin Melissan ohi, kuiskasin hänelle muutaman neuvon ja astelin pois luokasta. Minulla olisi viisi minuttia aikaa päästä luokkaan joka sijaitsee linnan toisella puolella. Nyt nopeasti!

Kahdeksan minutia... seitsemän minutia... kuusi... viisi...
Nojasin seinään hengähtääkseni. Olin juossut pitkän matkan, eikä luokkaan ollut enää pitkä matka. Jatkoin kevyellä hölkällä ja tulin käytävään, josta tiesin olevan enää vain muutaman käännöksen matka luokkahuoneeseeen. Jatkoin matkaa.
Vihdoin, pitkän käytävän päässä. Luokkahuoneen ovi oli raollaan. Ehtisin vielä, ellei kello juuri nyt...

Kello kumahti neljän merkiksi.

Vastaus:

Hei!
Aluksi ilmoitan, että tarina ei ollut lyhyt tai huonokaan! Itsellänikin on aina välillä vaikeuksia saada mitään aikaan kuten varmasti kaikilla joskus. Mutta tarinaan, jossa pidin tavastasi kuvailla asioita. Lukija sai Meganista selvän kuvan ja oli mukavaa ettei kiusattua jätetty yksin! Mielenkiintoista, mikähän uuden taikakasvin nimeksi mahtaa tulla? Se oli hauska yksityiskohta kuten myös lihanpalan sylkeminen ulos.  Liemitunnilla mieleeni tuli Hermione kun muut olivat paljon sinua jäljessä ja sinulla oli kiire seuraavalle tunnille. Olisikohan ajankääntäjästä apua?  Tästä 18 1/2. Tuparia!

~ Renata

Nimi: Lilja Sky Potter

12.09.2013 18:48
Korkea piippauksen ääni kantautui korviini ja keskeytti ihanan uneni lentämisestä. Aukaisin silmäni sirrilleen ja kääsin päätäni oikealle. Tosin näin vain tummaa kangasta ja muistin, että olin illalla vetänyt sängyn ympärille ne jännä verhot. Ja muistaakseni olin tehnyt loitsun, joka esti muita kuulemasta mitään ääniä täältä, mutta minä kuulin kaiken tänne.
Nyt minä hieman kaduin sitä, koska se ärsyttävä piippaus oli herättänyt minut ja tietenkin se jatkoi vieläkin ääntämistään, koska herätyskellon omistaja ei itse herännyt herätykseen.
Nousin tympäätyneen näköisenä ylös, koska olisin halunnut jatkaa uniani vielä. Haukottelin syvään ja heti, kun jalkani koskivat viileää lattiaa tuntui kuin pieni sähköshokki olisi johdettu suoraan vartaloni läpi. Piristyin huomattavasti, mutta samalla minulle tuli kauhean kylmä. Minun teki mieli mennä takaisin peiton alle, mutta tiesin että se olisi jo viileä ja palelisin entistä enemmän.
Rohkaisin siis mieleni ja nopeasti nousin ylös. Kävelin äkkiä matka-arkulleni ja vedin nopeasti viitan päälleni. Minua paleli tosissaan jostai syystä. Vilkaisin sitten muihin sänkyihin ja hekin alkoivat hitaasti valua ylös sängyistään, mutta silti se jolla se herätys oli nukkui vielä. Katsoin sitten omalla pyödälläni olevaa pientä kelloa ja se näytti puoli kuutta.
”Näenkö minä väärin? Onko kello tosissaan puoli kuusi?” yksi tytöistä kysyi väsyneellä äänellä ja nopeasti kuin tehtaan toiminta olisi pysäytetty yhtäkkiä kaikki pysähtyivät paikoilleen.
”Pliis sanokaa, että se ei ole puoli kuusi ja tää viimeinen aamu ei tosissaan ole tämmöinen”, toinen heistä sanoi epätoivoisella äänellä ja kaatui takaisin sänkyynsä.
”Valitettavasti se on puoli kuusi”, sanoin sitten hiljaisella äänellä ja haukottelin syvästi.
”Voi kalanmädinsilmämunanliskonpoikanen”, viimeisin tytöistä sanoi sitten ja meni takaisin makuulleen sängylleen.

Kaikki muut ilmeisesti alkoivat onnistuneesti nukahtamaan uudestaan, mutta minusta se alkoi tuntua mahdottomalta ajatukselta, koska tietenkin nyt muisitin, että oli viimeinen aamu Tylypahkassa ja tänään lähtisimme kohti jästimaailmaa ja minä menisin tuntemattomaan paikkaan, jossa Harryn kertoman mukaan ei pidettäisi minusta. Se pelotti minua hieman, mutta hän oli siellä minun kanssani kärsimässä joten en ollut sentään yksin.

Aamuisen herätys fiaskon jälkeen olin pysytellyt hereillä ja laittautunut valmiiksi. Eli siis perinteinen vaatteiden valinta, hiusten laitto ja meikkaaminen. Tosin en itse jaksanut mitenkään erityisesti alkaa laittamaan itseäni ja hiippailin heti ulos makuusalista, kun ensimmäinen tyttöistä alkoi laittautua. Onnekseni olin laittanut tavarani kokoon, mutta välillä minut valtasi haikea olo koko lähtöä kohtaan. Tylypahkaan jäisi niin paljon muistoja, mutta ensi vuonna niitä tehtäisiin taas sitten lisää.
Oleskeluhuoneessa ei ollut vielä paljoa porukkaa, koska kello oli vielä aika aikaisessa ja muut eivät olisi vielä hereillä. Hento hymy nousi huulilleni, kun lähdin pois oleskeluhuoneesta käytäville. En haluaisi jäädä sinne enään, koska kukaan ei siellä kaipaisi minua ja toki minulla tulisi Puuskuja ikävä hieman, mutta halusin jo Harryn, Hermionen ja Ronin seuraan. Ja, vaikka minulla oli tunne, että he eivät olisi vielä hereillä, silti menisin jo odottelemaan heitä.
Minulle tuli muistoja mieleen, kun kävelin pylvään ohitse, josta pääsisi salaiseen piilopaikkaani. Muistin, että siellä olin korjannut välini Harryyn.

Astuin pois pilarin takaa. Harry oli selin minuun päin eikä ollut huomannut minua. Ymmärsin, että hän saattoi tuntea itsensä avuttomaksi, mutta en voinut enkä halunnut asettaa häntä kokemaan tätä. Hänellä on omat kamppailunsa vielä edessä.
Olin juuri aukaisemassa suuni, mutta suljin sen sitten. En osaisi sanoa mitään nyt. Sen sijaan kävelin rauhallisesti hänen eteensä ja halasin tätä tiukasti. Hän oli todella yllättynyt, että olin edes täällä mutta halasi takaisin. Mietin tarkasti mitä sanoisin hänelle, mutta pääni löi tyhjää.
”Anteeksi”, kuiskasin lopulta hänen korvaansa.
Tiesin, että hänelle se ei riittäisi nyt, mutta se sana hajotti sen näkymättömän muurin väliltämme. Se ei korjaisi vahinkoja mitä olin aiheuttanut, mutta ainakin se oli alku.

Kun muistin tapahtuman sama ahdistava tunne oli tulla takaisin, mutta jollain tahdon voimalla sain pidettyä oloni ihan hyvänä. Kun jatkoin matkaani mieleeni tulvi muita muistoja. Varsinkin silloin, kun Harry ja Ron olivat saaneet kuningasajatuksen tulla herättämään minut Puuskujen tuvasta ja onnistuivat tuoksumaan kukilta ikimuistoisen vierailun tyttöjen makuusalissa. Oppivathan, että eivät ainakaan astuneet naisten valtaamiin vessoihin enään.

”No niin nyt häivytään täältä ja jättäkää se tyttöjen vessa rauhaan te vain vedätte henkeenne jotain kauheaa hajuvettä ja tietenkin suihkutatte sitä päällenne. Sitten te haisette seuraavat pari päivää kukille”, sanoin heille ja tietenkin he olivat siellä ja tulivat yskien pois.
”Miten yskäys tytöt yskäys voivat yskäys käyttää yskäys jotain yskäys noin yskäys kauheaa yskäys !”, Harry sanoi.
”Siten, että te pojat voitte kaataa ne niskaanne ja laittaa sitä liikaa”, sanoin heille ja jatkoin, ”No niin tulkaa ennen, kun herätätte kaikki ja saatte vastauksen tuohon kysymykseen. Meikatessa.”
Sitten he pinkaisivat ulos makuusalista kuin salaman persuksiin saaneet. Menin rauhallisesti heidän perässään ja, kun olin käytävillä taas he vihdoin ja viimein lopettivat yskimisen.

Tapahtuman muisteleminen sai minut naurahtamaan itsekseni. Se oli yksi huvittavimmista näyistä koko lyhyen ikänäni aikana mitä olin nähnyt. Varsinkin sitten, kun he loppupäivän ajan tuoksuivat toden teolla kukilta ja kaikki nauraen kehuivat heitä, että he tuoksuivat hyvälle. Ja myöskin silloin, kun kuulin Dracon puhuvat käytävällä, että kuka tyttöistä tässä koulussa käytti niin hyvän tuoksuista hajuvettä ja jopa puhuivat tytön etsimisestä, mutta en enempää kuullut. Koska minun piti äkkiä juosta pois, että he eivät olisi kuullut minun totaalista repeämistä.

Kun olin vihdoin ja viimein päässyt Rohkeikkojen oleskeluhuoneen taulun eteen. Tervehdin taulussa olevaa naista ja tämä toivotti huomenet takaisin. Ja pari minuuttia siitä taulu heilahti sivuun ja kolmikko mitä olin odottanut tuli ulos ja pari muutakin keitä en tunnistanut.
”Huomenta”, toivotin heillekkin.
”Huomenia”, sanoi Hermione pirteän näköisenä.
”Huo-”, Ron aloitti, mutta haukotus tuli kesken kaiken ja hän jatkoi, ”menta.”
Minua alkoi naurattaa se pieni asia jostain syystä kauheasti ja repesin nauruun.
”Huomenia sinullekkin ja mikä sinua nyt noin alkoi naurattaa?”, Harry kysyi minulta kulmiaan kohottaen.
Ei kai siinä mitään ihmeellistä ole, kun toinen tepeää vain nauramaan yhtäkkiä siinä. Kun viimein sain rauhoituttua ja pyyhin viimeisiä naurun kyyneliä pois silmistäni katsoin noihin kolmeen joiden ilmet olivat hämmentyneet.
”Jjoo tuota minulla tuli vain hauska muisto mieleen”, sanoin sitten virnistäen ja lähdimme kulkemaan kohti Suurta salia, koska kohta alkaisi ruoka ja sitten meidän pitäisikin mennä jo junaan.
”Mikä muisto?”, Hermione kysyi sitten ja häntä ilmeisesti kiinnosti asia, koska hänen silmiinsä ilmestyi katse, että jos en kertoisi hän jotenkin saisi sen minusta irti.
”Nooh sanon yhden sanan. Kukkaishajuvesi”, sanoin sitten virnistäen ja siinä samassa molemmat miehen alut menivät paprikan punaiseksi ja Ronin kasvot olivat melkeimpähän sen värinen minkä väriset hänen hiuksensa olivat. Melkeimpähän punaisemmatkin.
”Tämä minä en ole kuullutkaan”, hän sanoi ja käänsi uteliaan katseensa poikiinpäin.
”Kakistakaa ulos”, hän sanoi sitten ja ilmeestä päätellen mietti miten saisi tiedon kiskottua heistä ulos.
”Minä en puhu mitään”; sanon sitten rennosti naurahtaen ja huomasinkin, että olimme jo Suuren salin ovilla.
”Nähdään junassa sitten”, sanoin heille virnistäen sitten ja jätin kaksi ylikypsää omenaa Hermionen armoille.

Kun kaikki puheet oli pidetty, tupamestaruus jaettu (Luihuinen voitti), ruuat syöty ja loppujen lopuksi kaikki olikin tultu tehtyä ja saimme poistua Suuresta salista pois mieleni valtasi haikeus, että myös ilo. Olin iloinen, että olin läpäissyt yhden vuoden täällä jälleen ja pysyin jopa elossa tämän vuoden. Se oli minulle ihme, mutta pelastukseni oli Harry ja muut. Ilman heitä olisin jo luultavammin maahan kuopattu.
Kun tulin asemalle, josta juna lähtisi katsoin vielä viimeisen kerran Tylypahkan ylvästä linnaa ja astuin junaan ja mietin tulevaa tuntematonta paikkaa minnen minä menen kesäksi. Seuraani liittyivät lopulta minut löytäneet Harry, Ron ja Hermione. Matka alkoi naurulla ja hauskojen juttujen kertomista ja tietenkin viimeiset taiat piti tehdä.

//Siinä yksi luku uunista ulos, anteeksi että keski hieman kirjoittamisessa ja loppu oli hieman kiirehditty, mutta halusin saada junamatkan jo alkamaan

Vastaus:

Hei!
Kerrassaan hieno tarina! Sinulla on hyvin rento tapa kirjoittaa. Kieliopit olivat kunnossa eikä silmiini tainnut virheitäkään pistääe. Pidin kovasti muistelemiskohdista jotka olivat hyvin keksittyjä ja hauskoja, ainakin itse hymyilin monesti lukiessani. Tunnetilat erottuivat selkeästi tekstistä. Tarinoita on mahtava lukea kun pahka on niin täynnä hyviä kirjoittajia! Ja pahoittelen arvostelun viivästymistä syväst. Niistä tupareista. Ansaitset tästä 17 tuparia!

~ Renata

Nimi: Dakota Rosier

08.09.2013 11:45
Viimeinen vuosi.

Istun tylypahkan pikajunassa. Tänään on se päivä kun viimeinen kouluvuoteni alkaa. Juna on juuri lähtenyt Lontoosta, ja minä tuijottelen ulos ikkunasta. Ulkona sataa, ja sää on muutenkin kolea ja synkkä. Ilmassa on outoa usvaista sumua, ja lämpötila on siinä viiden plusasteen tienoilla.

Kuulen vierestäni nuhaisen niiskauksen ja kääntäessäni päätäni äänen suuntaan, näen Hannahin, joka kiskoo punavihreäraitaista kaulahuiviaan paremmin kurkkunsa peitteeksi. ”Miksi ihmeessä minulle piti tulla nyt tämä flunssa? Olisin niin halunnut olla terveenä koko tämän vuoden, jottei minulta jää mitään välistä”, Hannah valittaa.

”No kyllä se sinun pikku flunssasi ehtii parantua ennen kuin ehdit jäädä mistään paitsi”, Kate mutisee lukemansa lehden takaa.
”Niin kai sitten”, Hannah huokaa ja yskäisee heti perään.
”Taidan mennä etsimään Kellanin jostain”, Hannah jatkaa, ja lähtee yskien pois.

Kellan Bones, on Hannahin puuskupuhissa oleva poikaystävä. Kellan on oikein mukava tyyppi, joskin aika hiljainen. Mutta paras juttu Kellanin ja Hannahin suhteessa, on ehkä se, kun heistä oikein näkee sen suuren rakkauden mitä he toisiaan kohtaan tuntevat.

”Sinne meni”, Kate mutisee lehtensä takaa Hannahin lähdettyä.
Minä jatkan ikkunasta ulos tuijottamista, ja alan hyräillä mielessäni sitä kaunista laulua mitä Judith lauloi kesällä metsässä. Tuntuu kuin niistä kesän iloisista hetkistä olisi ikuisuus, vaikkeivät ne loppujen lopuksi niin kovin kaukaisia tapahtumia olekaan.

Mietin Ateenan matkaa, ja muitakin matkoja mitä kesällä tein. Mietin kaikkia niitä älyttömiä seurapiirijuhlia missä minun piti käydä vanhempieni kanssa. Mietin sitä että Tia ja Jasper ovat nyt kihloissa, ja sitä että Druella on raskaana.

Saimme nimittäin tietää pariviikkoa sitten että Druella on raskaana. Se oli oikeastaan aika ennalta arvattavaa, mutta uutinen se silti on. Täytyy tosin sanoa, että minä todella säälin sitä lapsiparkaa joka saa isäkseen välinpitämättömän ja kylmän serkkuni Lucasin ja äidikseen pinnallisen ja itsekkään Druellan, joka ei todellakaan ole mitään äidillistä tyyppiä.

Tuntuu hassulta, että minun paras ystäväni on kihloissa, ja se ärsyttävä pikkupoika joka veteli minua leteistä hiekkalaatikon reunalla, on nyt tuleva isä. Veljeni Charluskin näyttää olevan ihan vakavissaan Emmerstinensä kanssa. Enkä minä todellakaan yllättyisi vaikka heillä olisivat häät jo jouluna.

Kuulen vaunuosaston oven aukeavan, ja käännyn katsomaan Beggyä, joka astuu sisään pitkänä, vaaleana ja solakkana. Beggyllä on päällään keltainen villatakki ja valkoiset housut. Hänellä on myös kaulassaan korpinkynnen tupakaulahuivi, mikä saa hänet näyttämään aika värikkäältä.

”Tiedättekö mitä! Minä näin äsken jotain todella outoa!” Beggy huudahtaa ovelta, ja heilauttaa samalla platinanvaaleat suortuvansa taakse, niin että muodikkaasti leikattu otsatukka heilahtaa hassusti.
”Mitäs meidän Beggy on taas nähnyt?” kysyy Kate sen saman lehtensä takaa, kiinnittämättä huomiotaan erityisesti Beggyyn.
”Minä näin Caroline Crouchin suutelevan sitä yhtä idioottia luihuista käytävällä! Se tarkoittaa sitä että hän ei enää yritä iskeä Jamesia joka välissä!” Beggy huudahtaa, ja mätkähtää istumaan Katen viereen minua vastapäätä.
”Todellako?” kysyn hivenen kiinnostuneena, sillä Caroline on aina käynyt hiukan hermoilleni, ja ajatus siitä että hän ei enää häiritse minua ja Jamesia on varsin houkutteleva.
”Kyllä!” Beggy huudahtaa.
”Kiva”, sanon, ku en nyt muutakaan keksi.
”Loistavaa”, Kate sanoo hiukan ivallisesti, ja Beggy huokaisee.
”Te kaksi olette sitten niin tylsiä! Meillä on vielä vuosi aikaa käyttäytyä lapsellisesti ja tehdä pöljiä juttuja!” Beggy huudahtaa suostuttelevasti.
”Niinpä, olen ihan intona”, Kate sanoo todella laimeasti.

Beggy tuhahtaa hivenen loukkaantuneesti, ja nousee ylös. ”Jos teitä ei kerran kiinnosta niin minä etsin muuta seuraa”, sanottuaan näin, Beggy lähtee.
Yritän huutaa Beggyn perään, mutta hän on jo lähtenyt. ”Kiva, sinun ei olisi tarvinnut olla noin tyly Beggylle”, sanon hiljaa.

Kate nostaa katseensa lehdestään ja huokaa. ”Tiedän, mutta minä olen vain niin kyllästynyt kaikkeen pöljäilyyn, minusta meidän on aika kasvaa isoiksi, sillä me kaikki olemme jo täysi-ikäisiä.”
”Niin, ehkäpä”, vastaan, ja alan taas tuijottaa ikkunasta ulos.

Ulkona sää on muuttunut vieläkin harmaammaksi, ja tällä hetkellä siellä sataa aivan kaatamalla. Nojaan päätäni selkänojaan, ja suljen silmäni. Kuuntelen sateen taukoamatonta rummutusta junan kattoon. Kuuntelen junasta kuuluvia ääniä. Sitä miten askeleet kopisevat käytävässä ja miten joku nauraa juostessaan vaunuosastomme ohi.

Minulle tulee äkkiä kylmä, ja kiedon synkkää, mustaa neuletakkiani paremmin päälleni. Kiedon myös oman hivenen kulahtaneen korpinkynsihuivini kaulaani. Sitten suljen taas silmäni ja kuuntelen pientä kahinaa joka tulee siitä kun Kate kääntää lehtensä sivua.

Sitten ulkopuolelta kuuluvat kolmet askeleet, jotka pysähtyvät ovellemme. Avaan silmäni kun James, Jack ja Hannah astuvat vaunuun. ”Hei Dako”, James sanoo istuessaan viereeni.
”Hei”, vastaan hymyillen pienesti, ja sitten minä hiukan värähdän, koska minulla on kylmä.
”Onko sinulla kylmä?” James kysyy pehmeästi, ja kun minä nyökkään, hän kietoo kätensä lämpimästi ympärilleni.

”Onko parempi?”
”Todellakin, kiitos”, vastaan Jamesille, ja käännyn katsomaan Katea, joka on viimeinkin pistänyt sen lehtensä pois.
Jack Boot istuu Katen vieressä, ja Hannah taas on survoutuneena Jamesin oikealle puolelle. Hannah niiskuttaa yhäkin, ja hänen nenänsä on aika punainen. Jack taas istuu pitkänä ja suoraryhtisenä Katen vieressä. Jackillä on jo kaapu päällä, niin kuin Jamesillakin.

”Noh, mitäs te pojat olette puuhailleet matkan aikana?” Kate kysyy pilkesilmäkulmassaan.
”Emme mitään erikoista”, Jack vastaa vähän epämääräisesti.
”Ettepä tietenkään”, Kate sanoo ja saa Jackiltä kummastuneen katseen.
”Tarkoitin siis, että aina jos teiltä kysyy että mitä te olette tehneet, te sanotte vain että: ”Emme mitään erikoista”, eipä teistä saa enempää irti”, Kate sanoo, ja saa pojat hiukan vaivaantuneiksi.

Keskustelu kuitenkin keskeytyy, kun Hannah saa uuden ja kauhean yskän puuskan. Kun Hannah viimein saa taas vedettyä henkeä, kaivan taskustani paketin kurkkupastilleja, ja kysyn: ”Haluatko kurkkupastillin?”
Hannahin reaktio tähän on vähän outo, sillä hän alkaa nauramaan kovaan ääneen niin, että hän lopulta mätkähtää lattialle.

”Mikä nyt on noin hauskaa?” kysyn hämmentyneenä.
”No se, että minulla oli tasan seitsemän vuotta sitten tällainen samanlainen kauhea yskä, ja sinä tarjosit minulle silloin noita samaisia kurkkupastilleja, ja sinun ensimmäiset sanasi minulle olivat että: ”Hei, haluatko kurkkupastillin?” Hannah selostaa, sitten kun häntä ei enää naurata.

Muistelen ensikohtaamistani Hannahin kanssa, ja muistankin nyt että niinhän se meni. ”Muistan että äitini osoitteli minulle asemalla kaikki puhdasveriset lapset, kun aloitin koulun. Hän sanoi sinut ja Jamesin nähdessään, että: ” Tuossa ovat James ja Hannah Prewett, heihin sinä voit ihan hyvin tutustua”, niinpä minä sitten päätin tarjota sinulle pastillia kun aloit yskimään niin kauheasti siinä junassa.” selostan Hannahille ja muille.

”Ensivaikutelma sinusta oli kyllä ainakin minulle vähän outo, koska heti kun minä olin ottanut yhden pastillin, sinä vain häivyit jonnekin, ennen kuin ehdin edes sanoa kiitos. Muistan että mietin silloin, että toivottavasti tuo outo tyttö ei tule samaan tupaan kanssani. En edes silloin tiennyt nimeäsi, ja oli aika outoa, kun me sitten päädyimme samaan tupaan, kuulla että nimesi on Dakota Rosier ja että olet Ignatius Rosierin vanhin tytär, koska minun ja Jamesin äiti oli nimenomaan varoittanut meitä sanomalla jotain sen tyylistä kuin että: ”Älä koskaan luota kehenkään jonka nimi on Rosier, koska he ovat kaikki vähän kieroja. Älkää silti myöskään suututtako yhtäkään Rosieria, tai te kerjäätte verta nenästänne.” Sitten äiti vielä varoitti meitä tosissaan suututtamasta ketään nimenomaan Ignatius Rosierin lapsista, sillä sinun isäsi Dakota, oli silloin meidän isän pomo ministeriössä.”

”Olinko todella noin outo?” kysyn nauraen.
”Olit”, Hannah vastaa hänkin nauraen.
”Noh, voi olla että olin vain vähän ujo, enkä uskaltanut jäädä juttelemaan enemmän”, sanon, ja vaunuosastoon tulee oudon hiljaista, kun kukaan ei enää naura.
”Sinäkö muka ujo?” Kate kysyy aivan ihmeissään.
”Noh, minä en ehkä vaikuta kauhean ujolta ihmiseltä, mutta silloin kun olin yksitoista, olin aikalailla paljon ujompi kuin nyt”, selitän.
”Vaikea kuvitella että sinä olisit koskaan ollut ujo, koska olet aina niin rohkea ja fiksu, ja uskallat puhua kenelle tahansa niistä luihuisista”, Hannah sanoo.
”Kiitos Hannah, ja tietystikin minun on helppo puhua luihuisille, koska en ikinä ajattele heitä aikuisina ihmisinä, vaan muistelen heitä sellaisina kuin he olivat joskus viisitoista vuotta sitten, se auttaa paljon”, sanon ja saan muut nauramaan.

//Täs nyt viimein se uus luku//

Vastaus:

Hei!
Mahtavaa saada lukea sinustakun taas! Tarina oli kuvailuntäyteinen ja siitä valtava plussa kuten pituudenkin määrä. Jäin tarnaan koukkuun juuri tunnelman takia johon samastuin. Tuntui kuin olisin itsekin istunut Dakotan ja muiden kanssa junassa. Ajatuksien kuvailu ja myös viimeisen vuoden haikeus näkyi lukijalle. Lopetuksen tunnelman kohottajana toimivat muistelemiset myös kruunasivat mahtavan tarinasi! Totisesti täydet tuparit tästä!

~ Renata

Nimi: Vanessa Cullen

07.09.2013 14:54
Luku 8

Heräsin seuraavana aamuna hyvin virkeänä ja innokkaana aloittamaan opiskelun! Kasasin heti herättyäni sen päivän oppikirjat ruskean sävyiseen laukkuuni ja laitoin sinne myös mustepullon, kotkansulkankynän ja taikasauvani. Vedin päälleni harmaan neulepaidan, housut ja mustan koulukaavun. Harjasin vielä pitkät violetit hiukseni ja nostin ne ylös poninhännälle.
Lähdin syömään aamupalaa suureen saliin, ja otin mukaani jo laukkuni.

Suuri Sali oli täynnä rupattelevia oppilaita ja opettajanpöydässä myös opettajat juttelivat keskenään. Katsoin Luihuisten tupapöytään, mutta Rory ei vielä ollut siellä. Draco Malfoy sen sijaan oli ja hän huomasi minun katselevan sinne päin. Hän nousi ylös, sanoi jotain Pansy Parkinsonille ja tuli luokseni. Hengitin katkonaisesti kun hän tuli.
- Kuulin että vietit viimeisen kesälomaviikkosi Roryn kanssa. Ja teistä on tullut läheisiä. Hän sanoi piikikkäästi ja naurahti kolkosti.
- Kuulit oikein. Sanoin ja aloin menemään Puuskupuhien tupapöytään.
- Sinuna en olisi enää Roryn seurassa... Malfoy sanoi vihjailevasti.
- Miten niin? Etkä sinä sitä paitsi päätä kenenkä kanssa olen ja en ole. Sanoin inhoavasti. Rory oli mahtava Luihuinen, mutta Malfoy... kaukana siitä.
- Kuulin vihjailuja että... Malfoy sanoi, mietti hetken ja lähti Luihuisten tupapöytään. Kurtistin otsaani ja seurasin katseellani hänen menoaan. Kun hän istuutui, hän vilkaisi minuun voitonriemuisesti ja Pansy kikatti hänen vieressään.
Pudistin hämillisenä päätäni ja menin istumaan Puuskupuhien tupapöytään Hannahin viereen, joka söi parasta aikaa paahtoleipää.
- Ihana päivä tänään! Mudonmuutoksia, loitsuja, yrttitietoa ja jästitietoa! Hannah riemuitsi kun samalla tutkaili lukujärjestystä, joka oli pystyssä kananmunakulhon edessä.
- Minulla ei ole jästitietoa, eikä numerologiaa. Minulta loppuu päivä jo yrttitietojen jälkeen. Sanoin ja söin riisimuroja. Kun olin saanut syötyä, kaadoin pikariini kurpitsamehua ja satuin katsomaan Suuren Salin oville. Rory oli saapunut. Katsahdin Malfoyta ja huomasin hänen menevän Roryn luokse. Jäin katsomaan mitä he oikein tekivät, he näyttivät riitelevän jostain, sillä Rory huitoi vihaisesti käsiään ja osoitti vähän väliä minun puoleeni. Malfoy taas naureskeli omahyväisesti ja kohautti vain olkiaan. Harmi kun en kuullut mistä he riitelivät... Kun Malfoy lähti salista Pansy perässään, Rory kääntyi hymyilemään minulle. Jätin aamupalani kesken, otin laukkuni ja menin hänen vierelleen.
- Mitä tuo oli? Kysyin häneltä.
- Mikä tuo? Rory kysyi.
- Riitelit Malfoyn kanssa. Mistä te riitelitte? Kysyin.
- Ei kun... oppitunteihin liittyi. Rory sanoi vähättelevästi. Rypistin otsaani epäilevästi.
- Miksi osoittelit minua välillä? Kysyin.
- En osoittanut. Rory sanoi.
- Osoititpas. Intin vastaan.
- Enpäs! Usko jo Vanessa, se oli pikku juttu. Rory sanoi, halasi minua ja meni Luihuisten tupapöytään. Katsoin kun hän meni sinne ja pudistelin uudelleen päätäni. Kaikki ei ollut aivan paikallaan.

Menin odottamaan muodonmuutoksen alkamista luokan eteen ja kaivoin jo valmiiksi laukustani esille Muodonmuutokset edistyneille kirjan ja odottelin muiden kuudesluokkalaisten Puuskupuhien ja Korpinkynsien kanssa että professori McGarmiwa tulisi.
Professori MacGarmiwa saapuikin viittä yli kahdeksan ja avasi meille luokan oven, jotta pääsisimme opiskelemaan taas Muodonmuutoksia.
- Teidän on nyt syytä muistaa, että harjoittelette S.U.P.E.R:eita varten, joten teidän on opiskeltava oikein ahkerasti, jotta saatte mahdollisimman hyviä tuloksia. Tänään jatketaan siitä mihin jäimme viime vuonna ennen kun loma alkoi, eli kutistusloitsuun. Ensi tunnilla siirrytään uuteen aiheeseen. McGarmiwa selitti ja katsoi, kuinka ryhdyimme harjoittelemaan kutistusloitsua.
Minulla meni kumpikin kaksi tuntia, siihen että yritin rupikonnaa saada pienemmäksi, enkä siltikään onnistunut. Olin surkea Muodonmuutoksissa ja loitsuissa, se oli pakko myöntää. Paremmin pärjäsin Taikajuomissa. Kahden tunnin päästä, vain minä ja pari muuta Puuskupuhilaista saatiin läksyksi harjoitella kutistusloitsua seuraavalle muodonmuutoksen tunnille, joka olisi jo keskiviikko aamuna.

Mudonmuutoksen jälkeen meillä oli Loitsuja. Menimme Loitsujen luokkaan ja professori Lipetit tervehti iloisesti ja kertoi mitä harjoittelisimme sillä tunnilla, ja ruokailun jälkeisellä tunnilla.
Hän halusi kuitenkin ensin kokeilla, miten hyvin osasimme viime vuonna viimeiseksi harjoitellun loitsun, eli Hiljutuksen. Kun hän tuli kohdalleni, lausuin varmana Hiljutus ja varis, jota käytin, availi nokkaansa, mutta sieltä ei kuulunut mitään.
- Oikein hyvä neiti Cullen! Professori Lipetit kehui ja hymyilin hänelle, sitten Lipetit siirtyi Roald Finsensin viereen.
Siinä meni puoli tuntia, kun hän tarkisti osasiko kaikki Hiljutuksen, jonka jälkeen siirryttiin harjoittelemaan Höpötysloitsua. Sain parikseni Hannahin, joka sopi minulle. Höpötysloitsussa, piti saada pari höpöttämään vaan jotain, josta ei tulisi loppua, ennen kun käyttäisi Finito loitsua.
Kun Hannah onnistui loitsussaan ja aloin höpöttämään kaikesta maan ja taivaan välistä, selitin kaikkea taikaolennoista, kesälomastani, miten australialaiset velhot ja noidat olivat todella epäkohteliaita.. höpötin niin kauan, kunnes Hannah lausui Finito.
- Se oli hauskaa. Hannah naurahti.
- Suuni on ihan kuiva. Nauroin ja hätkähdin, kun professori Lipetit ilmoitti tunnin loppuneen. Aika oli mennyt nopeasti, ehkä sitä ei tajunnut kun höpötti niin paljon. Keräsimme tavaramme ja lähdimme Suureen saliin syömään välipalaa.

Salin ovilla törmäsin Roryyn, joka oli myös tulossa syömään.
- Hei. Mistä tunnilta tulet? Rory kysyi hymyillen.
- Hei. Loitsuista, meillä on aiheena Höpötysloitsu. Entä itse? Kysyin Rorylta virnistäen hänelle.
- Oli hyppytunti, ruokailun jälkeen olisi taikajuomia. Meilläkin oli viime vuonna Höpötysloitsu, Draco "Unohti" peruuttaa loitsun kohdallani, joten höpötin sitten kaikesta mahdollisesta kaksi päivää, yölläkään en nukkunut vaan höpötin poikien makuusalissa. Rory sanoi.
- Aijaa. Nauroin.
- Nähdään tuntien loputtua. Rory sanoi hymyillen.
- Joo. Sanoin ja menin Puuskupuhien pöytään. Menin istumaan Susan Bonesin viereen.
Söin kalapaistia ja leipää, jonka jälkeen kiiruhdin jo toiselle Loitsujen oppitunnille.

Tunti meni samalla tavalla kuin edellinenkin, harjoiteltiin Höpötysloitsua. Tällä kertaa oli kuitenkin Hannahin vuoro ottaa oman osuutensa höpötyksestä.
Tunnin loputtua, riensin kasvihuoneille Yrttitietojen kaksoistunneille.
- Hyvää päivää oppilaat. Professori Verso tervehti meitä, kun tuli kasvihuoneeseen. Hänellä oli päälään -kuten tavallisestikin- likainen, monesti paikattu noidanhattu, pölyinen kaapu ja käsissään hänellä oli suojahansikkaat.
- Päivää professori Verso. Tervehdimme häntä ja hymyilin.
- Koska meillä on kaksi tuntia aikaa työskennellä, ajattelin että olisi mukavaa pitää pieni testi ennen kun esittelen teille Punamustikoita. Professori Verso selitti ja käyskenteli edes takaisin pitkän pöydän edessä, jolla opiskelimme. Puuskupuh oli toisella puolella ja Korpinkynsi toisella. Professori Verso jakoi meille pergamentit, joihin oli kirjoitettu kysymyksiä liittyen Yrttitietoon. Kaivoin laukustani kotkansulkakynäni ja mustepullon ja luin ensimmäisen kysymyksen.
Mitä hyötyä on Valomarjoista?
Pähkäilin vastausta pitkään, ja lopulta vastasin: Niitä voi laittaa taloonsa koristeeksi ja niitä voi ommella vaikka neuleisiin, ne näyttävät helmiltä.
Olin tyytyväinen vastaukseeni ja siirryin toiseen kysymykseen. Kun olin käynyt läpi kaikki kysymykset, palautin pergamentin nimellä varustettuna professori Versolla. Kun muutkin olivat palauttaneet, professori Verso alkoi selittämään meille Punamustikoista.

Kahden tunnin päästä pääsimme pois. Kävin viemässä laukkuni ja tavarani Puuskupuhien tupaan tyttöjen makuusaliin ja menin Suureen saliin syömään jotain, ennen kun tapaisin Roryn. Söin kaksi leipää ja lähdin sitten salista eteishalliin, jossa yleensä aina odotin Rorya.
Tunnin päästä Rory saapui paikalle ja lähdimme kävelemään ulos.
- Miten meni eka päivä? Kysyin Rorylta, sillä olimme pitkään hiljaa ja enkä kestänyt sitä hiljaisuutta.
- Aika hyvin itse asiassa, vaikka saatiinkin taas paljon läksyjä. Minun pitää professori Jonesille tehdä tutkielma Besoaarista, vaikka viime vuonna tein jo. Ja professori McGarmiwalle minun pitää harjoitella Muuntautumisloitsua. Rory kertoi.
- Minäkin sain jo läksyjä. Pitää harjoitella professori McGarmiwalle kutistusloitsua. Sanoin. Istahdimme penkille, joka oli lähellä linnan portteja.
Juttelimme kauan ja kun kello oli kuusi, lähdimme omiin tupiimme. Puuskupuhin tuvassa otin sauvani esille ja aloin harjoittelemaan kutistusloitsua kirjaani. Harjoittelin kaksi tuntia, ja lopulta onnistuin saamaan kirjan kutistumaan, niin että huomasi että se oli myös kutistunut. Huokaisin väsyneenä, otin samaisen kirjan mukaani ja menin tyttöjen makuusaliin.
Vaihdoin päälleni pyjaman ja kampesin sänkyyni. Vedin verhot eteen ja nukahdin melkein heti, kun laskin pääni tyynylle.

Loppu.
Toivottavasti kelpaa (:

Vastaus:

Heh!
Puuskupuh päättikin aloittaa tämän lukuvuoden vahvasti! Mutta tarinaan, se oli jälleen loistava. Yksityiskohdat olivat mieleenpainuvia kuvailusta tai pituudesta ei ollut puutetta. Kieliopitkin tarinoissasi ovat kunnossa. Pystyin kuvittelemaan Dracon vihjailemassa Rorystä, niin hänen tapaistaan!  Ja hymyilin ajatukselle Roryn yöllisistä höpötyksistä, aivan mahtava idea. Yrttitiedon tunnin testi oli hyvin keksitty kuten punamustikatkin. 19 tuparia ansaitusti Puuskupuheille!

~ Renata

Nimi: Vanessa Cullen

04.09.2013 20:54
Luku 7
jatkuu..

Lajittelu kesti tavallista pitempään, koska Lajitteluhattu oli keksinyt vielä pidemmän tavanomaisen laulunsa, mitä edellis vuosina on ollut. Kun hattu lopetti laulamisen ja ekaluokkalaiset lajiteltiin, näin miten Rory virnuili puoleeni. Puuskupuh sai seitsemän uutta tupalaista ja toiset tuvat saman verran suunnilleen.
- Ja alkajaispidot alkakoon! Cadma ja Cecilia huudahtivat ja taputtivat kerran käsiään, jolloin tyhjät kultalautaset olivatkin yhtäkkiä täynnä. Oli vaikka minkänäköistä ruokaa, perunamuussia, lihapullia, lihamureketta, lihapihvejä, makkaroita, kaikennäköisiä salaatteja, kalapihvejä, keittoja... Puheensorina ja astioiden kilinä täytti salin tuossa tuokiossa.
Otin itselleni lihakeittoa ja kaadoin pikariini kurpitsamehua. Aloin syömään ja samalla jatkoin juttelua Hannahin kanssa.
- No oletteko te Roryn kanssa enemmänkin kuin ystäviä? Hannah kysyi suu täynnä perunamuussia.
- Ei! Olemme vain ystäviä. Sanoin virnistäen ja hörppäsin kurpitsamehua.
- Haluaisitko olla enemmän kuin ystäviä? Hannah tenttasi.
- No... tavallaan olisihan se kivaa, mutta emme ole tunteneet kovin kauan Roryn kanssa. Selitin ja otin lautaselleni vielä vähän salaattia, jossa oli sekaisin ainakin papuja, maissia, vesimelonia ja kesäkurpitsaa.
- Mitäs se haittaa? Olettehan te kuitenkin hyviä ystäviä. Ja sitä paitsi, teillä on vain tämä vuosi aika päättää, koska eikös Rory ollut seitsemännellä, joten lähtisi täältä kesällä sitten? Hannah sanoi ja katsoi minuun. Mietin asiaa ainakin viisi minuuttia, minusta keskustelu oli kääntynyt ihan eri raiteille. Olin pitkän aikaa hiljaa ja Hannah katsoi minua odottavasti, hän halusi vastauksen.
- No, juu. Hän lähtee tänä kesänä täältä. Sanoin nopeasti ja aloin kauhomaan lihakeittoa suuhuni, jotta välttyisin Hannahin kiperiltä kysymyksiltä. Onneksi Hannah kuitenkin lopetti kyselyn ja siirtyi toiseen aiheeseen, S.U.P.E.R aineisiin.
- Mitä valitsit S.U.P.E.R aineiksi? Hän kysyi.
- Liemet, loitsut, yrttitieto, tähtitieto, ennustus, muinaiset riimut ja muodonmuutokset. Mitkä sinä otit? Kysyin hymyillen kiitollisena siitä että Hannah jätti Rory asian sikseen.
- Samat melkein, mutta yrttitieto pois ja tilalle pimeyden voimilta suojautuminen. Hannah vastasi. Juttelimme koko ajan kun söimme. Kun kultalautaset ja pikarit olivat kaikilla tyhjät, rehtori ja vararehtori nousivat taas puhujankorokkeelle.
- Nyt on aika sanoa hyvää yötä ja päästää teidät tupiinne. Huomenna alkaa tunnit normaalisti lukujärjestyksen mukaan, joten olkaa ajoissa älkääkä myöhästykö! Hyvää yötä! Cecilia sanoi hymyillen salille.
- Hyvää yötä myös minun puolestani. Cadma jatkoi. Penkit alkoivat kolista, kun porukka alkoi kerääntyä lähteäkseen pois omiin tupiinsa.

Suuren salin ovilla, menin Roryn luokse.
- Ihana olla taas täällä. Rory sanoi ja menimme vielä hetkeksi vaeltamaan käytävillä.
- Jep. Huomenna alkaa tunnit. Sanoin ja tutkin lukujärjestystäni. Rorykin tutki omaansa.
- Mitä sinulla on aamusta? Rory kysyi hymyillen. Katsoin maanantain kohdalle ja naurahdin mielessäni.
- Muodonmuutoksia. Sitten on loitsuja... ruokailun jälkeen taas loitsuja.. ja sitten kaksi tuntia yrttitietoa. Sanoin virnistäen.
- Okei. Ihan hyvä päivä.Meillä on loitsuja kaksi tuntia heti aamusta, sitten on hyppytunti ennen ruokailua. Ruokailun jälkeen taikajuomat ja sitten kaksi taikuuden historiaa. Rory selitti.
Rory saattoi minut Puuskupuhien tuvan eteen.
- Hyvää yötä. Hän sanoi ja halasi minua. Halasin takaisin ja sanoin myös hyvät yöt. Menin tupaan, kun Rory lähti Luihuisten tupaan.
En jäänyt aikailemaan oleskeluhuoneeseen, vaan menin suorinta tietä tyttöjen makuusaliin, vaihdoin yövaattet päälleni ja rupesin nukkumaan, minun ja Hannahin keskustelu mielessäni pyörien.

Loppu.
Tulipas tästä hirmu lyhyt mielestäni! Mutta, olkaa hyvä, tarina (:

Vastaus:

Hei!
Lyhytkö? Enpä sanoisi, sillä pituutta kyllä löytyi! Tarinan kepeä tunnelma välittyi lukijalle sekä myöskin tunteet. Kuvailua oli paljon, mikä on hyvä asia! Mukavaa saada itsestäkin maininta tarinaan. Mutta erityisesti pidän siitä että Rory on erilainen kuin muut Luihuiset ja on ystävystynyt kanssasi tuvasta huolimatta. Lempikohtaukseni tarinoissa olivat.
- Teillä on mukavan näköinen talo. Rory sanoi ja antoi katseensa kiertää olohuoneessamme, keittiössämme ja eteisessä. Ja sinun ja Hannahin keskustelu oli sujuva ja hyvin kuviteltavissa  Tupareita ansaitset tästä 18 kappaletta ainakin omalta osaltani ja toivottavasti arvostelu miellytti sinua.

~ Renata

Nimi: Vanessa Cullen

04.09.2013 16:47
Luku 7
.. jatkuu

Pyhän Mungon käynnistä kului meni kaksi päivää eikä Rory ollut vielä ilmaantunut paikalle. Mutta kun heräsin viimeisenä kesälomaviikolla keskiviikko aamuna ja menin olohuoneemme sohvalle lukemaan kirjaa, vihreät liekit syttyivät tulisijaamme. Istuin olohuoneen sohvalla ja tuijotin takkaamme tarkasti. Kuului rysähdys ja pölyä lensi kaikkialle ja huomasin Roryn seisovan takassamme. Aloin nauramaan kun tajusin että Rory siinä todellakin oli!
- Rory! Huudahdin, viskasin kirjan jota olin lukemassa toiselle sohvalle ja riensin halaamaan ystävääni.
- Hei Vanessa. En keksinyt mitään muuta tapaa tulla tänne kuin Hormipulveri. Käytin viimeiset loppuun... Rory sanoi minulle ja halasi minua tiukasti.
- Kuhan nyt edes jollakin tavalla tulit. Saat kyllä siivota nuo pölyt tuosta matosta pois. Nauroin iloisesti.
- Ethän ole tosissasi? Enhän minä tänne siivoamaan tullut! Rory pöyristyi.
- Tyhmä! En todellakaan ole tosissani, käsken Carolinen taikoa sauvallaan nuo pölyt pois tuosta. Sanoin hymyillen ja Rory naurahti tyytyväisen oloisena.
- Ömh... oletko sinä yksin kotona? Rory kysyi ja istui sohvallemme, jolla minä olin juuri istunut.
- En. Vanhempani kyllä ovat töissä, mutta Caroline ja Dean nukkuvat vielä. Selitin Rorylle ja istuin toiselle sohvalle. Otin kirjani, taitoin sen sivun yläkulmasta nurkan, jota luin ja laskin kirjan pöydälle.
- Teillä on mukavan näköinen talo. Rory sanoi ja antoi katseensa kiertää olohuoneessamme, keittiössämme ja eteisessä.
- Kiitos. Isäni rakensi tämän isoisäni kanssa vuosia sitten. Tavallaan tämä talo on kiertänyt suvussa. Sanoin naurahtaen.
- Okei. Olimme hetken aikaa Roryn kanssa hiljaa.
- Miltä tuntuu aloittaa viimeinen lukuvuosi Hp-Pahkassa? Kysyin hiljaa ja katsahdin häneen.
- Ihan kiva valmistua vuoden jälkeen, mutta koulua jää ikävä, ja muutamaa siellä olijaa. Rory sanoi ja hymyili minulle.
- Enkä sitä paitsi tiedä yhtään minne minun pitäisi koulun loputtua mennä. Hän jatkoi.
- Entä jos menet Irvetaan harjoittelemaan? Minun yksi serkuistani on siellä ja hän matkustelee paljon. Sanoi että tykkää kauheasti työstään eikä voisi miettiäkään olevansa missään muualla. Sanoin hymyillen.
- Njääh. Irveta ei ole minun juttuni. Jatkuva työskentely maahisten kanssa? Ei kiitos. Rory mutisi ja valui alemmas istumaan.
- Entä jos joku taikaeläinten kanssa työskentely? Sinähän tykkäsit Taikaeläinten hoidosta! Olet varmaan ainut Luihuinen joka tykkää siitä! Naurahdin Rorylle.
- Jep, no, se voisi olla ihan mukavaa. Auroriksikaan en halua pyrkiä, koska minun arvosanoilla ei saada upeaa taikajuomista eikä pimeyden voimilta suojautumisesta. Rory nauroi.

Viikko vierähti Roryn kanssa oleskellen. Teimme millon mitäkin, yhtenä päivänä vietimme koko päivän talomme takana olevalla pellolla ja otimme aurinkoa ja viimeinen päivä elokuuta lähdimme koko perheeni ja Rory viistokujalle ostamaan lisäyksiä koulutarvike varastoihimme. Rory tietenkin osti omansa. Viistokujalla vierähti koko päivä hauskaa pitäen ja vasta yhdeksän aikaan illalla olimme kotona. Sovimme, ettei Rory lähtisi enää kotiinsa, vaan tulisi meidän kanssamme King´s Grossin asemalle.

1. Syyskuuta aamulla heräsimme yhdeksältä, jotta kerkeisimme tarkistaa olimmeko varmasti pakanneet kaikki tarvittavat mukaan. Emme laittaneet päällemme vielä koulukaapuja, laittaisimme ne vasta Hp-Pahkan pikajunassa.
- Daniel ja Vanessa, onhan teillä kaikki varmasti mukana? Äiti huolehti tapansa mukaan kun teimme jo lähtöä. Hän oli Roryltakin tarkistanut oliko tämäkin varmasti pakannut.
- On on äiti, älä huolehdi. Daniel sanoi ja nousimme isän autoon.

Isä ajoi King´s Grossin asemalle ja kello oli puoli yksitoista kun pääsimme perille. Kampesimme autosta ulos ja juoksimme pylvään läpi laiturille 9 ¾, jossa näkyi kuin kaikki Hp-Pahkan oppilaat olisivat jo olleet perheittensä kanssa siellä. Niin täynnä se laituri oli. Kävimme Danielin ja Roryn kanssa viemässä matka-tavaramme yhteen junan vaunuihuin ja menimme takaisin vanhempieni ja Carolinen luokse.
- Olisi niin mukava nousta vielä tuohon junaan ja tulla Hp-Pahkaan. Caroline sanoi ja naurahti sitten.
- Mutta en nouse. Te nousette. Hyvää lukuvuotta kummallekkin, myös Rorylle. Caroline sanoi ja Rory hymyili hänelle. Hyvästelimme vuorotellen isäni ja äitini ja nousimme sitten junaan.

Menimme vaunuosastolle jonne jätimme matka-tavaramme ja istuimme pehmeisiin oransseihin penkkeihin. Daniel lähti melkein heti etsimään junasta ystäviään ja jäin Roryn kanssa kahdelleen.
- Sinulla on mukava perhe. Hän sanoi ja katsoi kuinka vilkutin laiturilla olevalle perheelleni.
- Niin on. Minä en ole tavannut vielä sinun perhettäsi, joten en voi sanoa samaa. Sanoin hymyillen ja nostin jalkani penkille.
- En välttämättä halua että tapaatkaan heitä. Vanhempani voivat olla arvaamattomia. Rory sanoi ja keskityin kuuntelemaan kuinka hän alkoi kertomaan vanhemmistaan, joista ei ollut ikinä ennen kertonut minulle mitään. Hän kertoi miten hänen isänsä oli ollut tiedät-kai-kenen kuolonsyöjänä, ennen kun tämä luhistui ja katosi.
- Isäsi siis oli kuolonsyöjä? Kysyin ja värähdin tahtomattanikin, mutta en sanonut mitään muuta.
- Juu, mutta nyt kun Voldemort on taas otettu pois vallasta, niin hän lopetti kuolonsyöjänä olemisen. Hän alkoi kunnon kansalaiseksi ja tekee nyt töitä Aurorina taikaministeriössä. Rory kertoi ja hymyili. Hymyilin takaisin, kuulosti jo lupaavammalta. Kunnon kansalainen.

Kun junamatkaa oli kulunut puolet, ja pihalla alkoi hämärtyä, makeiskärryjä työntävä iäkäs noita tuli vaunumme kohdalle.
- Otatteko mitään kullat? Hän kysyi lempeästi hymyillen. Kaivelin jo kaljuunoita taskustani, mutta Rory pysäytti käteni.
- Minä maksan. Sain olla teillä viikon, mitä haluat? Hän kysyi ja virnisti.
- Bertie Botin joka maun rakeita. Kiitos. Sanoin naurahtaen ja pudistin päätäni. Rory osti itselleen suklaasammakoita ja mansikanmakuisia sokerihiiriä.
- Ei sinun olisi oikeasti tarvinnut ostaa näitä. Sanoin ja osoitin Bertie Botin joka maun rae rasiaa, joka nojasi Dinan pöllönhäkkiin. Itse pöllö nukkui rauhallisesti.
- Olisi, johan sanoin, sain olla teillä viikon. Rory intti vastaan. Loppu junamatka kului Roryn kanssa naureskellen ja vaunussamme kävi tuttuja Hp-Pahkalaisia. Puuskupuhit tervehtivät suurin osa hymyillen Rorya, mutta oli muutama jotka vain hänelle nopeasti sanoivat hei ja lähtivät paikalta. Myös muutama Luihuinen käyttäytyi samalla tavalla. Kun kello alkoi olla lähelle kuutta, vedimme koulukaavut niskaamme ja aloimme valmistautua Hp-Pahkaan menoon.

Tasan kuudelta, juna pysähtyi Tylyahon asemalle ja aloimme purkautua ulos. Riistanhoitaja Hagrid oli jo viemässä ekaluokkalaisia järvelle veneitten luokse, jolla he menivät linnaan. Vanhemmat oppilaat menivät itsekseen kulkevilla vaunuilla. Muutama Rohkelikko tuli kanssamme samaan vaunuun. Vaunut lähtivät kukin yksitellen liikkeelle ja ei mennyt kuin muutama minuutti, kun olimme jo linnan porteilla.

Lähdimme suurena oppilasjoukkona Suureen saliin ja istuimme omiin tupapöytiimme. Rory halasi minua ennen kun meni Luihuisten pöytään ja minä taas Puuskupuhien. Oli niin mukavaa taas olla siellä! Katselin ympärilleni kuinka korkeassa katossa loistivat sadat ja taas sadannet kynttilät ja ilma oli myrskyisen oloinen. Viereeni istui Hannah Abbot, samalla vuosikurssillani oleva punalettinen tyttö, joka hymyili minulle.
- Hei Vanessa! Miten loma meni? Hän kysyi. Meillä oli aikaa jutella keskenämme ennen kun alkajaispidot, no, alkaisivat.
- Hyvin, vietin viimeisen viikon Roryn kanssa. Entä sinulla? Vastasin hymyillen.
- Vau! No, minä lomailin kaksi viikkoa Parisiissa ja tein siellä sen Jonesin määräämän kuukiven käytön tutkielman. Saitko sinä tehtyä sen? Hannah sanoi.
- Sain! Vaikka vähän Daniel sai patistaa minua tekemään sitä. Nauroin ja Hannahkin yhtyi nauruun. Hän oli oikein mukava. Ihmettelen miksi en ole ennen viiden vuoden aikana jutellut näin kunnolla Hannahin kanssa. Keskustelumme päättyi korokkeelta kuuluvaan rykäisyyn.

Ekaluokkalaiset olivat saapuneet opettajainkorokkeen eteen ja odottelivat lajitteluaan jännittynein mielin.
- Tervetuloa uudet oppilaat ja vanhat! Cecilia toivottaa ensiksi kaikki tervetulleiksi.
- On taas aika aloittaa uusi lukuvuosi Hp-Pahkassa. Cadma jatkaa siitä mihin Cecilia jäi.
- Ennen kun aloitamme lajittelun haluaisin kertoa muutamista muutoksista, liittyen henkilökuntaan. Cecilia sanoi.
- Reneta Grancvity on astunut johtokuntaan! Cadma taas jatkoi. Tupapöydät puhkesivat osoittamaan suosiotaan ja Reneta opettajainpöydässä hymyili.
- Nyt voimme aloittaa lajittelun... Cecilia sanoi...

Jatkuuu
// Anteeksi kun tuli taas tämmöinen jatkuu tarina (: Mutta toivottavasti kelpaa!

Vastaus:

Arvostelu ylemmässä

~ Renata

Nimi: Tessa White

04.09.2013 15:38
Sen illan jälkeen minusta tuntui, että kävelisin pilvissä. Minä olin aidosti vain iloinen kaikesta ja kaikki tuntui hyvältä. Olin tiennyt kauan jo mielessäni, että minulla oli asiat loppujen lopuksi aina hyvin, mutta vasta nyt se todellisesti on uponnut päähäni. Aika alkoi tuntua lentävän siivin ja päivät tuntuivat liian lyhyiltä. Sitten tuli se hetki mitä ei olisi uskonut tulevan koskaan vuoden alkupäässä. Oli viimeinen koulupäivä. Teimme Georgen ja Fredin kanssa viimeiset kepposet opettajille, mutta sillä erolla, että opettajat eivät suuttuneet, ainakaan kamalasti. Ja pääsimme kuin koira veräjästä melkeimpähän mistä tahansa. Ei kaikki opettajat niin kilttjä olleet. Esimerkiksi Kalkkaros, joka suuttui siitä, että me vain taiottiin kaikki työvälineet shokkipinkiksi ja eri aineet muttuivat neonvärisiksi.
Minä en kyllä ymmärtänyt miksi hän siitä suuttui, mutta hän määräsi meidät puhdistamaan värit pois ja sitten jouduimme tekemään esseen joka ikisestä siivousvaiheesta, mutta se oli sen arvoista.

Ironisesti tietenkin viimeinen tunti mitä meillä oli koko kakkosvuonna enää ollenkaan oli tietenkin Kalkkaroksen tunti. Hän ei ollut vieläkään oikeastaan leppynyt kepposestamme, mutta löytyikö oikeastaan hetkeä milloin hän olisi tosissaan iloinen? Se on hyvä kysymys, koska aina, kun olen hänet nähnyt hän on ollut joko neutraalilla ilmeellä tai sitten se on ollut kärttyisen vanhan täti-ihmisen näköinen, joka ei ollut saanut oikeanlaisia kukka-asetelmia kotiinsa.

Istuin kuten tavallista Fredin ja Georgen vieressä taka rivissä, koska edessä istuminen olisi liian mainstreamia. Ja sitä paitsi en haluaisi olla Kalkkaroksen nenän edessä istumassa, koskoa yleensä heiltä tarkastettiin kaikki millintarkkaan, kuten sinun kirjasi on viisi millimetriä liian vinossa tästä saat välttävän!
Joo ei kiitos nelosia tänne, mutta tosin samalla se voisi ärsyttää häntä todella paljon kokoajan kiusallaan laittaa jotain väärin. Silti taidan jättää tilaisuuden ensi vuoteen ja odottaa vain tämän vuoden arvosteluja. Loppukokeet olivat luojan kiitos olleet jo, mutta samalla ne olivat vaikeita ja samalla todella helppoja. Ei voinut täysin sanoa kumpaakaan ja ei halunnut maalata piruja seinille.

”No niin nyt tänään teemme Hiustennostatusliemen. Ottakaa sivu kuusikymmentäyhdeksän esiin ja aloittakaa. Muistakaa tämä, vaikka tämä on viimeinen tunti minä mielelläni muutan arvosanojanne, jos alatte tehdä temppujanne”, Kalkkaros aloitti tunnin ja hän oli painoittanut sanaa mielelläni. Todella tuttua liemien tunnelta näinä parina vuotena mitä olen Tylypahkassa viettänyt, mutta silti tykkäsin liemistä. Oli jotenkin mukavaa tietää miten tehdään juoma, joka saa muuttumaan esimerkiksi vihreäksi.
Aloin kokoamaan liemen tarvittavia aineksia lientä varten ja keskityin siihen täysin, mutta se harhaantui vähän väliä, kun joku voivotteli vähän matkan päässä, että hänellä ei ollut tarpeeksi rotanhäntiä.
Loppujen lopuksi tunti oli mukava ja, kun kaikki olivat valmiita lähtemään ja kaikki olivat pakanneet kirjansa jo. Ihan kuin kaikki olisivat kisojen lähtöviivalla ja odottivat lähtömerkkiä, mutta Kalkkaron pitkitti sitä alkamalla puhumaan mitä olemme vuoden aikana tehneet ja piti tuntia viimeiseen sekunttiin asti. Kunnes hän lopulta sanoi,
”Tunti on loppunut, voitte poistua.”

Lähtömerkki oli annettu ja kaikki ampaisivat melkeimpähän yhtä aikaa ylös pulpeteistaan ja juoksivat ulos luokasta.
”JEEE KESÄLOMAAA!”, George huusi täyttä kurkkua ja tietenkin kaikkien piti yhtyä siihen hurraukseen. Tätä hetkeähän oli odotettu koko vuosi, että pääsisimme vapaalle ilman opiskelua tai mitään. Tosin nyt emme saisi taikoa ollenkaan.
Veimme kirjat nopeasti omiin makuusaleihimme ja olimme jo aikasemmin päätttäneet, että viettäisimme viimeisen päivän ulkona auringon paisteessa.
”Aah nyt voi rentoutua”, Fred huokaisi ulkona sitten, kun sinne pääsimme. Monet olivat äänten perusteella päättäneet tulla ulos, mutta ketä se haittasi kaikki nauttivat viimeisestä hetkistä täällä.
”Sitten joudumme sanomaan hyvästit kesäksi”, sanahdin sitten ajatuksissani, mutta sitten joku kaappasi minut syliinsä sanoen samalla.
”Siis tarkoitat kai, että emme joudu. Sinähän asut meillä”, Fred nauroi ja sai minutkin nauramaan. Punastuin luultavammin paprikan punaiseksi, koska olin täysin ajatuksissani ollut ja unohtanut asian. Samalla mielialani synkkeni hieman, koska muistin vanhempani. Oli ihanaa, että Weasleyt oliva suostuneet ottamaan minut, mutta samalla kaipasin vanhempiani, vaikka tiesin heidän kuolleen.
”Ei kai se huono asia ole?”, Fred kysyy sitten ja pysähtyy.
”Ei, ei ei ole”, sanoin ja jatkoin pienen hiljaisuuden jälkeen, ”Olen iloinen, että saan asua teillä. Minulla tuli vain vanhempani mieleen.”
Hiljaisuus laskeutui kokonaan ja Fred laski minut maahan.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus masentaa”, hän mutisi sitten minulle ja oli lähtemässä pois siitä, mutta minä nappasin hänen käsistään kiinni ja sanoin.
”Ei se mitään, ymmärrän kyllä. Mutta nyt te ette mene hiljaisiksi, koska huonoja asioita tapahtuu ja sitä paitsi on juhlan aika. Koulut ovat loppuneet!”
Naurahdin sitten ja halasin Frediä. Hiljaisuus lähti kuin nappia painamalla ja se sama tunnelma oli taas päällä, mutta lyön vetoa siitä, että kaikki vilkuilivat hieman perääni.

Ymmärsin kyllä heidän huolensa, mutta juuri sen takia en halunnut näyttää heille, että surin vieläkin. Koska sitten heistä tulee hulehtivaisia täti-ihmisiä ja se ei auttanut ollenkaan. Se auttoi, kun he olivat omia hölmöjä itsejään.
Illalla, kun kaikki olivat vielä oleskeluhuoneessa kuuntelin hilpeällä mielellä kaikkea sitä mölyä mitä kuului. Halusin muistaa nämä äänet, koska tulisin kaipaamaan niitä kesällä. Kyllä kesälläkin ääntä kuuluisi vähän miten sattui ja sitä tulisi kuulumaan paljon, mutta silti tässä hetkessä oli oma taijanomaisuutensa ja viehätyksensä mitä tulisi kaipaamaan.

//Nyt tässä on uusi luku, alan vasta nyt kirjoittaa juna-matkaa olen hieman myöhässä, mutta kesästä kirjoitan pari lukua kaikilla hahmoilla ja sitten alkaa koulun käynti taas

Vastaus:

Oikein kiva lukuvuodenpäätöstarina! Eikä haittaa ollenkaan, vaikka hieman ajankohdasta jäljessä olisitkon
Alku oli ihanan onnellinen ja keveän vapaa tunnelma kerrassaan huokui tekstistä, sitä lukiessa. Juoni eteni mukavaa tahtia ja kaikkia tapahtumia oli kuvailtu persoonallisesti sekö yksinkertaisesti. Pidin kovasti eri vertauskuvista, kuten siitä, miten vertasit Kalkarosta "vanhaan täti-ihmiseen." Myöskin lähtömerkki oli hauskasti keksitty. Tarinaa lukiessa oli pakostakin hymyiltävä!
Tässä tarinassa virheitä löytyi hieman enemmän, kuin tarinoissasi tavallisesti, mutta eipä tuo lukemista liiemmin haitannut. Lähinnä virheitä oli joissain pilkuissa sekä yhdyssanoissa. Jotkin lauseet olisi myös voinut muuttaa kahdeksi eri lauseeksi, etenkin silloin, kun ne eivät niin kerro samasta asiasta. Muuten teksti oli sujuvaa ja mielekästä luettavaa, jossa pituus, kuvailu ja kappalejaot olivat mallillaan.
-17 ja puoli tuparia ansaitset!

~Cadma

Nimi: Nixi Neu

01.09.2013 20:34
Heräsin aamulla aikaisin kuten normaalistikkin, mutta tässä aamussa oli se outoa, että muistin mikä päivä tänään oli. Tai no en nyt tiedä enkä aina olisi herätessäni tietämätön päivästä, mutta tänään olisi viimeinen tavallinen koulupäivä milloin pitäisin tunteja. Oppilaat olivat hyppineet melkeimpähän seinille koko tämän viikon, koska he kaikki olivat innoissaan tulevasta kesästä. Olihan minäkin jonkin verran ainakin. Suunnitelmissa oli viettää laatuaikaa Vladin kanssa ja ajattelin käydä kerholla käymässä pikaisesti vain katsoakseni oliko kaikki hyvin ja olivatko he saaneet syyllisen kiinni. Ja kaiken lisäksi kuka nyt johki kerhoa, että se ei menisi täysin suohon se mitä isä teki kerhon hyväksi.

Nousin rauhallisesti ja annoin Vladin vain nukkua siinä rauhassa, koska hän näytti niin suloiselta nukkuessaan. Jostain syystä oli jotenkin rauhoittavaa nähdä hänen vain nukkuvan, koska silloin jotenkin päässäni ymmärsin, että asiat olivat kuitenkin hyvin minulla. Vaikka olisin päässäni hieman sekaisin vieläkin, koska olin padonnut kaikki tunteeni silti ymmärsin edes pienesti miten hyvin kaikki oli.
Vaihdoin vaatteeni tavalliseen mustaan kaapuun kuten aina melkeimpähän ja sitten menin vessaan laittamaan kasvoni ja hiukseni jonkimmoiseen kuntoon, että en näyttäisi ihan hirviöltä opettaessani ja pelottelisi oppilaita pois. Aloitin harjaamalla hiukseni ja letitin ne tavalliselle letille, joka kummiskin laskeutui oikean olkapääni päälle. Sitten kasvoilleni levitin meikkivoiteen ja pienen kerroksen puuteria. Sitten sipaus ripsiväriä ja olisin valmis, koska en jaksanut nyt oikein alkaa meikata sen tarkemmin. Kun olin valmis hymähdin peilikuvalleni ja poistuin vessasta.
Nappasin taikasauvan käteeni ja samalla, kun vedin kengät jalkaan laitoin sauvan sinne piiloon. Kun olin valmis olin nousemassa sängyn reunalta, mutta sitä ennen käännyin Vladin puoleen ja suikkasin suukon tuon poskelle.
”Hyvää huomenta”, sanoin hänelle sitten ja nousin seisomaan. Pudistelin olemattomat pölyt vaatteistani ja kuulin Vladin mutisevan unen pöppörössä.
”Hyvää huomenta pidä hauska päivä!”
”Sitä samaa sinullekkin”, vastasin hieman naurahtaen, koska oli jotenkin kummallista, että minä olin se joka heräsi aikaisemmin ja oli pirteämpi kuin toinen, mutta tulihan ainakin vaihtelua tavalliseen arkeen.

Aamiasella oli enemmän väsyneitä, kun aikasemmin, mutta kai sen nyt ymmärsi kun oli viimeinen koulupäivä edessä. Muistan sen tunteen vieläkin aina, kun nuorempana viimeisen koulupäivän aikana ei jaksaisi pysyä paikallaan vaan kirmata ulkona auringon paisteessa.
Toivotin hyvät huomenet McGarmiwalle, jonka kanssa aloimme puhumaan miten molemmat muistimme minkälaista oli olla oppilas. Onneksi kukaan oppilas ei ollut tarpeeksi lähellä kuullakseen, koska kuka tahansa oppilas olisi luultavammin innoissaan saadessaan kuulla mitä tyhmyyksiä me järkeväksi luokitelvaksi olevat ihmisolennot olimme tehneet joskus. Mutta aamiasella ei voinut pysyä ikuisesti, vaan meidän molempien pitäisi mennä valmistelemaan päivän ensimmäiset tuntimme joten päätimme jatkaa samaa keskustelua joskus myöhemmin. Minerva oli oikeasti todella mukava ja lämmin persoona, mutta en minä sentään tuntenut häntä ihan niin hyvin.

Päivä kului tavalliseen tapaan eteenpäin ja, kun olin juuri aloittanut tunnin kakkosluokkalaisille ja olin puhunut hetken oveen koputettiin ja myöhästynyt oppilas tuli sisään. Viimeisenä päivänä oli hieman epätavallista, että joku oli myöhässä, mutta arvelin hänen nukkuneen pommiin.
”Jaahan Neiti Potter on myöhässä, mikäs on tälle kerralle syy?”, kysyin tuolta nuorelta neidiltä ja katsoin tuohon ankarasti. Vaikka oli viimeinen päivä ei siltikään säännöt katoa mihinkään.
”No, kun tuota minä nukuin pommiin”, Neiti Potter vastani minulle hieman mumisten takaisin ja mielessäni naurahdin sille, että olin ollut oikeassa.
”Sepäs on todella yleinen syy. No minä päästän sinut helpolla tällä kertaa, koska alkaa kesäloma ja olette kaikki loma tunnelmissa”, sanoin sitten ja pidin pienen tauon, mutta jatkoin sitten hetken päästä, kun keksin äkkiä mielessäni mitä kysyisin, että en päästäisi ihan täysin pälkähästä.
”Mutta vain, jos osaat vastata tähän kysymykseen. Mikä loitsu aiheuttaa tunteen, että jotain kylmää ja märkää valuisi selkääsi pitkin? Ja minä huomautan nyt luokalle, että tästä loitsusta on puhuttu tunnilla ja se ei ole mikään mahdoton kysymys.”
Huomasin, että nuori neiti näytti miettivän asiaa hetken aikaa. Enhän minä nyt heti sitä vastausta voinut tivata piti sen verran reilu minun olla, että miettimis aika antaa.
”Harhautusloitsu”, hän sitten loppujen lopuksi vastaa ja kasvoilleni nousee hymyn tapainen. Vihdoinkin joku oli muistanut mitä minä olin opettanut.
”Oikein Neiti Potter, tuossa on ahkeran opislun malli. Ottakaa oppia hänestä”, sanahdin sitten ja heilautin toista kättäni merkiksi, että hän voi mennä paikalleen. Olin tyytyväinen, että oppini oli jollekkin oli sentään mennyt perille, koska aina kaikkista oppilaista löytyi se, joka kysyi vuoden lopussa jotain mitä oli toisteltu koko vuoden ajan. Jatkoin sitten Halkinaurus loitsusta selittämistä, vaikka tiesin, että he eivät tulisi muistamaan koko asiaa, kun he palaisivat loman jälkeen. Itsekkin jouduin hieman kertaamaan mitä opetan heille, koska en minäkään aina joka ikistä asiaa muistanut.
Lopulta viimeiset tunnit kuluivat nopeasti ja viimeisen tunnin jälkeen istuin tuoliini ja tuijotin hetken tyhjiä pulpetteja. Nyt se vuosi oli mennyt. Se oli mennyt yllättävän nopeasti ja jostain syystä minulle tulisi ikävä noita luupää oppilaita joille minun pitäisi opettaa taas ensi vuonna. Ja, vaikka olin joka ikisenä opetusvuotenani miettinyt tarvitsisinko minä sen nuijan jolla takoisin tietoa heidän päihin sitä ei ole vielä tarvittu. Naurahdin sitten siinä itsekseni ja suljin silmäni. Minua väsytti hieman ja torkahdin siihen hetkeksi.

//Uunituoreena luku ulos

Vastaus:

Hieno tarina! Pidän kovasti näistä opettajatarinoista, sillä heitä ei ole kovin paljoa. Mutta siis, tämä on ensimmäinen arvosteluni joten hieman haastavaa. Tarina oli mukavan leppoisa kertoen arkisesti viimeisestä koulupäivästä. Kuvailua ja pituutta löytyi hyvin ja mukavasna lisänä keskustelu Minervan kanssa. Lempikohtaukseni:
”Sepäs on todella yleinen syy. No minä päästän sinut helpolla tällä kertaa, koska alkaa kesäloma ja olette kaikki loma tunnelmissa”, sanoin sitten ja pidin pienen tauon, mutta jatkoin sitten hetken päästä, kun keksin äkkiä mielessäni mitä kysyisin, että en päästäisi ihan täysin pälkähästä.
”Mutta vain, jos osaat vastata tähän kysymykseen. Mikä loitsu aiheuttaa tunteen, että jotain kylmää ja märkää valuisi selkääsi pitkin? Ja minä huomautan nyt luokalle, että tästä loitsusta on puhuttu tunnilla ja se ei ole mikään mahdoton kysymys.”
Pystyin kuvittelemaan tilanteen sekä sinun että oppilaan silmin.  . Tästäpä antaisin.. 18 pistettä!  PS: Toivottavasti arvostelu oli sopiva

~ Renata

Nimi: YP:t

01.09.2013 18:43
Ja nyt vain kirjoittamaan tarinoita vuoden 2013-2014 tupamestaruutta varten!
Hyvää alkanutta lukuvuotta, sekä kirjoitusinspiraatiota kaikille!

~Ylläpito

Nimi: Vanessa Cullen

31.08.2013 23:53
Luku 7
Seuraavana aamunakaan vielä ei ollut Rory vastannut kirjeeseeni, kun menin alakertaan. Tällä kertaa kuitenkin, Daniel ja Caroline jopa olivat jo hereillä.
- Vau, olette hereillä. Vinoilin heille ja istuin isän viereen, joka siemaili kahviaan ja luki Päivän Profeettaa.
- Joo,totta kai. Lähdetään Pyhään Mungoon katsomaan setäämme. Caroline sanoi .
- Minäkin tulen. Onko Mungus-Setä yhtään parempaan päin? Kysyin ja katsoin isää.
- No ei oikeastaan. Eikä kyllä pahasta kidutuskirouksen käytöstä kyllä toivutakaan ihan helpolla. Isä vastasi ja käänsi lehden sivua. Nyökkäsin ja aloin voitelemaan leipää itselleni. Söin leipääni niin ajatuksissani etten heti tajunnut, että Dina oli lentänyt ikkunallemme.
- Vanessa! Dina on ikkunalla. Äitini huomautti ja nyökkäsi ikkunaan päin. Leipäni tippui kädestäni ja riensin Dinan luokse. Pöllö näytti väsyneeltä ja ärtyneeltä, joutuessaan lentämään paljon.
- Ei tarvitse ihan heti lentää vielä. Sanoin Dinalle, kun tämä naksautti nokkaansa ja näykkäsi sormestani. Dina lensi takaisin ulos kun olin ottanut kirjeen siltä, varmaan meni huoneeni orrelleen nukkumaan.
Menin takaisin pöytään istumaan ja avasin kirjeen.
”Hei Vanessa. Juu, kyllä ensi viikko olisi hyvä ajankohta. Voisin lentää muuten sinne, mutta epämukava niin pitkä matka kulkea luudan selässä. Ehkä pyydän isää lainaamaan ministeriöstä autoa ja kyyditsemään minut sinne? Pöllösi oli muuten aika ärtynyt kun toimitti kirjeesi, ehkä se tarvitsee lepoa enemmän? Minä jollain aikaa ilmaannun sitten ensi viikolla sinne ja jollain tavalla. Mukava nähdä taas! Terv. Rory”
Hymyilin Roryn kirjeelle. Tunsin perheeni katseet selässäni ja käännyin heihin katsomaan.
- Rory. Hän tulee tänne ensi viikolla. Sanoin ja söin leipäni loppuun kolmella haukkasulla.
- Neitiseni, voisit kertoa vähän enemmän tästä Rorysta, muutakin kun sen että hän on Luihuinen. Isä sanoi ja nosti katseensa Päivän Profeetasta minuun.
- Mitä haluat tietää? Kysyin ja katsoin tätä vaativasti.
- No, eihän hän ole koulumenestyksesi tiellä? Tiedät että haluamme sinun saavan hyviä arvosanoja Hp-Pahkassa. Isä kysyi.
- Ei ole, hän on seitsemännellä vuosikurssilla nyt seuraavana syksynä kun menemme taas Hp-Pahkaan ja hän auttaa minua opiskelemaan. Ilman Rorya, en osaisi nyt Aquatulio ja Hiljutus loitsua. Ne eivät jotenkin toimineet minulla, tai Rory sanoi että sauvani heilautus oli vääränlainen. Selitin ja huomasin muidenkin kuuntelevan minua eikä vain isän.
- Hyvä. Onko hän mukava? Äiti jatkoi isän puolesta.
- Miksi kaveeraisin hänen kanssaan jos hän ei olisi mukava? Rehtorithan toivovat tupien välistä ystävyyttä ja juuri nyt olen luonut Roryn kanssa ystävyyssuhteen Puuskupuhin ja Luihuisen välille. Kunpa muutkin olisivat yhtä ihania ja rehellisiä kuin Rory… Sanoin ja pohdiskelin mietteliäänä Draco Malfoyn tempauksia.
- Ketä tarkoitat? Isä kysyi.
- Draco Malfoyta. Sanoin lyhyesti ja olin jo lähdössä huoneeseeni tarkistamaan oliko Dina oikeasti lentänyt orrelleen, mutta äidin ääni pysäytti minut.
- Lähdetkö sinä siis mukaamme Mangus-setää katsomaan Pyhään Mungoon? Hän kysyi.
- Ai niin! Lähden, en ole nähnyt setää aikoihin! Huudahdin ja peruutin huoneeseeni menon.
Lähdimme Pyhään Mungoon puoli yhden aikoihin päivällä ja menimme sinne isän autolla. Hän pysäköi sen Lontoon keskustan torille ja lähdimme etsimään Sovitus & Walelu Oy:tä. Löysimme rakennuksen, josta ei olisi voinut arvata että se olisi Pyhä Mungo taikatautien – ja vammojen sairaala. Ensimmäiseksi ikkunan läpi käveli äiti, perässä meni Daniel ja Caroline, minä kävelin isän kanssa siitä läpi.
Sairaala näytti siistiltä ja siellä liikuskeli potilaiden ympäri vihreäkaapuisia Parantajia. Daniel ei pystynyt pidättelemään nauruaan, kun huomasi miehen jolla kasvoi karvaa joka puolelta.
- Aika karvakas mies. Hän sanoi tirskahtaen.
- Älä naura. Komensin isoveljeäni. Kävelimme tiskille, jossa kaksi Parantajaa keskustelivat potilaiden luona vierailijoiden luona ja neuvoivat tietä.
- Mangus Cullen, on täällä pahan kidutuskirouksen takia. Isä sanoi tiskillä olevalle punahiuksiselle naisparantajalle ja tämä tarkisti luettelosta.
- Viides kerros, taikavahingot. Parantaja sanoi.
- Kiitos. Isä kiitti Parantajaa ja lähdimme etsimään Munguksen huonetta.
Hetken etsittyämme ja käveltyämme, löysimme oikean huoneen ja astuimme sisään. Samassa huoneessa oli kaksi muuta potilasta ja siellä tällä hetkellä työskenteli yksi Parantaja. Menimme Mungus-sedän luokse, jonka luona Parantaja oli.
- Hei Mungus. Äiti sanoi sedälle ja kumartui halaamaan tätä. Setä ei välittänyt halauksesta yhtään, hänen silmänsä näyttivät lasittuneilta ja hän vain tuijotti äitiä.
- Sait vieraita Mungus. Veljesi, tämän vaimo ja lapset tulivat katsomaan sinua. Ystävällisen oloinen Parantaja sanoi hymyillen Mungukselle ja nosti tämän istumaan sängylle.
- Ajateltiin käydä piipahtamassa ja katsomassa miten sinä voit. Äiti höpötti Mungukselle, vaikka voin vannoa ettei hän tajunnut mitään mitä äiti sanoi.
- Mennäänkö teehuoneeseen? Ei hän kuitenkaan mitään tajua. Caroline luki ajatukseni. Nyökkäsimme Danielin kanssa ja sanoimme vielä että menemme teehuoneeseen, ennen kun lähdimme.
Teehuone sijaitsi seitsemännessä kerroksessa.
- Onko kenelläkään rahaa? Daniel kysyi ja alkoi kaivelemaan taskujaan. Minäkin kaivoin kaikki taskuni läpi, mutta en löytänyt muuta kun kaksi kaljuunaa niistä. Carolinella sentään oli kymmenen kaljunaa mukana. Kävimme ostamassa teet itellemme ja istuimme vaaleeaan pyöreään pöytään juomaan niitä. Minulla oli mansikkateetä. Olimme pitkän aikaa hiljaa ennen kun Daniel aukaisi suunsa:
- Oletteko samaa mieltä, mutta luulen että Mangus-setä ei koskaan parane. Hän sanoi.
- Jep, olen samaa mieltä. Vaikka Parantajat väittää että kyllä hän vielä kaiken muistaa ja tulee kuntoon.. tuskin. Caroline sanoi. Joimme teemme loppuun ja menimme takaisin taikavahinkojen osastolle. Äiti ja isä olivat jo lähteneet Mungus-sedän luolta ja odottelivat meitä ovella.
- Vierailuaika on ohi. Äiti mutisi ja lähdimme sairaalasta.
Jatkuuu…
// Jos olisin vielä jatkanut tätä, tästä olisi tullut vielä pitempi (innostuin kirjoittamaan) =) Eihän tämä muistuta hirveästi Feeniksen killasta sitä sairaalassa käyntiä? Sain idean siitä enkä halua että se ihan hirveästi on samankaltainen…

Vastaus:

Ihana tarina!
Mukava lukea tällainen Puhä Mungo -tarina, sillä samanmoisia ei liiemmin ole kirjoiteltu. Oli hauskaa, kun sedän nimi oli Mungus ja sairaala Mungo. Liekä tahaton vai sitten ihan tarkoituksellinen yksityiskohta, mutta ihana kumminkin. (: Eikä tullut ollenkaan samanlainen, kuin pottereissa, kun siitä huolehdit, koska tässä oli kuitenkin mukana paljon omaa keksimääsi.
Pidin paljon kohdasta, jossa Cullenien perhe saapuu Mungoon, kyselyä Rorystä oli myös hauska lukea.
Pituuttakin tällä tarinalla on oikein mukavasti eikä virheitä pistänyt slmään.
Teksti oli todella sujuvaa ja lukija uppoutui helposti kerronnan vietäväksi. Kuvailuakin löytyi ja saatoin nähdä tapahtumat sieluni silmin. Jatkoa odotan enemmän kuin innolla.
Lempikohtani oli "Pöllösi oli muuten aika ärtynyt kun toimitti kirjeesi, ehkä se tarvitsee lepoa enemmän? Minä jollain aikaa ilmaannun sitten ensi viikolla sinne ja jollain tavalla"
19 tuparia

~Cess

Nimi: Renata Granvity

31.08.2013 15:02
.:Roald:.

Balkanvuoret häämöttivät jo horisontissa minun nojatessa kaiteeseen ja tarkastellessani vettä, joka lainehti vasten laivan punaista kylkeä saaden aluksen keinahtelemaan. Tuntui oudolta olla ilman Renataa, mutta tietysti kotiinkin oli mukava palata. Dimitri ja muut oppilaat keskustelivat vuodestamme HP-Pahkassa, joka oli todellakin ollut ikimuistoinen kokemus. Raikas tuuli oli mukavan viileä ja siihen sekoittui tuttu tuoksu satamasta, jota lähestyimme nopeasti. Siirryin keulaa kohti, jossa Professori Karkaroff huomasi minut ja huudahti.
"Roald! Tulisitko auttamaan laivan ankkuroimisessa, sillä näytät olevan vapaana?" Virnistin miehelle ja nappasin paksun köyden voimakkaalla otteella ja heitin sen sulavasti laiturille, jossa köyden vastaanotti Ivan, Durmstrangin vahtimestari vaikkakin paljon mukavampi kuin HP-Pahkan Voro. Laiva tömähti vasten laituria saaden sen heilahtamaan. Oppilaat laskeutuivat portaat, jotka ilmestyivät laskusillan tapaan suoraan laiturille.

Professori Wedqunte oli järjestänyt muut oppilaat riviin toivottamaan meidät tervetulleiksi. Hän toimi Durmstrangin vararehtorina ja olikin hyvin tiukka nainen. Hän asteli kädet ojossa Karkaroffin luo ja he halasivat nopeasti.
"Hyvin hauskaa, että palasitte Igor, kuinka HP-Pahkassa on mennyt näiden vuosien aikana?" Wedqunte sanahti hymyillen ja Karkaroff vastasi kohteliaasti.
"Cesilia ja Cadma voivat hyvin, pärjäsimme myös hyvin turnajaisissa vaikka voiton veikin HP-Pahkan oppilas. Kenties me saamme isännöidä tapahtumaa seuraavana. Mutta miten täällä on mennyt meidän poissaolomme aikana?" Wedqunte nyökkäsi ja sanoi.
"Oppilaat ovat olleet ahkeria, mutta jos saanen pyytää teidät saliin, sillä olemme järjestäneet teille juhlapidot"

Me astelimme professorien perässä Rilan jyrkkää vuoripolkua ylemmäs, jossa tuuli voimistui hieman. Karunoloiset vuoret olivat oikeastaan kauniita harmaine sävyineen ja varsinkin auringonlaskun aikaan ne saivat punervan väriloiston. Valkoiset alppiruusut kasvoivat rinteillä miltei mahdottomanoloisissa kulmissa ja vähäinen eläimistö, joka koostui lähinnä piennisäkkäistä, susista, linnuista ja karibuista liikuskeli alempana rinteillä. Jästit eivät erottaneet Durmstrangia vuoresta, sen suojausloitsu muutti sen osaksi Balkanin vuorenhuippuja. Linnaan kuljettiin labyrinttimäisen luolaston kautta. Opettajat eivät antaneet 7. luokkalaisia nuorempien kulkea sitä yksin, sillä pimeissä luolissa oli liian todennäköistä eksyä ties minkälaisten olentojen pesäpaikkoihin, joista vuorenpeikot eivät olleet vaarallisimpia. Valois-loitsu kuitenkin paljasti kiiltomatojen merkkaaman reitin, jota seuraamalla pääsi Durmstrangin usean hehtaarin kokoiselle pihamaalle, joka oli monipuolisempi kuin HP-Pahkassa useampi pieni pihamaa.

Keskellä pihamaata kasvoi kolme Ikitammea, jotka koulun perustaja oli loihtinut merkiksi. Ikitammien tummasävyiset rungot olivat erittäin paksuja, niiden leveähköt lehdet olivat väriltään ruosteenpunaisia. Erilaisia metallisia taideteoksia oli pystytetty pihamaalle ja kivipenkkejä oli useita. Pihamaata kiersi katettu käytävä, josta lähti kookkaita kiviovia sisälle linnaan, joka oli samaa kokoluokkaa HP-Pahkan kanssa, vaikkakin kerroksia oli kymmenen mukaanlaskettuna tornit ja salakäytävät linnan uumeniin. Myös maanalaisia käytäviä löytyi useita. Me astuimme sisään suurimmista pääovista, jotka aukaisivat eteis-aulan kiviarkkitehtuurin. Aivan oven vieressä sisällä kohosi katonrajaa hipovat patsaat, jotka esittivät Durmstrangin kahta perustajaa. Vasemmalle, sekä oikealle katsottaessa avautuivat portaikot joiden avulla liikuttiin kerroksista toiseen. Patsaiden välissä olivat toiset pääovet, jotka veivät juhlasaliin. Siellä oli seitsemän pöytää vuosikurssien mukaan ja ruoan tuoksu oli huumaava. Tajusin vasta silloin, miten nälkäinen olin pitkän laivamatkan jäljiltä. Istahdin Dimitrin viereen katsomaan ruokavalikoimaa. Kristalliastiat olivat täynnä erilaisia liharuokia, juomana oli kurpitsamehua. Vertailin hetken mielessäni HP-Pahkan salia meidän saliimme. Kattoa ei ollut loihdittu mitenkään, vaan luolamaiset tippukivet roikkuivat hienona yksityiskohtana kattokruunujen yläpuolella. Takaseinällä oli kaksi tiimalasia, jotka kertoivat tupapisteiden määrästä. Tuvat olivat Cébep sekä Ior ilmansuuntien pohjoinen ja etelä mukaan. Minä itse kuuluin Ioriin. Seinillä kiviset aarnikotka-patsaat levittelivät siipiään tai katselivat salissa olevia ihmisiä uteliaan oloisina.

"Roald, millaista oli käydä Isossa-Britanniassa?" Kysäisi Carlos, ystäväni, joka herätti minut ajatuksistani. Hörppäsin juomastani ja söin suuni tyhjäksi ja aloin kertoa HP-Pahkasta ja sen maisemista.
"Koulu oli yhtä laadukas kuin Durmstrang, mutta luonto on erilaista. Oppilaat ovat erittäin mukavia, totuimme Dimitrin kanssa molemmat nopeasti oleskelemaan myös noitien kanssa ja nyt tuntuu miltei omituiselta olla.. tuota siis täällä kotona" Dimitri läimäytti selkääni veljellisesti ja ennen kuin ehdin kiistää mitään hän julisti kaikille virnistellen.
"Roald, äläpäs vähättele. Sinähän sait tyttöystävän - odotas, Renatako se oli? Se Luihuistyttö, joka voitti turnajaiset?" Mulkaisin ja töytäisin poikaa, mutten voinut enää kiistää asiaa punastumiseltani.
"Voi kiitos Dimitri, olipa erittäin mukavasti tehty sinulta!" Mutta Carlos ja muut kerääntyivät ympärilleni ja alkoivat heti vaatia lisää tietoa.
"Noniin Roald, tätä me emme voi olla kuulematta. Etkä varmasti livistä mihinkään. Yksityiskohtia kehiin, kiitos" Niinpä aloin selittää melko vastahakoisesti tuijottaen haarukkaa, joka pyöritteli lihanpalaa ympäriinsä.
"Renata on hyvin kaunis, hänellä on vaaleat kiharat hiukset ja kauniit silmät. Dimitri - et kerro asiasta enempää, sillä en halua häntä loukattavan. Juuri sellainen, jolle sopivat miltei kaikki vaatteet, mutta meikitön. Luonteeltaan hän on hyvin arvokas, osaa valita seuransa ja muutenkin täydellinen. Ja taikojana enemmän kuin taitava" Muut kuuntelivat keskeyttämättä ja alkoivat sitten kommentoida ja miettiä miltä Renata voisi näyttää.

.:Clare:.

Dracon koti vaikutti jo ulkoa vaikuttavalta, vaikuttavammalta vielä mitä Renatan puheista oli saanut vaikutelmaa. Draco piti minua kädestä ja kysyi hiljaa.
"Mitä pidät uudesta kodistasi?" Tummanpuhuva kartano oli täydellinen, kolmikerroksinen ja symmetrinen. Se oli arvokkaampi kuin mikään saman kadun kartanoista, vaikka nekin olivat mahtavia. Ovet, jotka veivät sisään, olivat suuret kuin HP-Pahkassa konsanaan. Kivilaatukin vaikutti kalliilta. Aavemaisen tunnelman loivat vaaleasävyiset kukat, joita Narcissa oli istuttanut koristamaan pihapolkua, mutta tunsin oloni hetki kotoisaksi.
"Se on täydellinen" Sanoin ja annoin nopean suukon Dracolle, joka halasi minua takaapäin ja nosti sitten matka-arkkuni ja riensi viemään ne edeltä. Lucius ja Narcissa tulivat viereeni ja kehuin taloa erittäin hienostuneeksi.

"Olet tervetullut perheeseen Clare, kuten Renatakin. Kylläpä Draco on kohtelias viedessään tavarasi edeltä, mutta mene ihmeessä perään jotta hän voi esitellä talon sinulle. Meidän täytyy käydä viistokujalla hoitamassa työ-asioita, eikö niin Narcissa?" Nainen nyökkäsi ja hänen kasvoillaan käväisi harvinainen hymy. He palasivat portille ja minä kävelin ovelle avaten sen varovasti osaamatta odottaa niin hienoa sisustusta. Eteisaulan hyllyköt olivat mustaa eebenpuuta ja tapetti oli viktoriaanista ja monimutkaisia kuvioita oli useassa kohtaa. Astelin eteenpäin ja saavuin oleskeluhuoneeseen, josta lähtivät kaiteelliset portaikot ylempiin kerroksiin. Niin ikään tummassa takassa rätisi iloisenoranssi liekki. Nahkasohvat olivat neljänistuttavia ja seinillä riippui muotokuvia. Draco laskeutui portaat alas ja suuteli minua nopeasti ja minä vastasin siihen.
"Tämä on aivan mahtava koti!" Sanoin täydestä sydämestäni. Draco esitteli minulle ruokailuhuoneen, jonka puupöytään mahtui vähintään 12 henkilöä, varmasti enemmänkin. Musta kattokruunu valaisi koko huoneen. Huoneesta lähti pieni ovi laadukkaaseen keittiöön. Sieltä kiersimme takaisin olohuoneeseen, josta pääsimme ylös seuraavaan kerrokseen, joka oli kapea käytävä täynnä ovia. Kaksi ensimmäistä olivat kookkaat kylpyhuoneet, joiden vaalea sisustus poikkesi muusta talosta radikaalisti. Seuraavaksi olivat sekä Narcissan että Luciuksen työhuoneet sekä kirjasto. Kolmannessa kerroksessa keskellä oli minun huoneeni, vastapäätä oli Dracon huone ja kolmannessa Luciuksen ja Narcissan makuuhuone.
"Nyt saat mennä purkamaan tavaroitasi ja tuota hetken omaa rauhaa. Rotty, uusi kotitonttumme tulee ilmoittamaan milloin ruoka on valmista. Se asuu keittiönkomerossa, mutta on ahkera työskentelijä" Draco sanahti ja minä hymyilin palaten omaan huoneeseeni. Se oli kookas, takaseinä oli hyllyjen peitossa ja minulla oli oma kirjoituspöytä, sekä pehmeä parvisänky ja sen alla sohva. Laskin arkkuni sängyn alle ja kapusin itse sohvalle jaksamatta vielä purkaa mitään, sillä halusin kirjoittaa Renatalle mahdollisimman pian. Kyllä, olin saanut tervetuliais-lahjaksi Malfoylta pöllön. Se oli kaunis huuhkaja, sen sulat kiilsivät mustuuttaan ja silmät olivat pähkinänruskeat. Olin nimennyt sen Raveniksi, vaikka se ei ollutkaan korppi. Nimi vain oli minusta osuva.

.:Renata:.

"Hyvää päivää Renata Granvity! Olen Tamara Ravenwood ja esittelen sinulle taloa, sillä Amelielle tuli muita kiireellisiä menoja. Hauska tutustua!" Nainen kuulosti pirteältä ja hymyilin kohteliaasti tarttuessani käteen. Hän avasi minulle oven ja astuimme sisään.

"Olemme ottaneet huomioon sokeutesi valitessamme asuntoa, joka kuitenkin miellyttäisi sinua. Nyt olemme eteisessä, jossa on säilytystilaa paljon. Nämä seinät on täytetty kaapeilla, jotka on tehty erikseen vaatteille sekä tavaroille. Koko talo on aivan uusi, joten maalit ovat vaaleasävyisiä ja mitä yhtiöömme kuuluu, saat itse päättää sisustuksesi värin ja huonekalut kirjaimellisesti sauvan heilautuksella. Se kuuluu hintaan. Jatkakaamme. Tässä seuraavana on olohuone, hyvin tilava ja siitä on suora katunäkymä Lontoon keskustaan. Pääset kävellen nopeasti miltei kaikkialle, mutta jos haluat käyttää velhomaailman tapaa, olemme liittäneet tämän marmoritakan ministeriön hormiverkostoon, joten sen käyttäminen on mahdollista. Kirjahyllyjä on kaksi, sekä myöskin pienet sohvat. Tästä pääsemmekin makuuhuoneeseen, oivallinen sekin. Olemme laittaneet sinulle pehmeän pylvässängyn ja peilin huoneen nurkkaan, säilytystilaa löytyy myös sieltä. Keittiö taas on pieni, mutta käytännöllisempi kuin jästeillä, sillä tiskaaminen tai muut arkiset hoituvat itsestään. Ruoan saat valmistaa itse, tai lisähinnasta voit palkata kotitontun palvelemaan sinua. Lisäksi olohuoneessa on kattoluukku vintille, minne voi laittaa tavaroita jotka eivät muualle mahdu tai sitten tehdä siitä vierashuoneen. Vaikka toisaalta pöllösi voisi viihtyä ylhäällä orrella mieluummin"

Asunto oli käyty läpi nopeasti, mutta se vaikutti täydelliseltä yksityiselämään, eikä matka Dracon ja Claren, kuten Pansynkään luokse veisi kauaa aikaa. Sisustus vaikutti sopivan hienostuneelta, mutta väritystä pyytäisin tummemmaksi, sillä siitä tulisi kotoisampi olo.
"Asunto on minulle täydellinen, minun ei tarvitse varoa korkeita kynnyksiä tai portaikkoja joissa voisin loukata itseni. Kiitos erittäin paljon. Mutta jos sisustuksen valinta kuuluu mukaan, laittaisin mieluusti omia tavaroitani, mitä perin vanhemmiltani ja värimaailma voisi olla kenties tummempaa" Tamara nyökkäsi hymyillen ja kättelimme vielä. Hän ojensi minulle pinon allekirjoitettavia papereita ja sitten asia oli sovittu, paljon nopeammin kuin olin odottanutkaan.

"Talon maksu laskutetaan suoraan Irvetan Holvistasi ja ilmoitus siitä saapuu Pöllöpostilla, hyvää päivänjatkoa Renata ja onnea uudesta asunnosta!" Noita sulki oven rauhallisesti perässään ja sitten minä olin yksin omassa asunnossani, siihen oli todella tottumista, mutta uskoin sopeutuvani.

//Juu, tämä vähän venyi eikä kesälomatarinoita tullut kovinkaan paljon!  Mutta halusin kirjoittaa tämän ennen huomista  Kuvailua olikin taas enemmän kuin vuoropuhelua.

Vastaus:

Wau tätä tarinaa!!
Ja mikä pituus! Vaikka tekstiä oli paljon, sinun tarinoidesi kohdalla lukijalle tule hetkeksikään tylsä tai mielenkiinnoton olo.
Sinun kirjoitustyylisi sopii runsas kuvailu, mikä onkin lukijan kannalta hyvä, sillä sillä tavoin saa selkeän kuvan tapahtumista, tunteista yms.
Näkökudin lmanvaihdokset toivat tarinaan mukavan lisäyksen, sillä oli hauska lukea Roaldin ja muiden Durmstrangilaisten mietteitä turnajaisteln jäljiltä.
Taloesittely taas oli aivan ihana! Olit saanut mahdutettua siihen valtavasti ihanaa taikuutta ja hymyilin pakostakin esittelijänoidan puhetta lukiessani.
Kaiken kuvailun ja kerronnan keskellä en jäänyt ollenkaan kaipaavan lisää vuoropuheluita, tällainen kerrontatapa sopii sinulle!
Lempikohtani " ja mitä yhtiöömme kuuluu, saat itse päättää sisustuksesi värin ja huonekalut kirjaimellisesti sauvan heilautuksella. Se kuuluu hintaan. Jatkakaamme. "
täydet tuparit
~Cess

Nimi: Gwen Clarke

31.08.2013 11:27
8. Kotiin

”Sinun on pakko tulla meille kesällä!” Claire sanoi iloisesti.
”Hyvä, sillä olisin tullut teille muutenkin”, Gwen naurahti raahaten matkalaukkuaan perässään.
Claire virnisti ja viittasi Andy-veljensä tyttöjen luo.
”Mitäs Luihuiset?” poika kysyi viitaten tyttöjen tupaan.
Andy -  ja hänen koko sukunsa (paitsi Claire) olivat Rohkelikkoja.
Gwen nyökkäsi Andylle, hän ei ollut jutellut pojan kanssa sitten Tylypahkan pikajunan.
”Tuletteko minun osastooni, vai menettekö Luihuisten kanssa istumaan?” Andy tivasi.
”Luultavasti Luihuisten”, Gwen vastasi hitusen jäätävästi. 
”Tuolta pojat tulevat.” 
Pojilla hän tarkoitti Nathania, Ethania ja Matthewia.
Matt oli juuri eronnut Daphne Greengrassista ja murjotti. Naten mielestä suhde oli ollut alusta alkaen tuhoon tuomittu. Ja mitä nyt yksitoista-vuotiaat osasivat ylläpitää suhteitaan.
Ethanin mielestä Matt ja Daphne sopivat vallan mainiosti yhteen, kunhan Matt ottaisi ensin pylvässänkynsä vieressä olevan julisteen pois. Daphne tuskin piti jästitytöistä...
 Nate taputti ystäviään rohkaisevasti selkään.
”Noh noh, palaamme tänne pian!”
”Niin, kuukausien päästä.”
”Voit tulla meille huispaamaan lomaksi, Ethan!” Nate lohdutti ja vilkaisi Andya kylmästi.
Andy lähti samantien muiden Rohkelikkojen luokse.
”Mennään jo junalle!” Gwen intoili.
”Minä en ainakaan halua istua Rohkelikkojen kanssa.”
Muut nyökkäilivät ja seurasivat tyttöä linnan aulaan.
”Ajatella, että emme palaa tänne pitkään aikaan.”
”Tuo ei ole vielä mitään, Claire”, Matt huomautti maseentuneesti ja osoitti oppilaita, jotka olivat seitsemännellä-luokalla.
”He tuskin palaavat tänne koskaan”
Jotkut naurahtivat myötätuntoisesti.
”Mutta meillä on vielä kuusi-vuotta jäljellä!”
”Seitsemän, jos me reputetaan joku luokka”, Claire muistutti
”Aiotko sinä todella tehdä niin?” Gwen kysyi Clairelta
Kaikki nauroivat ja katsoivat punastunutta Clairea.
”Minua surettaa se, ettemme saa taikoa lomalla”, Gwen kertoi ja veti taskustaan lapun.




: :::::::::::::::::::::::: Hyvä oppilas::::::::::::::::::::::::::::
: Me huomautamme, että et saa taikoa lomalla.      :
: Seurauksena luvattomasta sauvankäytöstä teidät  :
: erotetaan Tylypahkan noitien ja velhojen koulus-:
: ta Taikaministeriö toivottaa hyvää lomaa.       :
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::




”Hmm..h uono juttu”, Nate mutisi katse maassa .
He kävelivät Tylypahkan ovista ulos raahaten arkkujaan.
Kaikki katsoivat linnaa haikeana.
”Milloin syntymäpäiväsi olikaan?” Nate kysyi Gweniltä.
”Silloin joskus...”
Nate katsoi tyttöä kysyvänä.
”Parin-viikon päästä”
Nate virnisti ilkeästi.
”Tulet hukkumaan pöllöihin”, Matt totesi
”Tai sitten vain lukitsen ikkunat.”
”Sitten et saa unta.”
Gwen katsahti Mattiin kysyvänä.
”Ne koputtelevat ikkunoihisi”, poika selitti virnistäen.
”Tuskin ne jaksaa ikuisuuden koputella!”
”Minun pöllöni jaksaa”, Nate huomautti.
”Meidän pöllö osaa hommansa, jopa paremmin, kuin kotitontut.”
Ethan  naurahti.
”Eikö sinun pöllösi ollut jo aika vanha... meidän pöllö on vielä nuori ja nopea!”
”Niin, sehän oppi vasta lentämään.”
Ethan tuhahti. 
”Niin, mutta-”

-

”Aah, taas täällä!” Gwen huudahti ja nojasi ikkunaan.
”Milloin me lähdemme?” Claire kysyi ja antoi Mattille lisää tilaa.
”Kohta”, Ethan kertoi.
Kohta oli ehkä vähän liioittelua, sillä juna nytkähti liikkeelle samantien.
”Niin..kohta...”
Gwen istui aivan ikkunan vieressä, mikä oli huono juttu. Siinä oli kylmä. Claire istui Gweniä vastapäätä, Nate aivan vieressä. Matt Clairen kyljessä (kirjaimellisesti) ja Ethan hieman erillään muista.
”Näkemiin, Tylypahka”, Claire kuiskasi.  
”Kuinka säälittävä sinä oikein olet?”  Nate kysyi hymyillen.
Vastausta Nate ei ehtinyt kuulla, koska vaunun ovi avautui.
”Weasleyt?!”, Ethan huudahti järkyttyneenä.  Kyllä vain, ovensuussa seisoi kaksi punapäätä – kaksoset. Nate tuijotti kaksosia vähintään jäätävästi ja kysyi;
”Mitä te täällä teette?”
”Muualla on täyttä-”, toinen kaksosista totesi.
”Joten saatte nauttia hurmaavasta seurastamme matkan ajan!” Toinen täydensi.
Luihuiset vilkuilivat toisiaan hermostuneina.
”Oikeastaan Draco Malfoyn luona on vielä tilaa, mutta me istumme mielummin täällä.”
Kaikki Luihuiset nousivat salamana ja  raahasivat arkkunsa pois osastosta.
Kaksoset virnuilivat tyytyväisinä itseensä ja istuutuivat tyhjään osastoon.

-

Gwen vilkaisi laitureiden suuntaan. Isän vanha auto lepäsi parkkiruudussa.
”Tuu jo.”
Gwen aukaisi auton oven varovasti ja pujahti sisään. 
Etupenkillä istui kaljuuntuva mies, joka haisi viinalta.
Gwen istui mielihyvin takapenkillä.
”Kui kauan tää sun loma ny kestää?” Mies kysyi. 
 ”No arvaappa!” Gwen tokaisi. Hän pystyi aistimaan isänsä hermostuneisuuden.     
”Mun pitää kertoo sulle yks juttu...” Mies aloitti.




//En ole pitkään aikaan kirjoitellut (Itse asiassa aloitin tämän kirjoittamisen kuukausia sitten, mutta sain tämän vasta nyt valmiiksi..). Tämä on vielä inhottavan lyhytkin, hyi! 
 

Vastaus:

Oi miten hauska tarina!
Tuttu tunne tuo, että tarinan kirjoittamisessa kestää sen kuukauden verran! Joskus tällaisista tarinoista saattaa tulla hieman sekavia ja katkonaisia pitkien kirjoitusvälien takia, mutta sinun tarinassasi sellaista ei ollut havaittavissa, vaan teksti kulki odella sujuvasti. Ihailtavaa.
Jaa lyhyt vai? No, minä olen ainakin toista mieltä, sillä tästä tarinasta kyllä pituutta löytyi! (:
Erityisesti vuoropuhelut olivat hauskaa luettavaa. Weasleyn kaksosten ilmaantuminen oli upeasti keksitty ja nostatti kyllä hymyn huulille. Ihanan positiivinen tarina kaiken kaikkiaan. Loppu sai lukijan miettimään jatkoa. Mitä Gwenin isällä on kerrotavana?
Lmpikohdakseniu nousi: "”Oikeastaan Draco Malfoyn luona on vielä tilaa, mutta me istumme mielummin täällä.”
Kaikki Luihuiset nousivat salamana ja raahasivat arkkunsa pois osastosta."
19 tuparia

~Cess

Nimi: Fiorella Amello

26.08.2013 16:38
Luku 2: Kotimatkalla

Istuin violetissa, kaksikerroksisessa velhobussissa - jonka nimi taisi olla Poimijalinja tai jotain sinnepäin - kuskinpuoleisella rivillä, edestäpäin laskien kolmannella rivillä, ikkunapaikalla numero 16. Viereinen paikka - penkki numero 15 - on tyhjä mutta se ei juurikaan haittannut minua, vaikka olisihan seura mukavaa. Tai no, olisinhan minä voinut jutella Francescan tai Ferdinandon kanssa - he istuivat takanani - mutta he nukkuivat. Isämme, äitipuolemme ja Valentine olivat matkustaneet jo viikko sitten uuteen kotiimme, joten matkustimme kolmistaan. Katselin ohi kiitäviä maisemia jo toista tuntia, ja haukottelin, matka oli ollut pitkä - ensin monen tunnin matka lentokoneella Firenzestä Lontooseen ja sitten vielä muutaman tunnin matka bussilla - ja minuakin väsytti. Olin juuri nukahtamassa, kun bussi pysähtyy, ja löin pääni ikkunalasiin.

"Auh", voihkaisin, ja kirosin mielessäni kuskia. Cavolo, olisiko ollut niin vaikeaa pysähtyä rauhallisesti? Viereeni käveli suunnilleen ikäiseni tyttö, jolla oli lantiolle yltävät, platinanvaaleat hiukset ja kirkkaansiniset silmät.
"Voinko istuutuaa viereenne? Voin toki mennä muualle, mutta olisi mukavampaa matkustaa, jos olisi seuraa." Naurahdin mielessäni tytön huolitellulle kirjakielelle, nyökkäsin vastaukseksi ja sanoin:
"Voit. Olen Fiorella Amello, mutta sano Fiksi."
"Minä olen Evanna-Winone Clarke. Minua kutsutaan Evannaksi tai Evaksi."

Syntyi painostava hiljaisuus, jonka Evanna lopulta rikkoi:
"Oletko sinä jo HP-Pahkassa?"
"Menen ensimmäiselle, entä sinä?"
"Niin minäkin. Äitini sanoo, että sopisin hyvin puuskupuhiin, mutta minä tahtoisin olla rohkelikko."
"Minä en tiedä mihin tupaan haluan, mutta siskoni Francesca - hän on tuo takanasi istuva tyttö, ja hänen vieressään on veljemme Ferdinando - että sopisin hyvin korpinkynteen", kerroin Evannalle.
"Te ette näytä yhtään samalta - sinä ja siskosi, tarkoitan", Evanna ihmetteli.
"Hän näyttää äidiltämme, minä taas isältämme. Onko sinulla sisaruksia?" kysyin.
"Minulla on isoveli - hän on meitä vuoden vanhempi, ja rohkelikko. Hänen nimensä on Derek."

Tunnit kuluivat nopeasti kun juttelin Evannaksi kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, ja sisaruksenikin heräsivät, ja liittyivät keskusteluun. Evanna jäi bussista noin tunnin ennen meitä. Loppumatkan ajan puhuin Francescan ja Ferdinandon kanssa, ja kun vihdoin jäimme bussista, ajattelin saaneeni uuden ystävän.

Vastaus:

Olipas siinä ihana kesälomatarina! Tekstisi on hyvin selkeää, sekä helppolukuista ja siihen uppoutuu huomaamatta mukaan. Ripauksella taikaa sait normaalitkin tapahtumat kuullostamaan mielenkiintoisilta. Tekstiin on hyvin ripoteltu mukaan tietoja perheestäsi, sekä arkisista asioista, jotka auttavat lukijaa selventämään kuvaa Fiorellasta.
Lisäksi kuvailit loistavasti myös Evannaa, jonka voin helposti kuvitella istumaan viereesi pitkät hiukset hulmahtaen!
Tarina oli sopivan mittainen, jotta lukijan mielenkiinto säilyi. Virheitä ei tainnut silmiini pistää ainuttakaan ja muutenkin sujuvaa kieltä. Hymyn huulille loi myös tarinassa mainittu HP-Pahka
-16 ja puoli tuparia!

~Cadma

Nimi: Vanessa Cullen

25.08.2013 02:21
Luku 6

Seuraavana aamuna heräsin kahdeltatoista ja raahauduin alakertaan narisevia ja vanhoja portaita pitkin. Kirjoitin illalla kirjeen Rorylle, kun pääsin kotiin Tylypahkasta. Kysyin vanhemmiltani luvan voisiko hän tulla kesäksi meille, tai edes vain viikoksi ja he antoivat luvan.
- Onko Dinaa näkynyt? Oli ensimmäinen kysymykseni äitille, joka istui keittiönpöydällä ja luki Päivän Profeettaa.
- Ei ole näkynyt. Äiti vastasi ja virnisti minulle. Nyökkäsin hieman pettyneenä, toivoin että Rory olisi jo lähettänyt vastauskirjeen minulle. Vaikka erosimme vasta vuorokauden sisällä, minulla oli jo ikävä häntä. Söin aamupalan nopeasti ja menin herättelemään Danielia ja Carolinea, halusin pelata huispausta ja heidän täytyisi olla hereillä jotta se onnistuisi.
- Danieel.. sanoin hiljaa kun olin veljeni huoneessa, jossa oli kalteva katto ja sänkynä toimi paksu patja.
- DANIEL! Huusin kun Daniel ei herännyt ensimmäisestä kehotuksesta. Nyt hän potki peittonsa pois ja tipahti lattialle.
- Olen hereillä, olen hereillä! Hän huudahti ja nousi nopeasti pystyyn.
- Ai se oletkin vain sinä. Daniel mutisee ja sukeltaa taas peittoonsa ja kääntää selkänsä minua päin.
- Nouse ulos, mennään pihalle pelaamaan huispausta! Kehotin ja vetäisin Danielilta peiton pois ja viskasin sen lattialle.
- Vanessaa... Daniel mutisi ja nousi istumaan sängylleen.
- Nyt on kesäloma! Hän jatkaa näreissään ja mulkoili minua.
- Ei voi mitään. Haluan harjoitella, koska pelaan -jos et satu muistamaan- etsijänä tupamme joukkueessa. Tule alas puolen tunnin sisässä. Komentelin isoveljeäni, joka lysähti takaisin patjalleen.

Menin Carolinen huoneeseen, jonka seinät oli täytetty Viktor Krumin julisteilla, joissa hän näytti jyrmeältä ja ei niin kiltiltä.
- Caroline, pelaatko minun ja Danielin kanssa huispausta? Kysyin häneltä. Hänelle en kehdannut huutaa, Daniel oli aivan eri asia.
- Joo, jos Danielkin pelaa. Caroline mutisee peittonsa suojissa.
- Kyllä pelaa. Sanoin virnistäen itsekseni.
- Okei. Tuun kohta. Vielä viisi minuuttia nukun... Caroline sanoi ja tuhina alkoi kuulumaan. Kun lähdin siskoni huoneesta, jyrmeät Krumit seurasivat katseellaan lähtöäni, siltä ainakin tuntui.
Laitoin itselleni kaikki Huispaus varusteet ja menin ulos odottamaan luutani kanssa Carolinea ja Danielia. Odotin varmaan ainakin 40 minuuttia niitä kahta, ja kun he tulivat talomme takana olevalle peltoaukeamalle, he molemmat haukottelivat pitkään.
- Yksi peli, ja sitten me jatketaan unia. Daniel valitti.
- Okei. Olin tyytyväinen edes yhteen peliin.

Aloitimme Danielin ja Carolinen kanssa pelit. Caroline täysi-ikäisenä, noitui golfpallon siepiksi, pari jalkapalloa ryhmyiksi ja hankimme isän varastosta myös koripallon, joka oli sitten kaato.
Caroline puolusti "maalisalkoja" -meillä oli neljä puuta pihassa vierekkäin ja ne sai toimia maalisalkoina, tai niiden välit- ja Daniel yritti heittää kaadoksi naamioitunutta koripalloa niistä sisään ja minä etsin golfpalloa, toisin sanoen sieppiä. Noiduttu golfpallo oli yhtä nopea, kuin oikea sieppi. Ja etsimistä hankaloitti myös se, että golfpallo ei välkehtinyt kultaisena auringon valossa, niin kuin sieppi. Sain etsiä sitä kaksi tuntia, ennen kun löysin ja sain kiinni. Daniel oli siihen mennessä saanut kolmekymmentä maalia.
Laskeuduimme luudillamme maahan ja Caroline purki noiduttujen pallojen loitsut ja vei ne puuvarastoon, missä säilytämme niitä.
- Sinun pitää pelissä saada sieppi paljon nopeammin kiinni, ettei vastapuoli kerkeä saada sitä ja monta pistettä. Daniel neuvoi.
- Kyllä tiedän, mutta tuo golfpallo oli hankalampi saada kiinni kuin oikea sieppi. Valitin ja avasin oven, menimme keittiöön syömään jotain.
- Miten niin hankalampi? Caroline kysyi.
- No se ei välkehdi kultaisena auringonvalossa niin kuin oikea sieppi ja se on sitä paitsi aika liukas. Selvensin asiaa hänelle ja huomasin Dinan ikkunamme laidalla naputtamassa nokallaan ikkunaan, joskos sen saisi auki. Sillä oli mukanaan kirje. Nousin nopeasti pöydästä, johon oli juuri istunut ja avasin pöllölleni ikkunan. Se lehahti sisään ja lensi olkapäälleni. Otin sen koipeen sidotun kirjeen ja se lähti taas ulos, tällä kertaa varmaan metsästämään hiiriä eikä viemään kirjettä. Katsoin kirjeen etupuolta. Siihen oli sotkuisella käsialalla kirjoitettu "Vanessa Cullen". Hymyilin itsekseni, taisin tietää keneltä se oli... Jätin ruuat ja menin huoneeseeni, koska halusin tietää mitä Rory kirjoitti.

~Hei Vanessa! Kiva että vanhempasi antoivat luvan tulla teille, eivätkä tyrmänneet minua vaikka olenkin Luihuinen. Minun vanhempani olivat taas ihan eri mieltä siitä että seurustelen Puuskupuhilaisten kanssa.. selitin heille että olet tosi mukava ja ystävällinen Puuskupuh. Lopulta hekin antoivat luvan että tulen teille. Joten milloin olisi hyvä aika että tulisin? On ikävä. Terveisin. Rory~

Luin kirjeen hymyillen ja aloin heti etsimään vastauspergamenttia ja sulkakynää sekä mustetta. Kun löysin ne, kirjoitin oman vastaukseni:

~Hei! Hyvä että sinunkin vanhempasi antoivat luvan. Olisiko.. seuraava viikko hyvä ajankohta? Millä tulisit? Asumme Lontoossa, lähellä King´s Grossin asemaa, aseman ja meidän talon välissä on vain peltoja, talommekin on pellolla. Jästien asumuksiin on pitkä matka meiltä. Vastaa pian, minullakin on ikävä. Terveisin. Vanessa~

Koska Dina ei ollut paikalla, jätin kirjeen pöydälle ja odottaisin että pöllö palaisi saalistusreissultaan.

Loppu
// On vähän kökkö, koska kirjoitin tämän kahden aikaan yöllä aika väsyneenä, joten voi löytyä virheitäkin ja huonoja kohtia ja muita semmoisia, mutta toivottavasti kelpaa ensimmäinen kesäloma tarina! (=

Vastaus:

Oikein hyvä kesälomatarina! Aloitus oli hyvä ja selvensi aiempien tapahtumien kulkua lukijalle. Huispauksen peluu oli selvästi tarinan pääaihe ja se pysyikin läpi tarinan mukavasti. Oli mielenkiintoista lukea myös sisaruksistasi.
Kuten sanoit hieman ontuvia juonenvaihdoksia sattui muutama silmään, mutta eivätpä nuo liiemmin lukemista haitanneet. Lisäksi hauskat yksityiskohdat, kuten Krumin seuraavat katseet siskon huoneessa piristivät tekstiä kivasti. Seuraavassa tarinassa saammekin varmaan kuulla kesälomastasi Roryn kanssa? Se oli jotenkin lueskeltavissa rivien välistä. Etenkin noiden kirjeenvaihtojen jälkeen. Niistä sen verran, että periaatteessa ne olisi voinut kirjoittaa lainausmerkkien väliin ja ehkä lisätä muutaman rivivaihdoksen, mutta muuten tuntuivat kieliopit ja muut olla kunnossa. Pituuskaan ei taida sinulle olla ongelma, sopivasti siis sitäkin.
-18 kesätuparia Puuskuille!

~Cadma

Nimi: Melody Milner

02.08.2013 14:26
Kirjoitin tämän luvun jo kerran, mutta sitten se katosi WordPadilta enkä (pienen raivokohtauksen jälkeen) jaksanut kirjoittaa uusiski, mutta nyt pakotin itseni kirjoittamaan tämän (joka ei ole lähellekkään yhtä hyvä kuin ensimmäinen) Toivottavasti tykkäätte
***
Tuijotan poikaa ilmeettömänä. Seisomme pitkään hiljaa vain tuijottaen toisiamme.
"No hyvä on." minä lopulta myönnyn.
Michael avaa suunsa, mutta samassa joku yskäisee takanani. Pyörähdän ympäri. Takanani seisoo ärtyneen näköinen Ihmeiden Eläintarhan myyjä.
"Nuorineiti ja herra voisivat ystävällisesti siirtyä muualle oviaukosta seisomasta! Tukitte sen, eivätkä asiakkaat, kuten nuoren herran takana seisova rouva tyttärensä kanssa, pääse liikkeeseeni."
"Ai... Tottakai me siirrymme. Olemme hyvin pahoillamme.", minä sanon ja siirrymme ovelta sivuun kaupan eteen."Olit sanomassa jotain."
"Niin... Tuota... Olen... Olen hyvin pahoillani." Michael sanoon tuijottaen tiiviisti kenkiensä kärkiä.
"Vai että sinä olet hyvin pahoillasi. Sietäisikin olla!", minä tiuskaisen
"Älä nyt suutu Melody. Älä. Ole kiltti.", Michael huokaisee.
"Tajuatko yhtään mitä sinä teit! Se, miten katsoit tyttöä. Se, mitä sanoit tytötelle. Kuinka kiedoit kätesi hänen ympärilleen..." Kyyneleet alkavat valua pitkin kasvojani. "Tajusitko silloin yhtään, tai tiedätkö vieläkään, miten paljon satutit minua! Kuinka paljon sanasi tytölle satuttivat minua. Koska minä rakastin sinua, rakastin kovasti. Michael, ole kiltti ja vastaa yhteen, niin yksinkertaiseen kysymykseen. Miksi? Miksi teit sen? Luulin, että sinäkin olist rakastanut minua. Tai niin varmaan teitkin. Joskus. Mutta olisit voinut sanoa minulle, ettet enää rakasta minua. Sekin olisi saatuttanut minua, mutta ei näin pahasti."
Michael nostaa katseensa kengistään ja katsoo minua suoraan silmiin.
"En tiedä. En tiedä miksi tein sen. Se oli tyhmää. Olin hyvin tyhmä. En olisi halunnut satuttaa sinua niin. Näin ilmeestäsi, kuinkan paljon olin satuttanut sinua ja inhosin itseäni. Koska olin satuttanut sinua, olisin tahtonut satuttaa itseänikin. Mutta veljesi esti minua tekemästä mitään tyhmää. Näin inhon katseessasi, kun katsoin sinua silmiin. Katselin sinua usein ja kaupasin sinua. Mutta et kiinnittänyt minuun huomiota mitenkää. Minä ymmärsin, että se oli minulle aivan oikein. En ikinä, ikinä olisi tahtonut loukata sinua, menettää sinua sillä tavoin. Kukaan tyttö ei enää merkinnyt minulle sinun jälkeesi mitään. Mielessäni oli vain yksi tyttö. Vaikka tiesin, että sen tytön mielessä oleva poika en enää koskaan tulisi olemaan minä. Olen onnellinen, että löysit Ericin. Ansaitsit paljon parempaa tälläisen saastan jälkeen. Nyt haluan ihan tosissani pyytää anteeksi, Melody. Ihan tosissani. Annathan anteeksi? Ymmärrän, jos et. Ymmärrän myös, jos et enää ikinä tahdo puhua minulle tai nähdä minua enää."
"Voi... Minä..."
"Melody, minä ymmärrän kyllä." Michael sanoo ja kääntyy ja kävelee poispäin.
"Ei! Ei, odota!" Juoksen Michaelin viereen ja pysäytän hänet. "Minäkään en olisi halunnut menettää sinua. Ja kyllä minä annan aneeksi. Ehkä minä... Ehkä minä suutuin liikaa. Ja tuota... Voimmehan pysyä ystävinä?"
Michael hymyilee aikoinaan sydämeni sulattanutta hymyään.
"Tottakai voimme olla ystäviä."
Levitän käteni hieman arasti ja Michael kaappaa minut nauraen tuttuun, lämpimään halaukseen, jota olen kaivannut pitkään. Michael pyyhkii kyyneleitä silmistäni hymyillen. Lähdemme kävelemään takaisin jäätelöbaaria kohti.
"Onnittelut muuten valvojaoppilaaksi pääsystä."
"Kiitos. Kukahan muuten valittiin toiseksi valvojaoppilaaksi?"
Michael katsoo minua ja virnistää omahyväisesti. "Minä."

Vastaus:

Voi, että kun ihana tarina! Tekstissä oli juuri sopivasti dramatiikkaa, jotta sait lukijan kaapattua mukaan tekstin pyörteisiin, mutta juuri sopivasti niin, ettei teksti käynyt liian yliampuvaksi. Teki melkein mieleni kiljaista, kun ihmeiden eläintarhan myyjä hätisti teidät pois, mutta onneksi juttu jatkui vielä, eikä päättynyt noin lyhyeen. Michaelin anteeksipyyntö oli ylitsevuotavan siirappinen, eikä sellaisia usein kuule poikien suusta muualla kuin tarinoissa, mutta onneksi nämä velhopojat ovatkin paljon fiksumpia
Lopetus oli mahtava ja tarinan kepeäksi muuttunut tunnelma käsinkosketeltavissa. Huomautus valvojaoppilaaksipääsystä oli pisteenä i:n päälle
Virheillä ei ole tarinaa pilattu, sillä taisi vain yksi pikkuinen pisteen unohdus silmiini osua. Pituutta oli sopivasti ja kuvailu kunnossa.
-17 tuparia!

~Cadma

Ps. Ja kuten alempaankin mainitsin, ylläpito päätti pitää kunnon loman, josta syystä tarinoita ei olla arvosteltu. Pahoittelut!

Nimi: Lilja Sky Potter

02.08.2013 00:41
En olisi jaksanut nousta aamulla sängystä ja, vaikka kuulinkin muiden äänet epäselvästi haukottelin vain ja käänsin kylkeä. Tosin se kostautui sitten minulle takaisin.
Heräsin ensiksi rauhallisesti ja, koska luulin olevani ensimmäinen hereillä. Aloin normaalisti vaihtamaan vaatteita ja kävin vessassa harjaamassa hiukseni ja jätin ne auki. Vasta sitten kiinnitin huomiota siihen, että muiden sängyt olivat tyhjät. Pieni paniikki syttyi sisälläni ja nopeasti vilkaisin herätyskelloon, joka oli yhden tytön yöpöydällä. Se näytti yhtätoista. Katsoin kelloa silmä pyöreinä ja en voinut uskoa näkymääni. Oliko kello tosissaan niin paljon?
Nopeasti kasasin tavarani ja vedin kengät jalkaani. Nappasin sauvan käteeni ja lähdin juoksemaan kohti luokkaa, jos kiirehtisin ehtisin loitsujen tunnille aijoissa. Minun pitäisi vain ottaa nyt kunnon sprintti toiselle puolelle koulua.

Käytävän vilisivät silmissäni, kun juoksin, mutta olin myöhässä. Taas. Nyt se kostautui, että en ole koskaan oikeastaan ollut niin hyvä juoksia. Tarpeen tullen kyllä osaan juosta ja lujaa, mutta en ilmeisesti nyt.
Koputin oveen ja astuin arasti luokkaan sisään. Professori Nixi puhui, jostain loitsusta joka aiheutti kuttittavaa tunnetta. En ollut kuullut mikä loitsu se olisi ollut.
”Jaahan Neiti Potter on myöhässä, mikäs on tälle kerralle syy?”, Professori Nixi sanoi ja käänsi ankarat silmät minua kohti. Minulla oli tunne, että minua osoitettaisiin lazerilla ja yritettäisiin sahata kahtia.
”No, kun tuota minä nukuin pommiin”, mutisin siinä, koska minulla oli yhtäkkiä tunne, että en saisi puhuttua kunnolla, koska tunsin kaikkien katseet itsessäni ja se ei ollut miellyttävä tunne. Olisin halunnut vain vajota maan alle juuri tässä paikkaa.
”Sepäs on todella yleinen syy. No minä päästän sinut helpolla tällä kertaa, koska alkaa kesäloma ja olette kaikki loma tunnelmissa”, Professori puhui ja hetken sain pienen helpotuksen tunteen, että pääsisin pälkähästä, mutta se jäi lyhyeen, kun Professori jatkoi.
”Mutta vain, jos osaat vastata tähän kysymykseen. Mikä loitsu aiheuttaa tunteen, että jotain kylmää ja märkää valuisi selkääsi pitkin? Ja minä huomautan nyt luokalle, että tästä loitsusta on puhuttu tunnilla ja se ei ole mikään mahdoton kysymys.”
Mietin mikä loitsu se voisi olla, mutta Professori Nixi oli sentään niin reilu, että kun huomautti luokalle kysymyksestä, että siitä oli puhuttu tunnilla. Tosin olimme puhuneet aika monesta loitsusta, joten se olisi luultavammin parin viikon sisällä.
Olimme puhuneet Halkiatos loitsusta ainakin, mutta se ei aiheuttanut sellaista tunnetta Sitten olimme puhuneet Heittoherjasta, mutta ei se sekään ollut ainoa mikä mieleeni tuli oli Harhautus loitsu. Joten minun pitäisi vain arvata.
”Harjautusloitsu”; vastasin sitten hieman arasti ja, kun huomasin Professori Nixin kasvoille ilmestvän ainakin hymyn kaltaisen tiesin olevani oikeassa.
”Oikein Neiti Potter, tuossa on ahkeran opislun malli. Ottakaa oppia hänestä”; hän sanoo ja näyttää kädellään, että voin mennä paikalleni. Menin istumaan Harryn eteen. Hän istui takarivissä Ronin vieressä. Katsahdin Hermioneen joka istui vieressäni ja hän kuiskasi minulle hymyillen leveästi.
”Onnittelut tuosta.”
”Hyvin tehty minä en olisi osannut tuonlaista”, Ron kuiskasi sitten minulle hieman naurahtaen ja lopuksi Harry kuiskasi.
”Hyvin tehty sisko.”
Hymyilin siinä sitten pienesti ja olin kiitollinen sillä hetkellä, että olin muistanut. Olisin ehkäpä ansainnut tupapisteitä ellen olisi ollut myöhässä koko tunnilta. Professori Nixi jatkoi sitten puhumista siitä loitsusta joka sitten loppujen lopuksi oli Halkinaurus. Sitä minä en luultavammin olisi muistanut, vaikka kuinka olisin yrittänyt, koska se oli jotenkin niin yksinkertaisen helppo loitsu, jonka unohtaisi heti.

Loppu päivä menikin sitten tunneilla ollessa ja olin en ollut heto hoksannutkaan, että olisi jo viimeinen koulupäivä tänään, mutta Ronin rallatus asiasta herätti minut tähän päivään. Tämän päivän jälkeen olisi enää yksi päivä ja sitten me lähtisimme kohti jästimaailmaa. Tosin tällä kertaa minulla ei ollut hajuakaan minne menisin, sillä olihan paljastunut, että olin Harryn kaksoissisko joten en ollut oikein varma. Arvelisin, että menisin samaan paikkaan minne Harrykin eli tätini luokse ja mitä hän oli minulle kertonut he eivät tulisi ilahtumaan minun olemassa olostani. Eikä siitä, että joutuisin heidän luokseen. Ja siellä oli kuulemman kauhean kurjaa, mutta luulisin, että ei niin kurjaa kuin Harryllä ennen, koska nythän minä olisin siellä lievittämässä sitä.

Illalla, kun istuimme käytävällä, koska emme olleet kaikki samassa tuvassa Hermione puhui mitä hän aikoisi tehdä kesällä ja hän kyllä kirjoittaisi monta kertaa ja meidän pitäisi kirjoittaa myös monta kertaa. Minulla oli oikeastaan aika hyvä olo tällä hetkellä, mutta huominen hermostutti minua. Lähteminen siis. Tämä vuosi on ollut aikamoista vuoristorataa. Toivoisin, että asiat pysyisivät samana ja lupailin toki kirjoittaa Ronille ja Hermionelle ja ennen koulun alkua olisimme pari viikkoa Ronin luona. Ainakin niin sovittiin. Illalla, kun hyvästelin heidät minulle tuli oikeasti haikea olo, koska olin vasta saanut ystäväni takaisin ja joutuisin menettämään heidät taas kesäksi. No olihan minulla veljeni. Se sentään hieman lohdutti mieltäni hieman.

//Ensi lukuun tulee sitten junamatka, koska muuten luvusta olisi voinut tulla pitkä. Ja minulla oli joitan suunnitelmia tähän lukuun, mutta unohdin ne sitten joten tällaista siitä tuli.

Vastaus:

Anteeksi JÄRKYTTÄVÄ arvostelun viivästys! Ylläpitokin päätti pitää kunnon loman, joten tarnoita ei ole arvosteltu. Nytpä kuitenkin sen teen...
Kerrassaan mukava tarina! Alku nostatti hymyn huulille, sillä tunne on melkoisen tuttu aina aamuisin, etenkin nyt koulujen alettua  . Kuvailit hyvin vielä viimeiset tunnit ennen koulun loppua ja mukavaa oli, että olit käyttänyt tarinassasi myös Nixiä. Kerronta oli sujuvaa ja koukutti kyllä heti. Teksti oikein vilisi silmien ohitse.
Näin lukuvuoden viimeiseksi tarinaksi tämä oli oikein hyvä ja yleinen haikeus, mitä moni tuntee kävi tässäkin hyvin ilmi ja välittyi tänne ruudun toiselle puolen saakka. Ihana vastapaino haikeudelle olivat Hermionen kesäsuunnitelmat! Juuri niin hänen tyylistään: "...ja hän kyllä kirjoittaisi monta kertaa ja meidän pitäisi kirjoittaa myös monta kertaa."
Virheitä näkyi pieniä siellä täällä, mutta ne eivät olleet häiritseviä. Mitä nyt muutama sana kahteen kertaan ja näin poispäin. Pituus, sekä kielioppi ja kuvailu hallussa.
Odotan innolla, miten kesäsi Harryn kanssa Dursleylla meni
-19 tuparia!

~Cadma

Nimi: Renata Granvity

31.07.2013 18:43
.:Renata:.

Suureen Saliin oli levinnyt käsinkosketeltava odotus. Pian julistettaisiin turnajaisten virallinen voittaja, sekä tupamestaruuden voittaja. Kolmivelhopokaali paljastettiin ja sen sinertävä hohde himmensi koko salin ja värjäsi sen salaperäisen hopeansävyiseksi. Kuiske hiljeni miltei olemattomaksi. Aiemmin aamulla jokaisen tuvan pisteet oli tyhjennetty. Hiljaisuuden rikkoi vain penkin satunnainen narahdus tai oppilaan hiljainen kuiskaus. Cesilia Denshaw piteli kättään pokaalin kahvalla ja alkoi puhua ylpeänä, hieman liikutus ääntä hiljentäen.

”On ollut valtavan suuri kunnia isännöidä tänä vuotena legendaarisia Kolmivelhoturnajaisia, joten aivan aluksi haluan kiittää vierailijoitamme Durmstrangista sekä Beauxbatongsista. Sekä vieraileville tuomareille Taikaministeriöstä ja vaikka turvatoimemme olivat parhaat vuosisatoihin, meinasimme menettää yhden ottelijoista. Tämä kyseinen ottelija on oikeastaan voittajamme tänään. Me saimme tiedon siitä, että oppilas on koskenut pokaaliin, mutta saavuttuamme paikalle se oli kaukana oikeasta sijainnistaan, eikä ketään näkynyt. Silloin tiesimme, viime-aikaisten tapahtumien ansiosta, tajusimme pian Cadman kanssa, että kyseessä on Tiedätte-Kai-Kuka. Eikä siitä ollut vaikeaa päätellä, minne porttiavain veisi. Jouduimme pähkäilemään Sfinksin arvoitusta ennen kuin pääsimme ottelijan luokse. Ja se oli aivan viimehetken pelastus hänen osaltaan, onneksi haavat paranivat nopeasti. Mutta.. On tullut aika julistaa voittaja pistein 256. Ja hän on.. RENATA GRANVITY! Luihuisen tuvasta! Hyvällä toisella sijalla on sijoittunut Stephanie Bell 250 pisteellä, kolmanneksi Lorena Willment 236 pisteellä, neljänneksi Alice Doze 244½ pisteellä, viidenneksi Luna lovekiva, 227 pisteellä ja kuudenneksi pistein 221 Dimitri Gruevin! Onnea kaikille! ”

Sali alkoi kaikua suosionosoituksista, kun minä nousin pöydän päästä. Se siis oli todellakin totisinta totta, minä olin voittanut. Matka Salin eteen tuntui etenevän ensin hitaasti, mutta sitten aivan nopeasti. Rehtori kätteli minua ja käsilleni laskettiin pokaali, joka oli hyvin raskas. Kohotin sen ylös saaden osakseni lisää suosionosoituksia koko salista, varmaankin Alice, Stephanie ja muut olivat vaatineet omien tupiensa oppilaita mukaan hurraamaan. Sitten laskin pokaalin, joka toimitettaisiin edeltä samalla kun Cadma alkoi puhua vuorostaan.

”Onnea Renata, eikä siinä vielä kaikki..” Minä siirryin pöytääni hymyillen säteilevästi. ”On aika julistaa myös vuoden tupamestaruus ja aloittaa juhlapidot. Neljännellä sijalla Puuskupuh 640 tupapisteellä, kolmantena Korpinkynsi pistein 909.. ja toisena Rohkelikko 973 pisteellä! Mikä tarkoittaa, että vaihdamme salin koristelut jälleen Vihreän Hopeaksi, sillä LUIHUINEN on voittanut tupamestaruuden huikealla Pistemäärällä 1302! Tämä on oikea juhla Luihuisen tuvalle”

Cadma taputti käsiään, jolloin koristeettomat verhot hulmahtivat kuin tuulessa ja niihin ilmestyivät tupamme värit sekä jättiläismäinen hopeakäärme. Suosionosoitukset hiljenivät vasta, kun juhla-ateria ilmestyi oppilaiden eteen ja syöminen aloitettiin. Tuoksu oli herkullinen, mikään ruoka ei ollut tavallista. Löytyi kurpitsapiiraita, Kermakaljaa, Suklaakakkua, Hedelmäkakkua, Juustokakkua, Pullia, Pipareita, Karamelleja ja ties mitä muuta makeaa. Oppilaat taikoivat sauvoistaan paukahtelevia serpentiinejä ja kynttilät alkoivat loistaa jokainen erilaisessa värissä. Juhlat jatkuivat myöhään nukkumaanmeno-ajan jälkeen, eikä ketään edes passitettu nukkumaan, sillä huomenna koittaisi kotiinlähdön aika. Ja olisi aika hyvästellä uudet ystävämme vierailevista kouluista, mutta kukaan ei ajatellut nyt hyvästejä.

(Tunnelmamusiikkia romanttiseen kohtaukseen: http://www.youtube.com/watch?v=kPXLmX_hSrU )

Vatsani oli aivan täynnä, kun astelimme Roaldin kanssa käsikkäin ulos suunnaten kulkumme Katetun Sillan Pihamaalle. Emme välittäneet siitä, minne ystävämme suuntaisivat, sillä viimeinen yö Roaldin kanssa oli liian tärkeä hukattavaksi. Ilma oli hiostava, vaikka aurinko oli laskenut jo tunti sitten. Jäimme hetkeksi istumaan kivipenkille, jossa nojasin itseni poikaa vasten ja huokaisimme onnellisina. Ketään ei näkynyt, eikä kuulunut tulevan ulos. Varmasti muutkin parit olivat etsineet rauhallisemman alueen kahdenkeskisen aikansa viettoon. Lämmin tuuli heilutti hiuksiani. Roaldin kädet kiertyivät hellästi ympärilleni ja minä aloin puhua.

”Roald, olen niin onnellinen, että tapasin sinut. Olet tehnyt minut onnelliseksi ja tämä.. rakkaus tuli minulle yllätyksenä. Hyvänä sellaisena. Siitä hetkestä kun kuulin äänesi ensi kerran, aina ensisuudelmaamme asti olen tiennyt tämän olevan aitoa. Enkä haluaisi päästää sinua lähtemään luotani, vaikka tiedän, että se on pakollista. Mutta olet minun ikuisesti”

Painoin huuleni Roaldin huulille ja hän vastasi siihen nopeasti, mutta irrottautui, jotta voisi itsekin puhua. Hänen äänensä oli täynnä rakkautta.

”’enata, ’inäkin rakastan ’inua. Enemmän kuin ’itään muuta koko ’aailmassa. Uskon rakkauteen ensisilmäyksellä, ’illä sitä se ’li kun ’äin sinut ’nsi kerran. Silmäsi ovat kauniit, ’aikket pystykään ’äkemään tätä kauneutta, ’illainen yämä yö on ’änään”

Se oli kaikki, mitä halusin kuulla ja silmiini kihosivat silkat onnenkyyneleet, jotka Roald pyyhki hellästi pois peukaloillaan ja tarttui vyötäisilleni sitten uudestaan. Minä kuiskasin.

”Älä huolehdi, sinä tuot valon olemuksellasi tähän yöhön. Aina kun suljet silmäsi, minä näen kaiken mitä sinäkin, sillä rakkaus antaa minulle uudet silmät. Kunpa tämä yö jatkuisi ikuisesti. Mutta voimme pitkittää sitä niin kauan kuin mahdollista”

Sitten huulemme painuivat takaisin yhteen, suudelma muuttui kiihkeämmäksi ja rakastavaksi kun painauduimme yhteen penkillä.



* * *


Tylyahon asemalla tunnelma oli täynnä kesän iloa, sekä jäähyväisten haikeutta. Kaikkialla oppilaat halasivat, toivottivat hyvästejä uusille ystäville ja useat kyynelehtivät. Minä seisoin Claren ja Pansyn välissä yrittäen pidätellä kyyneliä. Lorena, sekä Dimitri olivat juuri lähteneet antaen minulle jäähyväisiksi Bertie Bottin Jokamaun-rakeita. Arianna halasi Roaldia, kuten Pansy hänen jälkeensä. Clare empi vain hetken, ennen kuin halasi itsekin Roaldia sanoen.
”Näkemiin Roald, olisi ollut mukava tutustua paremmin.. Mutta sinä ja te kaikki muut olette antaneet minulle oikean perheen, mitä en koskaan aiemmin tuntenut” Roald hymyili sisarelleni ja sitten Draco astui esiin kaikkien hämmästykseksi. Hiljaisuus piteni kiusallisemmaksi, sillä molemmat hakivat oikeita sanoja. Draco sai suunsa auki empien.

”Roald, o-olen tuota… Krhm. Hyvin pahoillani omasta käytöksestäni, sinä olet oikeasti mukava, olin vain kateellinen Renatasta ennen kuin tapasin Claren..” Sanojaan korostaen hän veti tytön viereensä ja hymyili ojentaen kättään Roaldille.

”..Joten, voimme kai aloittaa alusta ja unohtaa tämän typerän riitelyn ja kaiken, syön sanani sinua kohtaan” Pojat kättelivät ja saman tien Roald veti Dracon halaukseen, joka kieli siitä, että kaikki oli annettu anteeksi.
”Saat ’otta kai ’nteeksi! Olimme ’olemmat ’yvin typeriä. Olette kaikki ’arhaita ystäviäni, ’utta yksi hyvästely on jäljellä. ’enata” Draco siirtyi, kun minä juoksin halaamaan Roaldia. Olin luullut selviäväni siitä kyynelittä, mutta me itkimme molemmat hiljaisesti. Minä nyyhkytin.

”Minä rakastan sinua Roald, toivottavasti näemme pian. Luulin selviävävi t-tästä j-jo h-he-helposti” Hän vastasi.
”Minäkin ’akastan sinua rakas ’enata. Näemme ’yllä ’oivottavasti pian” Sitten me suutelimme vielä kiihkeästi, mutta nopeasti ja Roald kääntyi matka-arkkuineen ja laskeutui portaat venevajalle.

Beauxbatongsin kärryt lensivät pihamaan yli tehden viimeisen kierroksen, jonka aikana oppilaat vilkuttivat yläilmoihin ja sitten puhtaanvalkoiset kärryt poistuivat Durmstrangin laivan perään hevosten hirnahdellessa ja ottaessa vauhtia ilmavirroista. Keskellä järveä laiva upposi veteen, eikä kumpaakaan enää näkynyt.

Nostaessani oman arkkuni ja kääntyessäni jälleen HP-Pahkan pikajunaan soin viimeisen silmäyksen horisonttiin, huokaisin ja astuin hymyillen sisälle. Me näkisimme vielä Roaldin kanssa ja nyt minun piti olla edustavan näköinen, sillä muuttaisin lopullisesti pois Dracon luota ja antaisin paikan Clarelle, sillä heidänkin suhteensa kukoisti. Kertoisin vasta kohta muille talostani, heidän reaktionsa olisivat varmasti kuulemisen arvoisia.

//Hieman myöhässä tämä, mutta kirjoittelenpa sitten seuraavaksi Renatan talosta.  //

Vastaus:

Aivan huikea tarina! Tarina veti mukaansa heti ensimmäisestä lauseesta lähtien! Tunnelma oli aivan ihana ja tunteet käsinkosketeltavia! Harvoin saa lukea näin kuvailuntäyteistä tarinaa! Tuntui kuin olisin itse ollut Renatan tilalla kokemassa kaiken! Olit huomioinut tekstissäsi hyvin niin loppupidot ja kesälomanalun ilon ja haikeuden, sekä eron Roaldista, mutta mahtuipa mukaan rakkauttakin. Ja tunnelmaaluova kappale oli huippulisä!
Myös tietoa siitä, mitä ystävillesi, muiden taikakoulujen oppilaille ja Roaldille tapahtuu jatkossa, oli hyvin ripoteltu ympäri tekstiä, eikä lukijan tarvinnut jäädä sitäkään pohtimaan.
Ei voi sanoa kuin, että kerrassaan täydellinen lukuvuodenpäätöstarina! Ja virheitähän ei tiettykään löydy, eikä kieliopeissa ym. sanomisia löydy. Pituudesta ei varmaan koskaan puutetta ole ollutkaan
-Täydet tupapisteet!

~Cadma

Ps. Onnittelut tupamestaruudesta sekä kolmivelhovoitosta ja onnea kesätuparikisaan! Mahtaakohan luihuinen viedä senkin...
Ja mitä nöyrimmät anteeksipyynnöt arvostelun viivästymisestä

Nimi: Vanessa Cullen

29.07.2013 12:13
Luku 5

jatkuu...

Menin suuressa salissa istumaan Puuskupuhien pöytään, joka oli jo täynnä ja Rory meni Luihuisten pöytään. Puheensorina kävi joka pöydästä ja opettajatkin juttelivat ja nauroivat kovaan ääneen. Omalla tavallaan, tunnelma oli myös aika haikea. Caroline ja Daniel tulivat suureen saliin ja molemmat istuivat viereeni.
- Uskomatonta että tämä päättyy. Caroline huokaisi.
- Minullakin enää vuosi jäljellä. Daniel sanoi.
- Minullapa kaksi vuotta. Sanoin. Caroline ja Daniel katsahtivat minuun.
- Miten tekin pärjäätte täällä kun minä en ole paikalla? Caroline sanoi ja naurahti pienesti.
- Kyllä me pärjätään, älä sinä huolehdi. Daniel sanoi ja halasi Carolinea. Hymyilin itsekseni ja käänsin katseeni Roryyn. Hymyilimme toisillemme ja Rory nosti peukut pystyyn.

Cadma ja Cecilia astuivat puhujankorokkeelle ja hiljensivät salin pelkällä katseellaan.
- Taas on vuosi kulunut ja on aika päättää tämä lukuvuosi ja kertoa Tupamestaruuden voittajatupa ja Kolmivelhoturnajaisten voittaja. Cadma aloitti puheen ja antoi katseensa kiertää koko salissa.
- Kiitämme kuiteskin ensin kaikkia jotka ovat jakaneet tämän vuoden kanssamme. Kolmovelhoturnajaiset oli hieno kokemus koululle. Cecilia jatkoi Cadman jälkeen.
- Onko aika paljastaa tupamestaruuden voittaja? Cadma kysyi Cecilialta.
- Taitaa olla. Cecilia vastasi ja he kääntyivät taas katsomaan meitä oppilaita.
- Sali on aika vaihtaa vihreän ja hopean hohtavan sävyyn. Luihuinen voitti. Cecilia paljasti ja taputti kerran käsiään, jolloin punaiset liput vaihtuivat vihreiksi ja hopeiksi

Luihuisen pöytä puhkesi taputtamaan ja muutkin taputtivat. Hymyilin Rorylle, joka virnisti minulle takaisin ja paiskasi Dracon kanssa kättä. Taputin muiden mukana, Daniel vain muutaman kerran taputti laiskasti ja sitten kääntyi puoleeni.
- Ne voitti taas. Daniel sanoi.
- Oikeastaan en välitä. Sanoin ja ajattelin Rorya.
- Sinä olet outo. Daniel naurahti ja tönäisi minua veljellisesti käsivarteen. Cadma ja Cecilia jatkoivat puhumista.
- Nyt paljastetaan Kolmivelhoturnajaisten voittajan. Cadma sanoi ja hymyili.
He pitivät hermoja riistävän tauon ja nyökkäsivät toisilleen.
- Reneta Granvity! Cadma ja Cecilia huudahtivat yhteen ääneen. Sali puhkesi suosionosoituksiin ja Reneta näytti iloiselta kun meni ottamaan vastaan palkintonsa. Hän kätteli Kolmivelhoturnajaisten tuomareita ja rehtoreita, sitten hän meni takaisin paikalleen.
- Lopetuspidot voivat alkaa! Cadma huudahti ja napsautti sormiaan, jolloin pöytiin ilmestyi ruokailuvälineet kaikille ja iso kasa erilaisia ruokia.

Otin lautaselleni perunamuussia ja lihapullia. Ruoka oli erinomaista, niin kun aina oli. Hp-Pahkan ruokia tulisi ikävä kesälomalla. Kuten muutakin Hp-Pahkasta. Loppupidot kestivät kaksi tuntia jonka jälkeen Cadma ja Cecilia patistivat meidät nukkumaan, jotta kerkeäisimme pikajunaan, joka lähti kotimatkalle yhdeltätoista.

Seuraavana aamuna, heräsin kahdeksalta ja kävin Suuressa salissa syömässä aamiaista. Sitten menin takaisin Puuskupuhien tupaan ja tyttöjen makuusaliin, aloin tarkistamaan matka-arkkuni, että minulla olisi varmasti kaikki tavarat pakattu ja mikään ei jäisi koululle.
Laitoin päälleni vaaleat farkut, mustan topin ja beigen sävyisen neulepaidan. Taikasauvani laitoin neulapaitani sisätaskuun ja laitoin matka-arkkuni kiinni. Kaikkien muiden tyttöjen pedit oli jo kasattu eikä ollut matka-arkkuja, joten kaikki olivat varmaan jo lähteneet odottamaan Hp-pahkan pikajunaa. Otin matka-arkustani kiinni ja lähdin Puuskupuhien oleskeluhuoneeseen. Lähdin olskeluhuoneesta ja kävelin eteisaulaan. Näin Roryn hyvästelevän Dracoa ja kun hän huomasi minut, hän lähti tulemaan luokseni.
- Hei. Hän sanoi minulle hymyillen ja halasimme.
- Hei. Sanoin. Lähdimme kävelemään Tylyahon asemaa kohti, josta juna ottaisi kaikki kyytiin.

Tasan yhdeltätoista juna saapui Tylyahon asemalle ja kaikki menimme siihen.Menin Roryn kanssa yhteen vaunuun ja laitoimme oven kiinni. Junamatka kotiin alkoi.

Loppu
(:
Toivottavasti tykkäätte!

Vastaus:

Ihastuttava lukuvuodenpäätöstarina! Mahtavaa, että joku viitsii kirjoittaa ajankohaisista asioista
Kerroit hyvin yleisestä haikeasta tunnelmasta, jonka kesäloman saapuminen oli ilmoille nostanut. Piristi myös ihanasti päivää se, että olit muistanut meitä ylläpitäjiä tarinassasi! Voin todellakin kuvitella meidät Cessin kanssa hoitamaan tilaisuuden juuri noin lyhyesti ja ytimekkäästi toistemme sanoja ja lauseita täydennellen.
Myös veljestäsi, sekä sisarestasi oli mukavaa lukea ja tekstistä oikein huokui sisarustenvälinen rakkaus ja kiusoittelu, mitä tulee itsekkin usein kokeneeksi.
Tarina oli helppolukuinen ja sitä luki mielellään. Ehkä hieman liian nopeaa tuntuivat jotkin tapahtumat etenevän, mutta yleensä kuvailu ja tapahtumien tarkempi lähestyminen auttavat, näin tulevia tarinoita ajatellen. Virheitä en nähnyt kuin ihan muutaman yksittäisen, mitä koneella kirjoittaessa sattuu. Lähinne pilkuissa, mutta eivät todellakaan lukemista haitanneet!
Kesätarinoita odotellessa...
-16 tuparia!

~Cadma

Nimi: Vanessa Cullen

28.07.2013 14:59
Luku 5

Sunnuntaina heräsin todella aikasin, joka ihmetytti myös minua, koska yleensä en ollut aamuvirkku. Puin päälleni farkut, valkoisen t-paidan ja laitoin mustat ballerinat jalkaani. Taikasauvani pistin farkkujeni taskuun ja korun, jossa roikkui hopeinen sydän. Menin alas Puuskupuhien oleskeluhuoneeseen ja siellä ei ollut vielä ketään hereillä.

Kun kävelin aamupalalle Suureen saliin, mietin innoissani että huomenna alkaisi kesäloma ja pääsisi kotiin. Daniel ja Caroline tulisivat tietenkin myös kotiin. Istuin suuressa salissa Puuskupuhien pöytään ja etsin katseellani Rorya Luihuisten pöydästä. Rory oli varmaan vielä nukkumassa, koska häntä ei näkynyt siellä. Söin puuroa ja join kurpitsamehua, jonka jälkeen kävin Puuskupuhien tyttöjen makuusalista viimeksi lainaamani kirjat kirjastosta ja lähdin viemään niitä sinne.

Palautin kirjat matami Prillille, kun olin kirjastossa ja kuljin ajatuksissani hyllyjen välillä.
Mitäköhän Rory tekisi kesällä? Jos kutsuisin hänet vaikka käymään kotonani Lontoossa, jossa asuin. Vanhempani eivät voisi olla mitään sitä vastaan, koska isä oli Luihuisessa kouluajalla ja äitillä ei ollut mitään Luihuisia vastaan. Päätin kysyä sitä Rorylta tänään, jos sattuisimme olemaan kahdestaan.

Menin kirjastossa käynnin jälkeen pihalle istuskelemaan suuren tammen eteen ja nostin polvet eteeni ja katsoin ympärilleni. Tänään olisi illalla lopetuspidot, jolloin tupamestaruus julkistettaisiin, sekä kolmivelhopokaali jaetaan. Jännitti, toivoin niin kovasti että edes kerran Puuskupuh voittaisi tupamestaruuden. Luihuinen oli vienyt sen nyt kolmantena vuonna peräkkäin, olin toki iloinen Roryn puolesta että hänen tuvansa voitti, mutta joskus vuoron oli siirryttävä myös Puurkupuhille.

Huomasin hetken päästä että Rory käveli pihalla ja kun hän huomasi minut, hän lähti tulemaan luokseni.
- Hei. Hän tervehti minua kun oli istunut viereeni.
- Moi. Onko sinulla mitään suunnitelmia kesän varalle? Kysyin suoraan Rorylta ja hymyilin jännittyneesti.
- Ei taida olla, miten niin? Rory kysyi kiinnostuneena.
- Ajattelin kutsua sinut meille käymään, Lontoossa. Vastasin ja hymyilin vieläkin.
- Mitä vanhempasi siihen sanoisivat? Tai sisaresi? Rory kysyi ja hymyili hänkin vähän.
- En tiedä. Kunhan huomenna mennään kotiin, voin kysyä ja laittaa sinulle sitten kirjeen missä kerron vanhempieni vastauksen. Selitin.
- Kai se käy. Rory vastasi naurahtaen innostuneelle ilmeelleni. Jatkoimme juttelua ja siirryimme Tupamestaaruuteen.
- Toivot kai Puuskupuhin voittavan? Rory kysyi ja katsoi minua, hän oli ottanut kädestäni kiinni.
- Tietenkin, Luihuiset, tai te olette voittaneet jo kolmantena vuonna peräkkäin. Mutta omalla tavallaan ei se minua haittaisi, koska sinä olet Luihuisessa. Vastasin virnistäen Rorylle.
- Minusta kyllä Tupamestaruus jo kuuluisi teille, tai Rohkelikolle tai Korpinkynsille. Draco alkaa käydä enemmän ylpeämmäksi kun voittoja vaan tulee. Rory sanoi.
- No, se on Dracon luonne. Sanoin ja lähdimme kävelemään linnaan.

Käveltyämme hetken, halusin näyttää Rorylle että osasin Aquatulio loitsun hänen ansiostaan jo tosi hyvin, joten vetäisin hänet mukaani ja menimme McGarmiwan luokkaan. Professori McGarmiwa ei ollut luokassa, joten laitoimme oven kiinni ja otin vesiämpärin nurkasta ja asetin sen keskelle huonetta. Rory jäi sivummalle.
- Aquatulio. Sanoin ja heilautin sauvaani, jonka olin ottanut taskustani ja sauvan kärjestä purskahti vettä ja pian vesiämpäri oli täynnä.
- Olen oppinut sen sinun ansiosta. Sanoin ja olin yhtä hymyä.
- Olen vakuuttunut. Mitenkä Hiljutus? Rory sanoi virnuillen.
- No se on vähän vielä vaiheessa. Myönsin ja laitoin samalla sauvani takaisin farkkujeni taskuun.
- Okei. Ensi vuonna saat senkin onnistumaan. Rory kannusti ja halasin häntä.

Lähdimme McGarmiwan luokasta eteisaulaan, jossa oleilimme lopetuspitoihin asti.

Jatkuu..
Tämmönen pikainen tarina ( : Jatkan sitten kunhan tupamestaruus paljastetaan niin laitan varmasti oikean voittajan tarinaani : D

Vastaus:

Tulipas jatkoa pian . Tarinoitasi on oikeasti ilo lukea, sillä ne ovat kepeitä sekä nopealukuisia ja vieläpä hyvin ajankohtaisia. Tarinasi ansiosta minuakin oikein jännittää, kuka mahtaa viedä tupamestaruuden tänä vuonna, vaikka sehän on kyllä ihan aiheetonta, sillä ylläpitäjänähän minä voin jo sen melkein arvata
Alku oli ehkä hieman takelteleva, vaikka en osaakaan sanoa, mistä se johtui. Pian tilanne kuitenkin korjaantui ja sanat oikein vilisivät silmissä niitä lukiessani. Saat kuvailullasi aikaan tosi ihanan tunnelman ja en malta odottaa tuleeko Vanessasta ja Rorysta kenties joskus enemmänkin kuin kavereita.... Pidin myös siitä kuinka olit yhdistänyt aiemman tarinan aquatulion tähänkin tarinaan, se oli kiva kohta.
Virheitä en nähnyt, mutta sen verran vain tulevan varalle sanoisin, että aina mikäli vuorosana ei pääty kysymys- tai huutomerkkiin, niin ennen sanojan nimeä ei tarvita pistettä, pilkku riittää. Esim. -Hei, sanoin.
Muuten oikein kieliopillista tekstiä.
-Vielä viimeiset 17 tuparia puuskuille ja eikun kohti tupamestaruuden tavoittelua!

~Cadma

Nimi: Rebecca Watson

25.07.2013 18:31
Tuijotin punaisiin verhoihin. Tunsin, kuinka silmänaluseni olivat turvonneet itkemisestä. Vaikka olin kuinka hillinnyt itseäni, se oli vain tullut.
En ollut nukkunut paria tuntia enempää. Nukahdin itkuun silloinkin.
Olin masentunut ja vihainen. Olin kyllä saanut asioita raiteilleen. Olin miettinyt Davidia, vaikka en haluaisi. Samantha oli siis kieltänyt Davidia tapaamasta minua. David oli ensin kieltäytynyt, mutta sitten myöntynyt suutelun yhteydessä. Ainakin niin oletin.
Asia tuntui aina selvältä, mutta ainoa asia, joka mietitytti minua oli, se että millä Samantha oli yrittänyt kiristää Davidia. Se ei varmaan jälki-istuntoa pahempi juttu ollut.
Sophien oli oikeus tietää tästä. En haluaisi menettää häntä, muuten olisin aivan yksin.
Ei sekään nyt pahitteeksi olisi, mutta Sophie on kuitenkin lapsuudesta asti ollut parhain kaverini.
Hän on puolustanut minua, kun luihuiset olivat kiusanneet, vaikka häntä itseään alettiin kiusaamaan ja minut jätettiin rauhaan. Kun olen itkenyt, hän on ollut aina vierelläni lohduttamassa. Sophie on jopa ottanut samat aineet kuin minulla, vaikkei välittäisi ylimääräisistä tunneista. Vain minun takiani.
Tunnen taas itseni heikoksi, kun en pysty kertomaan Sophielle murheistani tai en pysty pitämään kyyneleitäni sisälläni.
En edes tiedä, onko yö vai aamu. Oletan, että on aamu.
Avaan verhojani, että näkisin Sophien nukkumassa omassa sängyssään, mutta hän onkin jo täysissä pukeissa ja pakkaa laukkuaan.
"Tuota, minulla olisi asiaa sinulle", saan takerteltua, mutta kuitenkin saan lauseen loppuun. Makuusali on tyhjä, joten epäilen kellon olevan jo paljon. Sophie olisi kyllä varmaan herättänyt minut, jos olisin maannut sängysä vielä pidempää. Mutta nyt olin jo tässä ja aloittanut epäilyttävän lauseen, joten voisin ihan helposti jatkaakkin sitä.
"David petti minua, David suuteli Samanthan kanssa", sanon hiljaa.
"ETTÄ MITä?" Sophie karjahtaa ihmeissään ja melkein horjahtaa maahan.
Hän tutkailee naamaani ja tietää varmasti että olen itkenyt.
"Mikset kertonut minulle ja koska, miten?" Sophie kysyy nopeasti ja heittää laukkunsa sängyn päähän, että pystyisi juttelemaan kanssani kunnolla.
Huokaisen turhautuneena, en millään haluaisi ajatella edes koko asiaa.
"Junassa, suuteli Samanthaa", toistan ja jätän sen kuiskailu - jutun kertomatta.
Sophie kävelee viereeni ja halaa minua.
"Se - kamala - törppö!" Sophie sanoo purren huultaan.
Katson häneen, mutta käännän katseeni takkaisin maahan. Alan taas itkemään ja painan pääni polviini. Kaiken jälkeen, mitä olen Davidin kanssa kokenut, kuinka hän väitti rakastavansa minua ja nyt tämä kaikki on tässä? Onneksi vieressäni on Sophie, joka tietää minusta kaiken, joten minun ei tarvitse selitellä tunnetilaani.
Sophie halaa minua ja kuiskaa hiljaa: "Tuletko aamupalalle, vai kerronko sinusta verukkeita, että sinulla on kuumetta?".
Katson Sophieen ja pyyhin kyyneleitäni. "Kyllä minä tulen, en anna yhden pojan pilata elämääni".

Kävelen Saliin hitaasti, Sophie vieressäni. En ollut enään itkeneen näköinen, vain masentunut.
Laukku roikkui olkapäälläni ja pidin siitä kiinni.
Istun penkille ja tuijotan tyhjään lautaseen. Jos en söisikään mitään ja lähtisin vain pois. Ei nälkäkään ole.
"Sinun pitää syödä", Sophei toteaa ja ottaa lautaseni ja laittaa siihen keitetyn kananmunan ja leivän. "Nyt syöt, ei mitään vastaväitteitä".
Otan vastahakoisesti kananmunan ja alan kuorimaan sen päällistä. Syön leipää ja kananmunaa hitaasti vuorotellen.
Sivusilmällä katson, kun Sophie ottaa viisi kertaa enemmän syömistä, kuin minä.
Työnnän lautaseni pois edestäni, jossa on vielä puolet leivästä. En saa sitä alas.
Olemme melkein viimeiset salissa. Sophie on odottanut minua kärsivällisesti.
"Mennäänkö nyt tunnille?" Sophie kysyy varovaisesti.
Nousen pöydästä. "Mennään vaan", vastaan.

Minulla ja Sophiella on liemitunti. Olin saanut parikseni pojan, joka tuntui ihan mukavalta. Sophiela ei ollut käynyt niin hyvin, hän oli joutunut luihuisen pariksi, jolla ei tainnut olla mitään järkeä päässään.
"Laita sinä pari koppakuoriaista, niin saadan tuon rusehtava väri pois", poika sanoi ja tein mitä hän käski.
Pojalla oli ruskeat hiukset ja ruskeat silmät. Ihan mukavakin.
"Minä olen muuten Daniel", poika sanoo. Katson häneen.
"Kiva tutustua, olen Rebe", sanon ja luen ohjetta.
En mielelläni haluaisi tutustua poikaan, ainakaan vielä.
"Meiltä puuttuu puukäärmeen nahkaa, eikä sitä näytä olevan meillä ollenkaan, voitko mennä kysymään joltain, että voisimmeko lainata?" Daniel kysyi. Nousen vastahakoisesti pöydästä ja alan kiertelemään.
Palaan kuitenkin Danielin luokse ja pudistaen päätäni.
"Ei löytynyt", sanon.
"Kysy Davidilta vaikka, hänet sitä kaarsit ainakin", Daniel sanoo ja virnistää. Puna nouse poskilleni, en varmasti halua mennä kysymään häneltä mitään.
"Mene nyt, niin saadaan kummatkin tästä kokeesta täydet", Daniel hoputti. Käänsin pääni Davidiin suuntaan ja näin hänen juttelevan jonkun pojan kanssa ja samalla lisäillen liemeen aineksia.
Lähdin kävelemään Davidia kohti. Käänsin katseeni nopeasti Sophieen, joka pudisti päätään nähdessään mitä minä tein. Vähät välitin asiasta, aijon joka tapauksessa puhua Davidin kanssa. Saada hänestä totuus selville.

"Onko teillä puukäärmeen nahkaa?" kysyn katsoen Davidiin, mutta käännän katseeni hänen vieressä istuvaan poikaan. Kumpikaan ei sanonut mitään. Tuntui niin kuin poika odottaisi Davidin vastaavan.
Davidin silmät läpivalaisevat minut ja se ahdisti. Mitä hän oikein touhuaa?
Kun kumpikaan ei vastannut, otin vain käärmeen nahan pöydältä ja kävelin nopeasti takaisin Danielin luokse.
"Sinä siis sait sitä", Daniel sanoi hymyillen ja otti kädestäni nahan. Hän pilkkoi sen pienempiin palasiin ja lisäsi liemeen.
"Ihan vapaaehtoisesti ja hymyillen", vastaan irvistäen.
Daniel nyökkäsi. Hän varmaan luuli, että olin puhunut totta.
Katselin aina välillä Davidiin päin. Tuntui koko ajan, että hän katsoisi selkääni.
Minulle alkoi vihdoin riittää tuo tunne ja käänsin koko vartaloni häntä päin. David tuijotti minua suoraan silmiin. Käänsin nopeasti itseni Danieliin päin, joka näytti turmelevan täyden pisteen keitoksemme.
"Siitä on tullut liilan väristä", Daniel voihkaisi ja sekoitti lientä.
"Eikö sen pitänyt olla sen väristä?" kysyn toiveikkaana ja yritän hymyillä.
"No ei!" Daniel parahti ja sekoitti jatkuvasti lientä.
Otin oppikirjan käteeni ja tutkailin sivua. Tätä en ollutkaan lukenut kesäloman viimeisenä päivänä.
"Tässä luki kyllä aivan selvästi, että sen pitää olla liilaa, typerys", sanon naurahtaen.
Daniel nappasi kirjan minulta ja tuijotti sivua huojentuneena.
"Hyvä, no sitten tämä pitäisikin olla valmista", hän sanoi naurahtaen.
Aloin nauramaan ja sitä jatkui niin kauan, että liemiopettaja tuli luoksemme ja katsoi minuun tuimasti, joka hiljensi minut nopeasti.
"Hyvä neiti Watson ja herra Collings, saatte täydet pisteet, olittekin luokan ainoat, jotka tekivät täydellisen liemen", professori sanoi ja katsoi liemeen. Hän vain nyökkäsi ja lähti toiseen pöytään.
"Ai että Collings", sanon ja hymyilen. Daniel oli korpenkynnestä, sitä en ollutkaan tajunnut ennen. En ollut kiinnittänyt hänen koulupukuunsa huomiota ollenkaan, enkä ollut sitten tajunnut asiaa.
Aloimme Danielin kanssa keräillä omia tavaroitamme. Laitoin kirjan laukkuuni ja nousin ylös.
"Tuota, nähdäänkö joskus taas uudelleen?" kysyn hymyillen. Poika alkoi vaikuttamaan luotettavalta, jonka kanssa minun on helppo nauraa. Unohdin jopa Davidin puoleksi tunniksi.
"Juu, käyhän se", Daniel sanoi ja jatkoi, "Mennäänkö samaa matkaa seuraavalle tunnille?". Katsoin häneen ja mietin. Minun pitäisi jutella Davidin kanssa ja tämä tuntui hyvältä ajankohdalta.
"Tuota, minulla on asiaa yhdelle kaverilleni tunnin jälkeen, mutta muuten olisi käynyt", sanon, "Anteeksi".
"Ei mitään", Daniel sanoi ja naurahti. Hän lähti luokasta.
"Moikka", sanon, vaikka tuo olikin jo kadonnut näköpiiristä.
Kävelin luokasta pois ja jäin odottamaan luokan ulkopuolelle, että David tulisi ohi.
Sophiekin oli mennyt ohi ja kysellyt mitä odotan. Olin selittänyt hänelle, että minulla on asiaa Davidilla.
"David minulla on asiaa sinulle, nyt", sanon pojalle, kun näen hänen tulleen luokasta pois, kaveriporukkansa kanssa. David pysähtyy, huutaa jotain kavereilleen, jotka huutavat takaisin, "Varo, ettet löydä kohta mätää itsestäsi, kun puhut Watsonille".
Katson Davidiin. Hän näyttää yhtä riutuneelta, kuin ei olisi pitkään aikaan saanut kunnon ruokaa.
"Mitä?", David kysyy ilmeettömästi ja katsoo minuun, "kuka se poika, jonka kanssa nauroit?".
Katson häneen suu auki. Mitä se edes häntä kiinnostaa.
"Mitä se sinua liikuttaa, vaikka seurustelisinkin hänen kanssaan?" sanon ilkikurisesti. Hyi, tuon sanominen oli vaikeaa. Seurustelu - sana on minulle jo liikaa, varsinkin eilisen jälkeen.
David katsoi minuun siristäen silmiään, niin kuin haluaisi tappaa minut, että saisi kuulla totuuden.
"Mitä, SEURUSTELETKO?" David sanoi ja kohotti ääntään.
"Miksi se sinua edes kiinnostaisi, kun rakastat niin kovasti Samanthaa?" kysyn.
David katsoi ympärillensä, kuin ei haluaisi muiden kuulevan hänen ääntään. Hän laittoi käden pääni viereen ja katsoi minua silmiin. Tuota noin, en kylläkään pääsisi tästä pakoon, vaikka haluaisin.
"Luulin, että olisit luotettava ja sinä rakastaisit minua", hän sanoo. Nyt minulla kyllä pannu kiehui yli.
"ANTEEKSI KUINKA?! ITSE VOISIT KYSYÄ SAMAA ITSELTÄSI!" huudan ja lyön tuota kädellä poskeen.
Löin tarpeeksi kovaa, että David väistyisi edeltäni. Hän astui pari askelta taaksepäin.
"Itse suutelit Samanthaa!" huudan ja kyynel alkaa valua poskelleni, niitä tulee lisää, mutta pyyhkäisen ne nopeasti pois.
Alan juoksemaan käytävää pitkin. Enkä katso taakseni, en voi.

- Tulipa, tuota dramaattinen luku.

Vastaus:

Sanojasi lainaten; dramaattinen tarina tosiaan, aivan mahtava! Tarinoihisi todella uppoaa mukaan! Oli ihana lukea, että Rebe päätti uskoutua Sophielle. Se jatkoi edellisen päivän tapahtunista hyvin sekä sai jälleen vaihtuneen, masentavan tunnelman välittymään lukijalle. Liemitunti, sekä Danielin tapaaminen kevensivät tarinan keskiosaa kivasti, ennen tuota jo mainittua dramaattista loppua. Davidin outo käyttäytyminen sai todella odottamaan jatkoa!
Ja virheitähän ei tietenkään näkynyt! Täydellistä tekstiä, joka suhteessa. En löydä ainoatakaan moitteen sanaa
-Jälleen täydet tuparit! Olet tosiaan kartoittanut tupasi pisteitä, ihan viime hetkiin saakka!

~Cadma

Nimi: Rebecca Watson

24.07.2013 22:25
- Pienen tauon jälkeen kirjoitan tässä yhden luvun. EN usko, että jatkan tarinaani sitten lähi päivinä. Saatan jopa jatkaa, jos riittää aikaa. Viimeistään, kuitenkin koulu alkaa. Mutta sitäkään en voi luvata. Minulla tuli joku ihme kirjoitushimo, kun kävin täällä lukemassa tarinoita. Ja lukaisin läpi kaikki omatkin. Muuten, hieno etusivu!

Katsoin Sophieen, joka esitteli jotain kapistuksesta. Aina kun kysyin sen nimeä, hän vastasi niin nopeasti etten saanut selvää. Sophie oli leikannut hiuksiansa lyhyemmäksi ja se pisti aina välillä silmääni.
"Se siis kirjoittaa eri värisillä musteilla, sateenkaarin väreillä!" Sophie huudahtaa.
"Kiva", sanon hymyillen, koska en parempaakaan keksinyt.
Sophie oli ottanut laukustaan pergamentin, johon oli alkanut piirtämään kiekuroita.
"On se hieno", lisään vielä varmistaakseni, ettei Sophie suutu välinpitämättömyydelleni. Minulla oli muutakin miettimistä, kuin parhaan ystäväni sulkakynä.
Käänsin katseeni Sophien sulkakynästä junan ikkunaan, jonka takana vilisi peltoja, metsiä ja järviä.
Kesäloma oli mennyt liian nopeasti. Heti Yolandan lähdettyä oli enään päivä lomaa. David oli lähtenyt päivää aikaisemmin. En ollut päässyt parempiin väleihin Yolandan kanssa, mutta en kyllä ollut edes yrittänyt. Ei hän pitänyt minusta. Enkä minä hänestä.
"Rebe, maa kutsuu!" Sophie huudahti ja heilutti kättään silmieni edessä. Olin täysin uppoutunut ajatuksiini. Nykyään uppoudun helposti ajatuksiin. Noh, kesälomani viimeinen päivä oli yllättävän tylsä, vaikka olinkin suunitellut jotain hienompaa. Olin maannut niityllä koko päivän, lukien kirjoja, joista suurin osa koostui tulevan vuoden oppikirjoista. Luen yleisin oppikirjat läpi vain kiinnostuksen takia.
En ollut saanut yhtä lämpimää hyvästiä äidiltä ja isältä, kuin viime lukuvuoden alussa. Äitini oli vain halannut minua, kireästi. Varmaan vain siksi, kun olin sanonut niin. Isä oli ollut hiljaa, eikä se minua edes kamalasti haitannut. Sen tapainen hän aina on.
Olin kyllä illalla kuullut, kun vanhempani olivat puhuneet siitä, että äitini työpaikka voisi olla vaarassa ja että hänelle voisi antaa koska tahansa potkut. Oletin sen johtuvan siitä, että äidin ammatissa olevia on enemmän kuin tarpeeksi. Jos hän saisi potkut, se ei olisi varmaa saisiko hän töitä. Luulisi äidin koulutuksella saavan useamman työpaikan, mutta nykyään kaikki on vähän muuttunut maailmalla.
"David seurustelee Samanthan kanssa, kuulitko siitä", Sophie sanoo äkisti ja saa minun heräämään ajatuksistani.
"Mitä?" kysyn ihmeissäni ja puren huultani.
"Tervettuloa maapallolle", Sophie sanoo ja alkaa nauramaan, mutta jatkaa, kun näkee minun vakavan katseeni. Olen todellakin ärtynyt, kun Sophie puhuu tuommoisia. "Se oli vitsi!".
En hymyile, mutta vastaan: "Jaa".
David istuu varmaan oman porukkansa kanssa jossain junassa, en kylläkään ole nähnyt häntä tänään vielä.
"Et kai suuttunut?" Sophie varmistaa ja katsoo minuun tiiviisti.
Lähellämme ei ollut ketään, hyvä vain.
"Minä? En", vastaan nopeasti ja laitan naamalleni väkinäisen hymyn. En ole iloisella päällä. Ulkonakin sataa vettä.
"Piristy ny-", Sophie sanoo, mutta hiljenee nopeasti.
Olen kysymäisilläni jotain, mutta suljen suuni. Kuulen puhetta, hiljaista. Puhe on kireää ja nopeaa. Tuolla äänensävyllä luulisi, etteivät he halua, että heitä kuunellaan. Käännän päätäni äänen suuntaan, mutta minulle ei riitä näin kaukainen kuuloetäisyys.
"Mihin sinä menet?" Sophie kysyy ja nostaa kätensä pöydälle.
"Menen kävelylle, lihakset kireinä, tulen kohta", sanon nopeasti ja lähden kävelemään äänen suuntaan.

Olin kävellyt jo pari minuuttia. Puhe oli tullut yllättävän kaukaa. Pysähdyn nopeasti, kun huomaan olevani liian lähellä.
"Tuo on kiristystä Samantha!", poika huudahtaa, mutta tyttö laittaa kätensä hänen suunsa päälle, ettei kukaan kuulisi. No, minä olin jo täällä. Olen sopivassa nurkassa, missä minun on hyvä kuunnella ilman kiinni jäämiistä. En tiedä miksi minun kiinnostukseni on näin helposti herätettävissä. Salakuunteleminen on typerää, mutta ei sentään kiellettyä.
Olisin varmaan lähtenyt jo ajat sitten, mutta kun kuulin pojan sanovan "Samanthan". Mielenkiintoni heräsi uudelleen.
"Pysy erossa Watsonista", tyttö, jonka nimi oli Samantha sanoi terävästi. Oman sukunimeni kuultua jäykistyin ja lopetin hengittämisen hetkeksi aikaa kuullakseni joka sanan.
"EN voi, olen rakastunut häneen!", poika sanoo, mutta hiljentää ääntään lopussa.
"Mitä sitten, se ei kiinnosta minua yhtään, eikä sinuakaan, koska käsken niin. Ole hiljaa tästä tai tulet katumaan sitä David!" Samantha sanoo ääni varmana.
En saa henkeä, vaikka yrittäisin. Poika oli David, miten ihmeessä en ollut tunnistaa hänen ääntänsä. Se oli selvästi käheämpi ja matalampi, jotenkin kuihtuneempi.
"Teen sen, jos pidät lupauksesi", David sanoo mutisten ja ääenstä päätellen kiristellen hampaitaan.
"Hienoa, hyvä poika!" Samantha huudahtaa ja suutelee Davidia.
En kestä katsoa enään, vaan lähden kävelemään. Olin niin vihainen ja hämilläni, että kävelin suoraan Davidin ja Samanthan ohi. Katsoin heihin ilmeettömästi, en voinut näyttää sitä, että minua itketti taikka olin kuunellut heitä.
David katsoi minuun, kuin kummajaista ja Samantha vain hymyili.
"Mitä?" Samantha kysyi ja suuteli nopeasti Davidin otsaa.
"Ei mitään", sanon ja yritän pitää naamani peruslukemilla. En pystynyt katsomaan Davidiin, joten vilkaisin nopeasti Samanthaan ja käännyin kävelemään sinne suuntaan, minne minun alunperin piti mennä.

En kävellyt takaisin paikalleni, vaan tyydyin käytävään, joka oli hiljainen. Istuin lattialle ja tuijotin maahan. Ei, en voisi kertoa tätä Sophielle. Selittäisin jonkun verukkeen pitkälle poistumiselleni. En halua kenenkään tietävän asiasta. Haluan pitää tämän itselläni, ehkä kerron sen sitten myöhemmin, kun pystyisin siihen ilman itkemistä.
En saanut ajatuksistani selvää, joten tyydyin tuijottamaan maahan ja itkemään hiljaa.
Tiesin aivan hyvin, että olisimme kohta perillä. En vain tahtontu nousta. Minulla ei ollut matkalle mitään laukkua mukanani, joten voisin ihan hyvin vain kävellä kouluun, yksin. En tiedä, pystynkö siihen, koska kyllä Sophei minut löytää jos haluaa.
Juna hidasti vauhtiaan ja viimein pysähtyi täysin.
Kävelin käytävälle ja pääsin vihdoin ulos.
Päässäni soi yksi ja sama lause. "David pettää minua". Olin varma, että David oli suudellut omasta tahdostaan Samanthaa. Olihan hän luihuinen. Herra luihuinen oli siis kyllästynyt minun tapaiseen tyttöön, joka itkee kyyhöttää nurkassa.
Olisi kyllä kiva tietää tyttö, joka ei itke, kun näkee poikaystävänsä suutelemalla pettävän.
En edes itkenyt oikeastaan kauan, lähelle puoli tuntia ja nyt naamani on jo peruslukemilla.
Naamani kyllä punoitti hiukan, mutta sen voi laittaa vaikka kaatumisen piikkiin.
"Rebecca, NYT PYSÄHDY!" kuulin huudon ja hidastin vähän vauhtiani. Se oli Sophie, ärtyneenä ja tuimana. Sophie juoksee vierelleni, kun kävelen polkua pitkin. Katson eteeni ilmeettömästi.
"Mihin sä katosit, et taida tajuta kuinka monelta ihmiseltä kysyin susta", Sophie sanoo ja katsoo minuun. Näen sen sivusilmällä.
"Mitä oletko sinä...itkenyt?" hän kysyy ja ottaa kädestäni kiinni pysäyttääkseen minut.
En voisi valehdella punaisesta naamasta huonosti Sophielle.
"En, en ole", sanon terävästi ja riuhtaisen käteni irti.
Alan juoksemaan, mutta hidastan vauhtiani, kun tajuan Sophien juoksevan takavani.
"Ehkä olenkin", sanon mutisten ja katson Sophieen. Sophie katsoo minuun koko matkan, kun kävelemme Suureen Saliin. En katsonut häneen kertaakaan, etten olisi purskahtanut itkuun. Pidin siis katseeni maassa.

Kuuntelen rehtorin puhetta, mutta mitkään hänen sanomat lauseet eivät pääse tajuamiseni korkoudelle. Sanoja, jotka eivät tarkoita mitään.
Sophiekaan ei ole uskaltanut kysyä juurikaan mitään minulta. Näyttää niin kuin hän pelkäisi minun räjähtävän hänen edessään. Pari kertaa hän kyllä yritti aloittaa keskustelua, mutta en ollut vastannut. Toivottavasti hän antaa minulle anteeksi käytökseni joskus.

Puin pehmeän yöpuvun päälleni. Laitoin kouluasun jo valmiiksi tuolille huomista varten. Suurin osa ihmisistä oli jo painunut pehkuihin. Vain minä ja Sophie olimme hereillä tässä huoneessa.
"Minä menen nukkumaan", sanon nopeasti, "Hyvää yötä".
"Hyvää yötä, mutta oletko kunnossa?" Sophie kysyy ja katsoo minuun varovaisesti.
Vedän punaiset verhot sängyn ympärille, etten näkisi ketään. Haluan olla kaikesta muusta erossa ja miettiä asioita. Saada asioita kuntoon ja järjestykseen. Pienen miettimisen jälkeen vastaan valehdellen.
"Olen", vastaan.

- Ähöhä. Joo, kyllä mä tätä huomenna jatkan, tuli mieli jatkaa.  Tästä tuli lyhyt, koska halusin katkaista yhteen päivään. Muutenkin minun pitäisi mennä nukkumaan, huomenna en muuten saa itseäni vedettyä sängystä. Herään nimiääin jo seitsemältä, koska lähdemme mökille. En sitten usko, että mökillä voin kirjoittaa, koska serkut tulevat sinne, enkä saa rauhaa saati tietokonetta käyttööni. Olen yli viikon mökillä.  Mutta ainahan sitä voi yrittää.

Vastaus:

Ihanaa lukea taas sinunkin tekstiä! Kirjoitustyylisi on mukaansatempaava ja on ilo, että HP-Pahkassa on näin taitavia kirjoittajia! Tarinassa näkyy hyvin kirjoittajan oma kädenjälki sekä persoonallisuus. Aloitus oli hyvä ja selvensi menneitä tapahtumia ja pian olinkin taas täysin kärryillä juonesta. Salakuuntelukohtaus oli kivasti kirjoitettu ja hyvä juonenkäänne, mikä säilytti lukijan mielenkiinnon ja jos mahdollista, jopa lisäsi sitä. Tämä lause oli ihan huippu: "Salakuunteleminen on typerää, mutta ei sentään kiellettyä." Ihan en ymmärtänyt, miksi et kertonut Sophielle tapahtuneesta, mutta ehkäpä jatkossa?
Tunteet näkyivät hyvin selkeästi tarinassa ja vaihtelivat juonenkäänteitä mukaillen. Mitään virheitä en nähnyt ja kappalejaot, sekä kielioppijutut kunnossa. Ja mitä oli taasen tämä pituushöpötys? Vai lyhyt!? Enpä uskoa!
-Täydet 20 tuparia!

~Cadma

Nimi: Vanessa Cullen

20.07.2013 14:06
Voi hitsi, huomasin vasta nyt että tuossa minun tarinassani taas lause pomppii seuraavalle riville ennen kuin sd on loppunut. /-:

Vastaus:

Virheitä sattuu. Vähän se lukiessa pisti silmään, mutta ensi tarinaan sitten paremmin

~Cadma

Nimi: Vanessa Cullen

17.07.2013 18:45
Luku 4

Viikko meni nopeammin kun kerkesi silmää räpsäyttää. Oli lauantai aamu ja olin menossa
aamupalalle suureen saliin. Istuin salissa Puuskupuhin pöytään ja lapoin lautaselleni
pekonisiivuja ja kananmunia. Voitelin yhden sämpylän ja kaadoin kurpitsamehua lasiini.
Daniel tuli istumaan viereeni hetken päästä.
- Huomenta sisko. Hän tervehti ja otti itselleen puuroa.
- Huomenta veli. Naurahdin ja söin aamiaistani.
- Minä tässä eilen mietin että sinulle pitäsi saaha poikakaveri. Daniel sanoi ja purskautin kurpitsamehuni
ällistyneenä suustani. Vastapäätä istuvat Puuskupuhilaiset katsoivat nyrpeinä minuun ja pyytelin kiireesti
anteeksi.
- Miksi minulle pitäisi poikaystävä löytää? Kysyin Danielilta.
- Et olisi niin yksinäinen. En ole nähnyt seurassasi ketään tyttöä taikka poikaa. Daniel sanoi ja katsoi minuun
kulmat koholla.
- Ei haittaa vaikka olisinkin yksinäinen. Sanoin .
- Ei vai? Miksi sitten liikut Luihuisen kanssa joka kaveeraa Draco Malfoyn kanssa? Daniel kysyi.
- Ja sinä sanoit ettet ole nähnyt minua kenenkään tytön taikka pojan kanssa! Ja nyt jo tiedät että olen ollut yhden
kerran Roryn kanssa. Huudahdin.
- Roryko sen nimi on? Daniel kysyi.
- No, niin on. Entäs sitten? Kysyin ja tällä kertaa minä nostin kulmakarvani koholle kun mietin Danielin kysymystä.
- Hän ei ole hyvää seuraa sinulle. Daniel sanoi, otti mukaansa leipänsä ja lähti suuresta salista.
No, ajattelin mielessäni, eipä Danielin tarvitse sen kummemmin miettiä kenen kanssa olen, koska eihän tuo
Rory ole vieläkään puhunut kanssani. Tuhahdin itsekseni ja söin loppuun aamiaisen. Lähdin sitten salista
ja menin Puuskupuhien tupaan.

Kävin tyttöjen makuusalista taikasauvani ja lähdin etsimään vapaata luokkaa, jossa voisin harjoitella
Hiljutus ja Aquatulio loitsua rauhassa. Kävelin viidenteen kerrokseen ja kokeilin kaikkia luokan ovia,
ja kaikki oli kiinni. Sitten menin neljänteen kerrokseen ja hoksasin että McGarmiwahan ei aina lukinnut
muodonmuutoksen ovea, joten lähdin kolmanteen kerrokseen ja kokeilin muodonmuutos luokan ovea,
joka oli onnekseni auki.
Menin luokkaan ja jätin sen vähän raolleen, jotta kuulisin jos joku tulisi. Etsin ämpärin ja aloin
ensin kokeilemaan Aquatulio loitsua, toinen loitsu jossa olin surkea. Tämän loitsun olisi tarkoitus onnistua Lipetitin tunnilla.
- Aquatulio. Sanoin ja tähtäsin ämpäriin. Sauvani kärjestä syntyi vain muutama vesipisara. Tuhahdin turhautuneena
ja kuulin kun muodonmuutoksen luokan ovi narisi, mutta arvelin vain että ikkunasta tuleva tuulenpuuskahdus sitä vain heilautti,
joten en kääntynyt katsomaan vaan keskityin loitsun harjoittelemiseen.
- Aquatulio! Sanoin nyt kovemmin ja heilautin sauvaani hienoisessa J-kaaressa. Taaskaan ei tullut kuin muutama vesipisara,
ehkä pari enemmän. Kokeilin pari kertaa vielä ja sitten luovutin. Istuin pulpetille jolla aina istuin muodonmuutoksen
tunnilla ja nojasin käteeni. Huokaisin ja tuijotin sauvaani kädessäni. Olinko niin surkea loitsuissa etten osannut edes yhen ainutta
Aquatulio loitsua?
- Eikö onnistu? Roryn ääni kuului ovelta ja käännyin katsomaan. Roryhan se siinä seisoi, ruskeat hiukset
sekaisin ja hänen siniset silmänsä katsoivat minuun.
- No ei oikein. En ymmärrä miten minä tämän teen väärin. Hetkinen.. mitä sinä siinä seisot? Kysyin ja katsoin ihmetellen
Roryyn.
- Kävelin ohi ja kuulin äänesi täältä ja halusin tulla tarkistamaan mitä oikein teet. Rory selitti ja pysyi edelleen oven luona.
- Aijjaa. No jos sinulla ei ole parempaakaan tekemistä, haluaisitko auttaa minua tämän loitsun kanssa? Jotta saisin
kunnon vesisuihkun aikaiseksi enkä pari hassua pisaraa? Kysyin Rorylta ja hymyilin vähän.
- Ei ole parempaakaan, joten voin auttaa sinua. Aquatuliooko harjoittelet? Rory kysyi ja tuli oven luolta viereeni.
- Jep. Ärsyttävä loitsu. Sanoin ja nousin penkiltä ylös.
- Annahan sauvasi. Rory sanoi ja ojensin hänelle sauvani.
- Tule tähän ja heilauta ensin hitaasti J-Kaaressa kun sanot Aquatulion. Rory neuvoi ja laitoin käteni hänen
kätensä päälleen. Punastuin siinä samassa ja käänsin katseeni nopeasti vesiämpäriin. Tein kuten Rory neuvoi
ja uskomatonta, ämpäri oli täynnä vettä!
- Miksi minä en yksin saanut tuota ämpäriä täyteen? Kysyin ihmeissäni.
- Sinulla oli väärä ote. Rory sanoi ja virnisti. Purin alahuultani ja tuijotin edelleen ämpäriä, sitten muistin että olin jo pari
päivää halunnut kysyä Rorylta siitä mitä hän sanoi että tykkäsi minusta. Aloitin varovasti.
- Tuota noin.. Rory... Sillon kun sinä viimeksi sanoit että tykkäät minusta.. tarkoitatko sitä todella? Kysyin ja katsoin
Roryn silmiin.
- Joo. Mutta älä huoli, en enää sano niin. Rory sanoi kepeästi ja hymyili minulle.
- Aa... okei. Minä menen tästä jonnekkin.. en pilaa sinun lauantaitasi tylsällä seurallani. Sanoin ja lähdin menemään
ovelle päin.
- Et sinä ole tylsä. Itse asiassa, voitko pitää minulle seuraa tänään? Rory kysyi ja sai minut kääntymään.
- Totta kai voin pitää. Sanoin hymyillen.

Lähdimme Roryn kanssa kirjastoon ja autoimme toisiamme lukemaan loppukokeisiin. Kirjastossa oli hiljaista, siellä ei ollut kuin
pari oppilasta lukemassa ja lainausjono oli tyhjä. Kävin hyllystä Taikajuomien perus edellytykset kirjan ja Rory kävi itselleen
Tuhat taikakasvia kirjan. Kyselimme toisiltamme kysymyksiä aiheisiin liittyen ja tajusin nauttivani Roryn seurasta.
Nauroimme paljon ja lopulta matami Prilli hääti meidät pois kirjastosta, koska nauroimme liikaa.
Menimme istuskelemaan ulos ja otimme kirjat mukaan.
- Tämä päivä on ollut ehkä hauskin päivä koko elämässäni. Rory huokaisi kun istuimme kasvihuoneiden lähettyvillä olevalla penkillä.
- Jep. Ollaan varmaan naurettu mahamme kipeiksi. Sanoin hymyillen ja käänsin kirjan sivua. Samalla vilkaisin Rorya, joka katsoi
hymyillen minuun.
- Ei se haittaa että olet Puuskupuh. Voidaanko olla kavereita? Hän kysyi ja hymyili vielä leveämmin.
- Voidaan toki! Aika hassua, koska juuri tänä aamuna veljeni Daniel sanoi että minun pitäisi löytää ystäviä, koska vaikutan niin yksinäiseltä.
Sanoin ja tarkoituksella väänsin Danielin "poikakaverin" sanan ystävään. En halunnut hämmentää enemmän Rorya.
- Okei. No nyt sinulla on ystävä. Haittaako se veljeäsi että olen Luihuinen? Rory kysyi.
- Luulen että haittaa, mutta en välitä siitä. Sanoin naurahtaen. Rory nyökkäsi hymyillen ja jatkoimme kirjojen lukemista.

Lähdimme seitsemältä syömään iltapalaa suureen saliin ja suurilla tammiovilla, Rory lähti Luihuisten pöytään ja minä menin
Puuskupuhien. Söin vain nopeasti leipää ja lähdimme sitten Roryn kanssa vielä pihalle kävelemään, kunhan hänkin oli syönyt.
- Harjotellaanko huomennakin Aquatulioa? Yhdessä? Rory kysyi muutaman tunnin päästä kun hän saattoi minut
Puuskupuhien tuvan oven eteen.
- Joo. Sanoin hymyillen.
- Minä menen tästä. Hyvää yötä. Rory sanoi ja virnisti.
- Hyvää yötä. Sanoin ja avasin Puuskupuhin tuvan oven sanottuani salasanani ja menin sisään. Kello oli kymmenen, joten menin
tyttöjen makuusaliin ja vaihdoin päälleni yömekon ja aloin nukkumaan kunhan olin vetänyt punaiset verhot eteen.

Loppu.
// Jatkoa tuli näin pian, koska minulla on ollut tämä tarina jo valmiina muutaman päivän ja nyt sitten päätin laittaa sen tänne (;

Toivottavasti tykkäätte!

Vastaus:

Wau, tykkäsin kovasti!
Pituutta oli aivan huikeasti, mutta sitä ei edes huomannut, sillä lauseet oikein vilisivät silmissä ja pian jouduinkin pettymään siihen, että olin jo lopussa!  Aloitus oli hyvin kuvailtu ja kertoi heti ns. "tarinan pääteeman". Siinä kävi hyvin ilmi yksinäisyytesi.
Juoni oli mukaansavetävä sekä samalla kaunis tarina siitä, miten saada uusia ystäviä. Pidän kovasti siitä, että olet luonut ystävyyssuhteen puuskun ja luihuisen välille, mitä harvoin tapahtuu. Kuvailu oli kattavaa ja tuntuikin aivan kuin olisin katsonut vierestä kokeisiinlukuanne. Mainittava seikka, mistä pidin oli myös se, että olet saanut tekstiin hyvin perus tietoa Tylypahkan opinnoista ja loitsuista.
Virheitä ei näkynyt, mitä nyt nuo kummalliset rivivaihdokset tuolla alkutekstissä, mutta kun ne saat kuntoon, niin hyvä tulee. Muuten ei tainnutkaan virheitä näkyä ja kappalejaot kunnossa.
-Täydet tuparit!

~Cadma

Nimi: Melody Milner

16.07.2013 20:51
Voi anteeksi kamalsti etten saanut kirjoitettua jo turnajaisiin tarinaa  Lupaan kirjoittaa sen heti kun ehdin! Kuinka pitkään aikaa on? Oli ihan pakko kirjoittaa nyt tämä luku vielä kun aloitin sitä jo ja sain ideoita tähän  Anteeksi taas lyhyys mutta aika loppui jälleen kesken.
***
Viistokuja pilvettömältä taivaalta paistavan auringon alla on täynnä erivärisissä kaavuissa kulkevia vanhoja velhoja ja noitia, nuoria koululaisia ja heidän vanhempiaan jästivaatteissa.
"Hm, tuota... Tässä teille molemmille rahaa. Ostakaa itsellenne tarvittavat koulutavarat ja tulkaa sitten Qaino Vahvahqon jäätelöbaariin. Minä tarjoan siellä teille kaikille jäätelöt." isä sanoo ja ojentaa rahapussit minulle ja Jacobille.
"Kiitos", minä sanon ja käännyn Lizin ja Ericin puoleen. "Noo, minnekä menään ensiksi?"
Eric ehdottaa Säilä & Imupaperia ja puikkelehdimme mukulakivikatua eteenpäin kaupan eteen. Liz työntää kaupan oven auki ja astumme sisään kauppaan. Eric vetää taskustaan pergamentin jolle on kirjoitettu tälle vuodelle tarvittavat kirjat.
"Hm tarvitsemme Miranda Kanahaukan Loitsujen käsikirja V:n, Wilbert Luikkarin Suojautumistaikojen teoria ja valinnaisaineisiin tarvittavat vaikeamman tason kirjat.", Eric lukee. Kiertelemme kaupassa ja nappaamme tarvittavat kirjat. Ostamme myös pergamenttia, sulkakyniä ja mustetta. Maksamme ostoksemme ja menemme takaisin Viistokujalle, jossa aurinko tuntuu hetki hetkeltä porottavan vain kuumempana. Poikkeamme Ihmeiden Eläintarhassa huokailemassa suloisten kissojen häkkien edessä. Eric nauraa meille. Olen pitkään halunnut ostaa kissan itselleni, mutta isä ei ole aiemmin antanut siihen lupaa. Muutenkin rahani tuntuvat kuluvan aivan johonkin muuhun (yleensä aivan turhanpäiväiseen roinaan), kun saan vain edes muutaman kolikon. Lopulta, kun olemme Ericin mieliksi käyneet katsastamassa Hienojen huispausvarusteiden näyteikkunan, menemme jäätelöbaariin, jossa isä, Jacob, Michael ja Josh jo odottavat meitä. Istumme pieniin pyöreisiin pöytiin terassille ja isä kysyy mitä jäätelöä tahdomme ja hakee sitten jäätelömme. Syömme jäätelöä, nauramme ja nautimme täydellisestä päivästä. "Voi ei, unohdin yhden kirjoistani Ihmeiden Eläintarhaan! Käyn hakemassa sen." minä sanon ja lähden kohti kauppaa. Huohotan asiani myyjälle ja hän sanoo ottaneensa kirjani talteen ja ojentaa sen nauraen minulle. Kiitän myyjää ja menen ulos kaupasta. Törmään melkein Michaeliin. Katson poikaa hämmentyneenä.
"Meody kiltti, minun täytyy saada puhua kanssasi."

Vastaus:

Anteksi kamalasti arvostelun viivästyminen, mutta tässä tulisi:
Oikein kiva tarina. Tekstisi on sujuvaa ja helppolukuista. Sitä voisi helposti lukea kokonaisen kirjan verran! Kuvailit Viistokujaa hyvin ja muutenkin juoni oli ihanan tavallinen, mutta sait sen täyteen taianomaisuutta. Kivat yksityiskohdat piristivät tekstiä ja etenkin tämä sai hymyn huulille: "Poikkeamme Ihmeiden Eläintarhassa huokailemassa suloisten kissojen häkkien edessä. Eric nauraa meille."
Upposin juoneen heti mukaan ja viimeinen lauseen arvoituksellisuus sai todella odottamaan jatkoa! Mitä niin tärkeää Michaelilla voi olla?
Kieliopeista ihan vain sen verran, että kappalejakoa hieman jäin kaipaamaan ja jonkun sanoessa jotakin, (tarkoitan siis vuorosanaa ) aloitetaan lause uudelta riviltä. Muuten teksti oli oikein hyvää ja kuvailu ja pituus kunnossa.
-14 ja puoli tuparia!

~Cadma

Ps. Kirjoitusaikaa turnajaistarinaan on sunnuntaihin 28. asti, mutta taisitkin jo kirjoittaa sen? Eikä ollut olenkaan lyhyt!

Nimi: Dakota Rosier

16.07.2013 11:59
Metsästysretki Rosier Parkissa.

Olemme palanneet Bellan kanssa Ateenasta jo viikko sitten. Olen hieman pahoilla mielin sen tähden, että vanhempani eivät suostu pitämään Lysin ystäviä vaarallisina, tai huonona seurana. He vain sanovat, että kunhan Lys ei tee mitään liian varomatonta, he eivät näe syytä puuttua asioihin.

Tällä hetkellä kuitenkin istun setäni Brutus Rosierin omistaman Rosier Park nimisen kartanon oleskelusalissa, joka on täynnä sohvia ja nojatuoleja, ja jossa on kodikkaasti loimuava takka, sekä punaiset seinäpaperit ja raskaat vanhanaikaiset verhot koristamassa suuria ikkunoita.

Seuranani ovat itse talon omistaja ja hänen rouvansa Didyme, sekä heidän poikansa Lucas ja tämän vaimo Druella, sekä serkkuni Lucretia ja hänen seuralaisensa herra Jasper Greengrass. Lisäksi paikalla ovat jo äitini ja isäni, veljeni Charlus ja hänen tyttöystävänsä Emmerstine Cramp, sisareni Lysandra ja Aleksei Dolohov, sekä oma poikaystäväni James Prewett.

Olemme menossa metsästysretkelle setäni omistamille maille. Me kaikki lähdemme matkaan ratsastaen, ja pyssyjen sijaan miehet metsästävät kirouksia käyttäen. Tämä on normaalia ja perinteistä hienon herrasväen ajanvietettä, ja retkellemme onkin tulossa jopa 40 puhdasveristä noitaa ja velhoa.

Pukukoodi on minusta rasittava ja vanhanaikainen, mutta minkäs teet. Naiset nimittäin joutuvat käyttämään hienoa ja mustaa ratsastusmekkoa, ja tämän tähden naisten on ratsastettava naistensatulaa käyttäen, mikä on mielestäni hankalaa ja täysin kohtuutonta nykyajan maailmassa.

Siispä minulla on nyt hiukset korkkiruuvikiharoilla ja päässäni on kaunis pitsinen verkko, joka peittää puolet kasvoistani. Verkkoon on kiinnitetty kaunis ja näyttävä sulka, joka sopii hyvin yhteen ratsastusasuni kanssa. Kaikilla muillakin naisilla on melkolailla samanlainen asu kuin minulla.

Kuulen käytävästä askelten ääniä, ja pian eräs palvelijatar tulee ilmoittamaan Herra Coriolanus Yaxleyn ja tämän perheen saapumisesta. Heti tämän ilmoituksen jälkeen Coriolanus-eno astuu sisään huoneeseen yhdessä Rouva Georgiana Yaxleyn ja poikansa Marcuksen, Lily Malfoyn, ja yllättäen myös tyttärensä neiti Judith Yaxleyn kanssa. Heidät toivotetaan heti lämpimästi tervetulleiksi, ja Judith istahtaakin pian minun ja Jamesin viereen sohvalle.

Juditin olemus on muuttunut paljon terveemmäksi sitten viimetapaamisemme, ja hän näyttää oikeastaan aivan terveeltä, ellei oteta lukuun luontaista kalpeutta, joka luultavasti hälvenee auringonvalon vaikutuksesta.

”Hyvää päivää neiti Rosier”, Judith sanoo hivenen virallisesti, ja laskostaa mustaa leninginhelmaansa parempaan asentoon.
”Hyvää päivää teillekin neiti Yaxley”, vastaan hymyillen.
”Äh, tämähän on naurettavaa!” Judith sanoo heilauttaen päätään taaksepäin niin että kiharretut hiukset heilahtelevat.
” Jospas vain unohdetaan nämä kohteliaisuudet ja ollaan niin kuin ennenkin Dakota”, Judith sanoo ja kääntää kauniitten silmiensä katseen minusta Jamesiin kysyvän näköisenä.
”Tietysti Judith”, vastaan hymyillen ja jatkan:
”Saanen muuten esitellä seuralaiseni James Prewettin.”
”Hauska tavata James, olen kuullut sinusta paljon hyvää”, Judith sanoo ystävällisesti ja ojentaa hansikkaalla verhotun kätensä Jamesille, joka käyttää kättä kevyesti huulillaan, kuten hyviin tapoihin kuuluu.
”Kuin myös Judith-neiti”, James vastaa kohteliaasti.
”Sanokaa toki vain pelkäksi Juditiksi”, Judith sanoo ja hymyilee harvinaisen iloista hymyään.
”Toki, Judith”, James vastaa hymyillen.

En olekaan koskaan nähnyt Judithia noin terveenä ja seurallisena. Ja koska Judith on hyvä ystäväni, tulen varsin onnelliseksi kuullessani häneltä, että eräs uusi hoitomenetelmä on miltei parannuttanut hänet taudista, joka on vaivannut häntä syntymästä saakka.

Olen niin uppoutunut keskusteluumme, että hätkähdän yllätyksestä vilkuillessani ympärilleni huoneessa. Huomaan että äidin toinen veli Petroklos Yaxley ja tämän vaimo Charlotte, sekä heidän tytär Ursula ovat jo saapuneet seuranaan nuoriherra nimeltä Eduard Burke. Lisäksi paikalla ovat jo äidin sisar rouva Rosielle Gaunt, ja tämän mies herra Hamlet Gaunt, sekä serkkuni neidit Deborah, Lucille ja Jane Gaunt. He kaikki ovat miellyttäviä ihmisiä, vaikka en olekaan erityisesti tutustunut kehenkään heistä, vaikka he ovatkin serkkujani.

Heidän saapumisensa tuo pientä tungosta oleskelutilaan, mutta onneksi tila on suunniteltu isolle ryhmälle. Tungos ei todellakaan hellitä kun paikalle saapuvat palvelijattaren opastamina leskirouva Casey Parkinson, ja hänen luonaan vierailevat neljä sukulaistyttöä.

Nuorien neitien nimet ovat Evelyn Palmer, Svetlana Shafiq, Sophie De Bourg ja Catherine Williams. Neiti Palmer ja neiti Shafiq ovat heti minulle jotenkin vastenmielisiä, sillä he kävelevät leuka ylväästi pystyssä ja yrittävät selvästi teennäisin keinoin mielistellä rikkaita ja nuoria velhomiehiä. Neiti De Bourg ja neiti Williams taas vaikuttavat oikein kilteiltä ja hyväkäytöksisiltä nuorilta naisilta, joihin tutustuisin mieluusti.

Rouva Parkinson taas on harmaantunut ja vihamielinen kuusissakymmenissä oleva nainen, joka moittii tyttöjä joka asiasta ja valittelee rouva Rosielle Gauntille jatkuvaa selkäkipuaan. Rouva Gaunt on selvästikin varsin kyllästynyt kuuntelemaan valitusta, ja jättääkin pian rouva Parkinsonin viihdyttämisen ystävällisen ja avuliaan näköisen tyttärensä Jane Gauntin huoleksi.

Paikalle ahtautuvat lisäksi vielä ystävykset herra Titus Davies ja herra Henry Barton. He molemmat ovat siinä kahdenkymmenen ikäisiä ihan komeita ja hyväkäytöksisiä miehiä. Viimeisimpinä paikalle saapuvat Lucretian poikaystävän Jasper Greengrassin perheenjäsenet.

Perheeseen kuuluvat Jasperin vanhemmat rouva Scarlett Greengrass ja herra Drew Greengrass. Mukana saapuvat myös Jasperin vaaleat ja hurmaavat veljet nimeltänsä William ja John Greengrass. Veljiensä takana hivenen hämmentyneen näköisenä kyyristelee viisitoistavuotias Marianne Greengrass, joka Lucretian puheista päätellen on aika arka, mutta miellyttävä tyttö, jos häneen tutustuu kunnolla.

Kun kaikki ovat viimein päässeet istumaan alkaa Brutus-setä selittää päivän ohjelmaa. Ensiksikin on tarkoitus olla metsässä kello kahdestatoista kello kuuteen, jonka jälkeen tultaisiin tänne Rosier Parkiin syömään illallista ja seurustelemaan tuttavallisesti, ja viimeisenä ohjelmanumerona olisi tanssia illalla salissa.

Brutus-setä pyytää esittelynsä jälkeen että kaikki siirtyisivät nyt omien hevostensa luo pihamaalle, jossa hänen ja rouva Rosierin palvelijat auttaisivat heitä pääsemään satulaan. Kävelemme kaikki siis kehotusta noudattaen pihamaalle, jossa seisovat meidän hevosemme.

Minulla itselläni on kaunis ja musta friisiläishevonen nimeltä Zorro. Silittelen sen sileää turpaa odotellessani että joku ehtisi auttamaan minut selkään. ”Hei kaunokainen”, mutisen hymyillen hevoselleni ja taputan sen kaulaa.

”Joko neiti Rosier haluaa satulaan?” kysyy miehen ääni takaani.
”Toki sir”, vastaan hymyillen miehelle.
Mies punttaa minut hevoseni selkään, ja ojentaa minulle tämän jälkeen nahkaiset ratsastushansikkaani, ja raippani. Kiitän miestä hymyillen, ja joudun heti pidättämään reipasta Zorroani aloillaan, koska se varmaan muuten ryntäisi suoraan metsään täyttä laukkaa kiitäen.

”Lähdetään!” setäni huutaa edestä, ja pyytää kaikkia miehiä tulemaan eteen ja naisia siirtymään taakse, jotta he voisivat tulla miesten perässä hiukan jäljestä, sillä tietenkään kukaan naisista ei metsästä itse, koska sen ei katsota olevan naisille sopivaa toimintaa.

Lähdemme ratsastamaan tavallista käyntiä aurinkoiseen metsään miesten perässä, ja koska meidän ei itse tarvitse olla tarkkana metsästyksen suhteen, niin aikaa jää mukavasti jutteluun. Minä itse ratsastelen Juditin seurassa, ja katselen tarkkaavaisesti hänen rauhallista käytöstään.

”Voih! En koskaan ennen ole ollut tällaisessa, näin kauniissa metsässä”, Judith huokaisee viitaten marjoja pursuaviin pensaisiin, ja rauhallisesti virtaavaan jokeen, sekä lintuja täynnä oleviin puihin.
”En minäkään Judith”, sanon hymyillen ja kuunnellen lintujen kaunista viserrystä, joka jossain toisessa tilanteessa saattaisi häiritä, mutta ei nyt. Sillä nyt kaikki on täydellistä minun pienessä elämässäni, eikä mikään voi sitä tällä hetkellä pilata.

”Tässä paikassa tunnen olevani vapaa Dakota”, Judith sanoo lumivalkean hevosensa selästä, näyttäen aivan satumaan prisessalta.
”Täällä minä tunnen voivani lentää minä hetkenä hyvänsä”, Judith jatkaa haaveellisesti, ja alkaa hyräilemään hiljaa erästä kaunista laulua joka kuuluu näin:

”Metsässä mä kävelen, kävelen hiljalleen. Kädessä mul on kukkanen, kukkanen kaunis. Täällä mä tanssin, tanssin iloiten. Kunnes koittaa vapaus mulle ikuinen.

Metsässä mä liidän, liidän onnesta. Suussani on marja, marja herkullinen. Täällä mä nukun, nukun haaveillen. Kunnes koittaa vapaus mulle ikuinen.

Metsässä mä juoksen, juoksen iloiten. Päässäni on seppele, seppele kukkainen. Täällä mä elän, elän iloisesti. Kunnes koittaa vapaus mulle ikuinen.

Metsässä mä nukahdan, nukahdan nyt. Päälläni on leninki, leninki valkoinen. Täällä mä vaivun, vaivun lepoon ikuiseen. Ja odottelen kunnes koittaa vapaus mulle ikuinen.”

”Kaunista”, kuiskaan hiljaa Juditin lopetettua hiljaisen laulunsa.
”Kiitos”, Judith vastaa hymyillen, vaikkakin hymy kuitenkin kuolee pian hänen kasvoilleen, koska neiti Palmer sanoo:
”Miksi ihmeessä laulatte keskellä metsää neiti Yaxley? Eikö se ole hivenen sopimatonta hoilata täyttä kurkkua tällaisessa seurueessa?”
”Neiti Yaxley ei todellakaan mielestäni hoilannut mitenkään epäsoveliaasti, vaan lauloi kauniilla äänellään tähän paikkaan varsin sopivaa laulua”, sanon hivenen ärtyneesti neiti Palmerille.
”Mutta tämäpäs on outoa, neiti Rosier. Minä ja rakas ystävättäreni tulemme vain esittämään ystävällisesti huolemme laulun sopivuudesta, ja jo heti te, neiti Rosier, alatte vihoitella meille”, huudahtaa neiti Shafiq, muka hämmentyneen järkyttyneenä.
”En toki vihoittele teille hyvät neidit, minäkin vain ilmaisin mielipiteeni rakkaan Judith-serkkuni laulusta”, sanon neideille hivenen ynseästi ja lopettaakseni ikävän keskustelun, käännyn huikkaamaan Lucretialle.

Lucretia ratsastaa luoksemme, ja huomaa heti ilmassa vallitsevan epämiellyttävän tunnelman ja sanookin tilanteen parantamiseksi:
”Minusta tuntuu, että neidit Deborah ja Lucille Gaunt olisivat varsin iloisia saadessaan tavata teidät, neiti Palmer ja neiti Shafiq.”
”Me voisimmekin mennä tapaamaan heitä”, neiti Shafiq sanoo ja karauttaa ratsunsa laukkaan yhdessä neiti Shafiqin kanssa.
”Päästiinpä heistäkin viimein eroon”, huokaisen ja jatkan tasaista ravia eteenpäin Juditin ja Lucretian rinnalla.

Koko seurue ratsastaa hetken aikaa rauhallista ravia, kunnes joku miehistä huomaa edempänä kaksi kettua. Kaikki nostavat hevosillaan laukan, ja ryntäävät pelästyneiden kettu-parkojen perään. Jahti päättyy pian siihen, että herra Davies osuu toiseen ja herra Burke toiseen ketuista. Näin ollen Brutus ja muut miehet päättävät, että on aika ratsastaa takaisin Rosier Parkin kartanoon.

Me kaikki ratsastamme reipasta laukkaa takaisin kartanolle päin, ja saamme hypätäkin muutamia matkan varrelle tulleita esteitä. Meillä kaikilla on hyvin hauskaa, ja saavummekin kartanolle melko pian hengästyneinä ja iloisina ratsastamisesta sekä saaliista.

***

Kello on nyt seitsemän, ja me olemme syöneet juuri äsken herkullisen illallisen. Istun samaisessa salissa kuin aamullakin, ja katselin yksikseni ympärilleni. James näyttää keskustelevan herra Eduard Burken kanssa, ja Judith sekä Lucretia ovat neiti Jane Gauntin ja neiti Marianne Greengrassin kanssa.

Olen juuri aikeissa nousta, ja liittyä heidän seuraansa, kun Jasper Greengrass yllättäen astelee eteeni tehden kohteliaan ja syvän kumarruksen. Ojennan herralle käteni kuten tapoihin kuuluu, ja hän painaa sille kevyen ja miellyttävän suudelman.

”Hyvää iltaa, neiti Rosier”, hän sanoo hymyillen hivenen samalla kun istuutuu selkäsuorana viereeni sohvalle.
”Hyvää iltaa teillekin, herra Greengrass”, vastaan kohteliaasti, mutta myös hieman uteliaana tietämään mikä saa hänet liittymään seuraani.
”Saanen tiedustella teidän ja koko perheenne vointia?” herra Greengrass kysyy kohteliaasti aloittaen keskustelun.
”Minä itse voin erityisen hyvin, ja uskon muidenkin perheenjäsenteni voivan mainiosti. Tosin Isabella-neiti oli hivenen harmistunut joutuessaan jäämään kotiin”, kerron herralle.
”Mukava kuulla että voitte kaikki hyvin”, Herra Greengrass sanoo, ja jatkaa sitten hivenen empien:
”Voisitteko mitenkään vastata muutamiin kysymyksiin, joiden uskoisin auttavan minua toteuttamaan erään ajatukseni?”
”Toki, jos vain osaan niihin vastata, niin teen mitä vain hyväksenne herra”, vastaan hiukan hämilläni, mutta myös uteliaana.
”Olen varma että te jos kukaan osaatte minua auttaa”, herra Greengrass sanoo, ja huomaan ihmeekseni hänen korviensa alkavan punottaa nolostuneesti kun hän jatkaa:
”Katsos haluaisin teidän kertovan minulle, onko serkkunne Lucretia koskaan puhunut teille mitään mahdollisista tunteistaan minua kohtaan?”

Voi hyvänen aika! Onko herra Greengrass siis tullut kyselemään minulta Tian tunteista itseään kohtaan? Hänellä on nyt pakko olla jotain taka-ajatuksia, ajattelen samalla miettien vastausta kysymykseen.

”Hänen ei tarvitse edes sanoa mitään”, hymyilen. ”Hänet todella tunteva henkilö huomaa heti, että Tia on täysin rakastunut teihin, hyvä herra.”
”Niinkö? Sepäs on mukava kuulla neiti Rosier, sillä minä ajattelin…” herra Greengrass sanoo, mutta minä keskeytän hänet ennen kuin hän ehtii loppuun.
”Sanokaa toki vain Dakota”, sanon hymyillen.
”Jos vain haluatte Dakota. Mutta vastaavasti toivon teidänkin sanovan vain Jasper”, Jasper sanoo ja hymyilee minulle takaisin.
”Mieluusti Jasper. Ja nyt haluaisin mielelläni kuulla mitkä ovat omat tunteenne serkkuani kohtaa?” kysyn häneltä.

Jasperin vastaus yllättää minut täysin. Hän puhuu niin rakastuneesti Tiasta ja kaikista tämän ominaisuuksista, että minä ihan liikutun.

”Puhuitte hyvin kauniisti serkustani, enkä epäile hetkeäkään rakkauttanne häneen”, sanon liikuttuneesti.
”Minusta olette täydellisiä toisillenne, sillä sinä olet juuri sopivan rauhallinen ja vakaa Lucretian kaltaiselle ihmiselle, joka ilmaisee mielipiteensä ehkä vähän turhankin kiivaasti”, sanon ja taputan Jasperin olkapäätä.
”Eli teidän mielestänne se että minä tuota noin…” hän aloittaa, mutta lopettaa kesken lauseen nolostuneena.
”Jatkakaa Jasper”, sanon rohkaisevasti ja nyökäytän päätäni.
”Luuletteko että Tia ilahtuisi ja sanoisi kyllä, jos pyytäisin häntä vaimokseni?” Jasper kysyy hiukan hermostuneena.

Minun on käytettävä kaikki itsehillintäni siihen että en alkaisi hihkumaan ja hyppimään ja pomppimaan ympäri huonetta. Sen sijaan onnistun vastaamaan Jasperille rauhallisesti:
”Uskon vakaasti että hän sanoo kyllä, Jasper. Ja minun neuvoni tässä asiassa on se, että tehkää se. Pyytäkää häntä vaimoksenne jos siltä tuntuu”, sanon kannustavasti.
”Kiitos paljon Dakota. Taidankin noudattaa neuvoanne heti kun saan hänet jonnekin rauhallisempaan paikkaan”, Jasper sanoo, ja hetken epäröityään hän kumartuu halaamaan minua kiitollisuuden merkiksi.
”Oli ilo neuvoa teitä, jos sillä tavoin onnistuin edesauttamaan serkkuni ja teidän onneanne”, sanon, ja me kaksi hyvästelemme.

***

Parin tunnin kuluttua tästä, saatan onneksi todeta, että Tia ja Jasper ovat kihloissa ja onnellisia vanhempien täydestä hyväksynnästä tälle liitolle. Greengrassit ja Rosierit päätyvät siihen, että häät olisi viisainta järjestää ensi kesänä, sillä Lucretialla on vielä vuosi koulua jäljellä.

Tänä iltana tunnen olevani täysin tyytyväinen elämääni, sillä paras ystäväni on kihloissa onnellisesti ja rakas Judith-serkku olisi jo pian täysin terve, ellei mitään yllättävää tapahtuisi. Eikä minulla itsellänikään ole mitään valittamista, sillä minullakin on lupa odottaa tulevaisuudeltani suuria. Kaikki riippuu enää Jamesista, ja jos hänen puheitaan on uskominen, olen ensi kesänä yhtä onnellinen kuin Tia ja Jasper.

//Tästä tuli nyt pisin kirjoittamani luku ikinä, joten toivon ettette aivan pitkästy tätä lukiessa. Ja tiedän kyllä että tässä luvussa tää juttu ehkä vähän levis käsiin, koska tähän oli ämpätty niin paljon henkilöitä. Mutta toivottavasti se ei haitannu aivan kauheesti.//

Vastaus:

Aivan uskomaton tarina! Ei, en todellakaan tylsistynyt lukieassani. Pidän kovasti arvokkaasta tunnelmasta, joka tekstissä vallitsee. Myös puhekieli oli mahtavasti kirjoitettu. Kuten sanoit, tarinaan oli tosiaan pistetty melkoinen liuta ihmisiä ja se hieman latisti alkua, mutta kun juonesta sai kunnolla kiinni, ei väen paljous enää haitannut. Myös mielipiteet ihmisistä auttoivat sisäistämään henkilöitä, vaikkakin heidän muistamiseensa eivät ainakaan minun muistikapasiteettini riitä . Kettujahti velhojen kesken oli myös ihana keksintö ja nautin täysillä hieman vanhanaikaisesta tunnelmasta.
Virheitä ei ainakaan minun silmiini pistänyt ja kappalejaot ja kieliopit kunnossa. Onnellinen ja kepeä tunnelma tuli hyvin esiin kuvailun ansiosta.
-Poikkeukselliset 22 tupapistettä neiti Dakotalle!

~Cadma

Nimi: Tessa White

15.07.2013 15:35
Sydämmeni tykytti rinnassani nopeampaa entä tavallisesti, koska minua jännitti kauheasti mitä Fred olisi keksinyt. Toki minä luotin häneen, mutta kun en edes tiennyt minne olin menossa se oli todella hermostuttavaa minun kohdaltani. Lisättynä se, että olin sokea ja en voinut koskettaa mihinkään nähdäkseni missä olin, koska Fred oli lukinnut kätensä minun käsiini.
”Minne me oikeasti ollaan menossa?”, kysyn Frediltä toistamiseen, koska hiljaisuus ympärillämme ei auttanut siihen pelkoon, että jotain tapahtuisi pian. Jotain todella pahaa.
”Kuten sanoin jo minuutti sitten. Näet sitten”, hän vastasi arvoituksellisella äänellä, että siitäkään en voinut päätellä mitään.
Huokaisin pienesti ja loppujen lopuksi päätin luovuttaa. Ei hän suostuisi kertomaan ennen, kun olisimme perillä. Luotin hänelle, vaikka koko elämäni, mutta en tiedä miten hänen yllätyksiinsä pitäisi suhtautua. Sillä ne yllätykset mitä hän on tehnyt on ollut kepposia.
”Jos se on kepponen minä nyljen sinut ja pistän viikoksi suolatynnyriin”, sanoin sitten Fredille joka vain naurahti siitä ja sanoi.
”No sittenhän minun ei tarvitse huolehti mistään.”
Vähän ajan päästä tunsin tuulen käyvän kasvoilleni ja heittävän valkoiset hiukseni Fredin kasvoille. Ajatus nauratti minua vähäsen ja mielessäni pistin sen kuvan muistiini, että en varmastikkaan unohtaisi sitä. Mutta siis tunsin tuulen käyvän kasvoilleni, joten päättelin meidän olevan ulkona. Ja pian sen jälkeen pysähdyimme jonnekkin. Fredin turvallinen kosketus katosi hetkeksi ja, vaikka tiesin hänen olevan siinä lähellä silti minulle tuli jotenkin orpo olo.
Pian hän kuitenkin tuli takaisin ja varovasti veti minua pari askelta eteenpäin.
”Nyt voit katsoa”; hän sanoi minulle ja kuulin hymyn hänen kasvoiltaan.
Varovasti kurotin kättäni ja se osui johonkin sileään pintaan. Mieleeni tuli kuva marmoripylväästä ja muistin, että tylypahka tiluksilla oli kaksi sellaista pylvästä, joihin oli kietoutunut jonkin verran kasveja. Siirsin kättäni hieman ja se osui kasviin. Hymyilin sitten ja liikuin hieman eteenpäin varovaisesti, koska mielessäni ei ollut oikeastaan kuvaa miten liikkua täällä, koska muistin vain, että täällä oli ne kaksi pylvästä. Täällä voisi olla mitä tahansa mihin voisin kompastua. Pian pylväs katosi käteni alta ja sain pienen sydänkohtauksen siinä, mutta sitten Fred auttoi minua hieman ja laski minut istumaan johonkin. Kun kosketin sitä siinä oli marmoripenkki, mutta siihen oli laitettu piknik-kori.
Fred istui viereeni siihen ja kysyi.
”No mitä mieltä olet? Pitääkö minut nylkeä ja pistää suolatynnyriin?” Naurahdin hieman ja vastasin.
”Ei tarvitse, täällä on kaunista. Ainakin miten ehdin nähdä täältä. Kiitos olet todella kultainen, kun jaksoit järjestää tällaista.”
Annoin hänelle suukon kiitoksen eleeksi.
”Halusin järjestää sinulle jotain erityistä, koska olet kokenut niin paljon viime aikoina, joten halusin piristää sinua hieman”, Fred sanoi sitten minulle ja, jos se olisi mahdollista olisin sulanut lätäköksi tähän paikkaan. En tiedä ansaitsisinko edes tällaista ihmistä elämääni, mutta olin kiitollinen, että hän oli siinä. Hän oli minun aarteeni, erityinen aarteeni josta en päästäisi irti en mistään hinnasta.
”Ei sinun olisi tarvinnut mitään järjestää, koska sinun seurasi on minulle parantavaa lääkettä. Kunhan pysyt siinä niin kaikki on minulla hyvin”; sanoin hänelle hymyillen.
”Minä haluan vain, että sinulla on kaikki hyvin, kun sinä olet onnellinen minä olen onnellinen”, Fred sanoi ja äänestä päätellen hän hymyili kuin naantalin aurinko. Nostin kättäni hieman ja laskin sen hänen poskelleen. Mieleeni tuli kuva punaiset hiukset omaavasta miehen alusta, jonka silmät tuikkivat kuin taivaan tähdet. Hänen kasvoillaan todellakin paistoi hänen omanlaatuisensa vino hymy jota rakastin.
”Minä rakastan sinua”, sanoin sitten ajattelematta yhtään mitä puhuin. Sekunnin murto-osan ajattelin, että nyt olin pilannut kaiken sanomalla sen. Olin pilannut kaiken rakastumalla nopeasti ja Fred ei rakastaisi minua vaan hän pitäisi minusta vaan paljon. Ja äskeinen pelottaisi hänet pois.
”Minäkin sinua”, hän vastasi minulle ja huoleni kaikkosivat tuulen mukana jonnekkin kauas. Hän sanoi sen takaisin ja kuulin hänen äänestään, että hän todella tarkoitti sitä. Hymyilin leveästi hänelle ja pian tunsin hänen pehmeät huulensa omillani. Halusin pysyä tässä hetkessä ikuisesti.

//Tässä uusi luku uunista ulos

Vastaus:

Oijoi, ihanan romanttinen tarina! Omaperäistä tekstiäsi on mukava lukea ja siihen uppoutui hetkessä mukaan. Fredin tekemä yllätys on hauskasti keksitty. Kirjoitat selkeästi ja kuvaillusti, joten siirappiseen tunnelmaan oli helppo samaistua. Eritoten lopetuksesta pidin, sillä tämä lause kruunasi tarinan: "Minäkin sinua", hän vastasi minulle ja huoleni kaikkosivat tuulen mukana jonnekkin kauas."
Kieliopit vaikuttivat olevan kunnossa, mitä nyt muutama pilkku puuttui sieltä täältä, mutta ne eivät haitanneet lukemista. Kuvailusta mainitsinkin, eli oikein hyvää oli. Etenkin, kun kirjoitat sokean näkökulmasta saat ympäröivän maailman esiin todella hyvin, nostan hattua! Jos jotain niin, ehkäpä kappalejakoa laittaisin, muuten ihastuttava tarina ja pituuttakin näkyi.
-19 tuparia

~Cadma

Nimi: Gwen Clarke
Kotisivut: http://elpymiskivi.suntuubi.com

13.07.2013 12:16
7. Wow! Osa seitsemän?
        
           J O U L U

Kurpitsajuhlien jälkeen opiskelu oli sujunut hyvin, ainakin Clairen osalta. Hän oli viettänyt viikonloput nenä kiinni kirjassa, kun taas Gwen oli mennyt kirjastoon vain mulkoillakseen Hermione Grangeria, joka löytyi useimmiten  sieltä. Viha Grangeriin juontui Gwenin ensimmäisestä jälkiistunnosta, jonka hän joutui viettämään Potterin ja hänen ystäviensä seurassa. He haravoivat koulun pihaa jästiharavoilla, eikä taikuutta saannut käyttää. Ja istunto tuli vain siitä, että he ’vahingossa’ kaksin-tai oikeastaa nelintaistelivat.  
Gwen oli joka tapauksessa alittanut rimansa totaalisesti, ainakin Muodonmuutoksissa ja Loitsuissa. 
Hän jäi tietenkin Tylypahkaan joululomaksi, koska isän luo meneminen ei tullut kyseeseenkään, eikä hän ollut päässyt Clairen perheelle jouluksi, koska Clairen veli Andy toi kaverinsa jouluksi kotiin, eivätkä Bellit halunneet taloonsa kirkuvaa lapsilaumaa. 
Melkein jokainen muu Luihuinen lähti lomaksi kotiin, paitsi Nate. Nathan oli päättänyt jäädä, koska ei kuulemma ollut puheväleissän äitiinsä. Naten isä oli Azkabanissa, ainakin Naten sanojen mukaan.
-
Gwen avasi silmänsä, vain nähdäkseen tyhjän olekeluhuoneen. Tuli räiskyi takassa, mutta se ei luonnut lämpöä, eikä sen enemäpää valoakaan. Ainoa valo tuli ikkunasta, ja sekin oli vain puolikuun loistetta.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Samaa voisin kysyä sinulta, Nate”, Gwen sanoi kohauttaen olkapäitään vastaukseksi Naten kysymykseen.
”Valvon”, Nate vastasi ja tuli kunnolla sisään huoneeseen ovensuusta. Hän istuutui Gwenin viereen sohvalla
Hän oli pukeutunut tavallisen koulukaapuun, ei ollut edes vaihtanut vaatteita.
”Huomenna on joulu”
”Hyvä huomio” Gwen totesi yrittäen peittää hymyään.
”Arvaa mitä aion antaa sinulle lahjaksi?” Nathan sanoi virnistäen.
Gwen hymyili nyt avoimesti.
”Sukkia?”
”Oletko tosissasi?”
”En”
Gwen nojasi sohvaan  ja katsoi kattoa, kun se olisi ollut jokin erityisen kiinnostava asia..
”Näen sitten huomenna”, hän totesi kohauttaen olkapäitään.
”Enkö voisi antaa sitä nyt?”
”Jos minäkin saan antaa”, Gwen vastasi hymyillen ilkikurisesti.
Nate pinkaisi hakemaan lahjansa makuusalistaan, kuten Gwenkin.
Hän nappasi lahjan sängynsä alta ja ryntäsi takaisin oleskeluhuoneeseen, eikä välittänyt metelistä, jota hänen askeleensa pitivät. Eihän Luihuisen tuvassa ollut, kuin viisi oppilasta jouluna.
 Nate istui jo sohvalla ja veti Gwenin viereensä istumaan.
”Tässä se on”
Nate otti esiin pienen paketin, joka oli kääritty tavalliseen ruskeaan käärepaperiin.
”Tässä”, Gwen sanoi ja antoi pojalle oman lahjansa, jota hän ei ollut vaivautunut käärimään mihinkään
Kummatkin jäivät tuijottamaan toisiaa.
”No..-”, Nate aloitti
”Katso sinä ensin!” Gwen keskeytti.
Nathan huokaisi raskaasti ja käänsi katseensa lahjaansa.
”Pilailutuotteita?” Hän kysyi hämmästyneenä
”Ei ollenkaan tapaistasi”
Gwen mulkaisi Natea 
”Kuka  nyt ei haluaisi karkkia, jota syömällä muuttuu vihreäksi?”
Nate hymyili
”Kiitos, tälle tulee varmasti käyttöä”
Gwen saattoi nähdä Naten ajatuskuplassa vihreän Voron.
”Avaa sinä nyt lahjasi”, Nate hoputti ja tunki karkit taskuunsa.
Gwen nosti paketin syliinsä ja repi paperin hitaasti pois.
”Nate.”
”Nämä ovat sukkia”, hän sanoi katsoen poikaa huvittuneesti.
”Niin ovat, mutta katso niiden sisälle!” poika vastasi salamyhkäisesti.
Gwen kurkisti sukkaan
”Varastitko sinä valvojaoppilas-merkin veljeltäsi?” hän kysyi toruvasti
”Joo, katso nyt toiseen sukkaan”
Gwen kohautti kulmakarvojaan ja katsoi toiseen sukkaan.
”Keneltä sinä tämän korun varastit?”
”En keneltäkään”
Gwen antoi valvojaoppilas-merkin takaisin Natelle, mutta piti korun itsellään.
”Mistä sinä tiesit, että inhoan turkoosia?” Gwen kysyi ja nosti turkoosin-korun silmiensä tasolle.
”Puhuit siitä kerran”, Nate vastasi hymyillen.
Gwen pujotti korun kaulaansa ja halasi ystäväänsä.
”Kiitos”
”Eipä kestä”

***

”Tämä maistuu ihan totta hyvälle!” Nate selitti eräälle Rohkelikolle.
”Mutta...eivätkö nuo ole niitä Sekon pilailukarkkeja?” poika kysyi hämillään.
Nate yritti tyrkyttää karkkeja jo kolmannelle vastaantulijalle.
”Anna olla”, Gwen sanoi
Hän veti Nathanin pojan kimpusta ja asetti tämän kävelemään vierelleen.
”Mitä sait lahjaksi?” Nate kysyi Gweniltä
”Clairelta suklaasammakoita ja kirjeen, Ethanilta ja Mattilta jokamaun-rakeita..ja kaikkea muuta Luihuisilta”
Nate nyökkäsi.
”Ooh! Potter on tuolla!” hän huomautti.
”Joo ja Weasley seisoo sen vieressä, jos et huomannut”, Gwen huomautti.
Potterilla ja Weasleylla oli päällään villapaidat, joissa komeili kunkin nimikirjaimet.
”Pilataanko toisten joulu?” Nathan kysyi iloisena
”Enpä tiedä, jouluna on yleensä tarkoitus tehdä jotain hyvää”
”Mutta silti...pliiis...”
”Katsotaan myöhemmin”
He kuitenkin istuutuivat lähelle Potteria ja hänen ystäväänsä.
Gwen jopa erotti yhden sanan, heidän puheestaan
”Nicholas Flamel”
Tuosta oli paljon apua. Vaikka he Naten kanssa juttelivat koko ajan, Gwen huomasi, että Natekin yritti kuunnella Potterin ja Weasleyn keskustelua.
”Ne on idiootteja”, Nathan kuiskasi Gwenille.
”Miksi?”
”He keskustelevat jostain Pörröstä”
Gwen tirskahti.
”Onkohan Pörrö se Ronin rotta?” hän kysyi.
”Rotta nimeltä Pörrö?”

// Nyt kyllä tuntuu, että olen alittanut rimani. Vain kaksi Word sivua...Eiiiikääää! Minähän olen muuten kauhea kesäihminen, kun kirjoitan jouluista keskellä kesää. Alattekos muuten linkinvaihtoon sivujeni kanssa?//

Vastaus:

Vau, mikä tarina!
Pidän todella paljon kirjoitustyylistäsi! Se on kuvailevaa, lennokasta ja hauskaa, erittäin lukijaystävällistä siis. (: Tämänkin tarinan luki kuin siivillä (voiko niin sanoa?) ja sen jälkeen jäi vaistomaisesti odottamaan jatkoa.
Sinun ja naten keskustelut olivat todella luontevia ja hauskaa luettavaa. Suu venyi kyllä hymyyn monessa kohdassa. Alku oli myös hyvä, sillä siinä lukija pääsi nopeasti tapahtumien tasalle. Mahtoi olla muuten kaamea jälki-istunto!
Oli ihana huomata, miten Rowlingin tarina kietoutui yhteen sinun tarinasi juonen kanssa, kun Gwen ja Nate kuulivat Harryn puhuvan Pörröstä ja Flamelista. Loppu jätti lukijalle hilpeän mielikuvan tarinasta.
Ei tämä nyt mikään lyhyt tarina todellakaan ollut, jhos sitä riman alittamisella tarkoutat! Juuri sopivanpituinen!
19 ja puoli tuparia tästä storysta

~Cess

P.S Linkinvaihto käy!

Nimi: Vanessa Cullen

12.07.2013 00:48
Oho! Tossa alussa on virhe tuolla liemien tuunnilla ku oon kirjotttanu Kalkaroksen siine vaikka piti Jones kirjottaa, haittaako tommonen virhe yhtään? (:

Vastaus:

Ei haittaa!

~Cess

Nimi: Vanessa Cullen

11.07.2013 21:29
Luku 3

Juoksin kolmannen kerroksen käytävällä pahasti myöhästyneenä ja vilkuilin kelloja vähän väliä.
Olin myöhässä Liemien tunnilta jo kymmenen minuuttia. Mitä se professori Joneskin sanoisi?
Pystyin jo selvästi kuvittelemaan sen hetken luokassa kun astun sisään ja kohtaan Kalkaroksen
katseen: "Kymmenen minuuttia myöhässä, kaksikymmentä pistettä pois tuvaltasi neiti Cullen".
Naurahdin ja pudistelin samalla päätäni, kun juoksin edelleen Jonesin tyrmiä kohti.
Kun olin tyrmän ovella, vetäisin henkeäni ja koputin tammiseen vanhaan oveen.
- Sisään. Jones kutsui. Vetäisin syvään henkeä ja astuin luokkaan. Koko luokka kääntyi
katsomaan minua ja he silmäilivät välillä Kalkarostakin.
- Myöhässä viisitoista minuuttia. Kolmekymmentä pistettä pois tuvaltasi. Jones ärähtää.
- Kolmekymmentä? Viisitoista? Olin vain kymmenen minuuttia myöhässä! Huudahdin ja tajusin
saman tien minkä virheen menin tekemään.
- Neljäkymmentä pistettä pois, jos et nyt mene paikallesi siitä oven edessä seisomasta, Puuskupuh
menettää takiasi viisikymmentä pistettä. professori Jones sanoi tuimasti. Mulkoilin ovella hetken häntä ja
menin sitten paikalleni. Kasasin tavarani pöydälle.
- Avaa kirja sivulta 91 ja ala tekemään Äkämienparannusjuomaa, sairaalasiiveen tarvitaan sitä. Jones sanoi.
Aloitin äkämienparannusjuoman teon kiehauttamalla nokkoset ja käärmeen myrkkyhampaan. Ohjeessa
neuvottiin jauhamaan kaksi sarvekasta etanaa ja lisäämällä ne liuokseen. Kun olin sen tehnyt, otin kattilan pois
tulelta ja lisäsin piikkisian piikit. Haudutin lopuksi seosta viisi minuuttia ja tarkistin sen värin. Se oli ruskean ja harmaan sekoitus,
vaikka ohjeissa sanottiin että sen pitäisi olla haudutuksen jälkeen punaruskeaa ja sakeaa.
Tarkistin ohjeen pari kertaa läpi ja vasta sen jälkeen tajusin että olin laittanut liemeen vain kaksi nokkosta, vaikka
siihen olisi pitänyt olla kolme. Kirosin hiljaa mielessäni ja mietin että sitä lientä ei varmaan saisi millään
enää oikeanlaiseksi. Oma moka. Tunnin loputtua pullotin äkämienparannusjuoman kuitenkin ja laitoin pullon
kylkeen nimeni, jonka jälkeen vein pullon professori Jonesille. Kävin siivoamassa paikkani ja laitoin tarvikkeet
koululaukkuuni ja lähdin kiireesti luokasta.

Menin Puuskupuhien tupaan viemään nopeasti ylimääräiset kirjat laukustani pois ja lähdin sitten Riimujen
tunnille istumaan. Kun professori Babbling esitti meille mutkikkaita Riimukuvioita yritin kirjoittaa niitä
ylös pergamentille , jotta ne jäisi paremmin mieleen, mutta koko ajan ajatukseni harhailivat Roryyn ja siihen mitä Rory sanoi.
En ollut muutamaan päivään nyt tavannut häntä tai oikeastaan en ollut nähnyt häntä ollenkaan muutamaan
päivään edes käytävällä tai suuressa salissa. Ehkä hän vältteli minua. Ehkä hän ei halunnut enää nähdä minua. Kun
Riimujen tunti loppui ja menin syömään suureen saliin.

Istuin suuressa salissa Puuskupuhien pöytään ja laitoin lautaselleni kanankoipia ja kermaperunoita, jotka
olivat lempiruokani Hp-Pahkassa. Kaadoin pikariin kurpitsamehua ja aloin syömään. Syödessäni katsoin ympärilleni
saliin ja katseeni hakeutui Luihuisten pöytään niin kuin aina kun olin Suuressa salissa. Kävin koko pöydän läpi ja
huomasin että tällä kertaa Rory istuikin siellä. Käänsin nopeasti katseeni pois Rorysta ja söin ruokani loppuun.
Lähdin suuresta salista mahdollisimman nopeasti ja menin hakemaan Puuskupuhien tuvasta pimeyden voimilta suojautumisen
kirjat ja laitoin ne laukkuuni. Kello oli vasta puoli kaksitoista ja tunti alkaisi tasalta. Otin mukaani piirustusvihkon ja menin
jo odottamaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan eteen. Laskin laukkuni viereeni ja otin sulkakynäni ja aloin
piirtämään linnaa. Tykkäsin piirtää rakennuksia ja eläimiä. Viimeisin piirustukseni oli Hagridin mökki ja Tora.
Keskityin niin hyvin piirtämää, etten heti huomannut miten oppilaita alkoi mennä pimeyden voimilta suojautumisen
luokkaan. Tungin nopeasti vihkoni ja sulkakynäni laukkuun ja menin itsekin luokkaan.

Pimeyden voimien suojautumisen tunnilla käytiin läpi niitä asioita mitkä professori Pimeänsuon mielestä
olivat tärkeitä loppukokeiden kannalta ja käytiin esimerkiksi, vampyyreitä, ankeuttajia jne..
Kun kaksi tuntia kului, meillä oli enää kaksi tuntia muodonmuutosta. Harjoittelimme muodonmuutoksien
tunnilla edelleen Hiljutus loitsua ja minusta tuntui etten ikinä oppisi sitä, en hallinnut sitä lainkaan.
Kokeilin sitä monta kertaa eikä sammakko, johon sitä kokeilin, hiljentynyt kertaakaan.
Taas kun tunnit loppui, professori McGarmiwa antoi osalle läksyksi harjoitella sitä loitsua, ja minä
kuuluin siihen osaan.

Tuntien jälkeen menin kirjastoon palauttamaan kirjani ja lähdin sitten menemään Puuskupuhien tupaa kohti.
Kuljin liikkuvia portaita pitkin ja horjahdin hieman, kun porras jossa kuljin liikkui. Sain oottaa muutaman
sekunnin ennen kun porras pysähtyi ja olin toisella puolella linnaa. Muitakin oppilaita kulki portaissa, pari juoksi ohi.
professori McGarmiwa partioi käytävällä alapuolellani.Hyppäsin pois portaasta ennen kun se liikkuisi uudelleen ja
huomasin olevani kolmannen kerroksen käytävällä. Ykkösvuonna se käytävä oli kielletty. Käytävä oli erilainen kuin
muut, siellä oli hämähäkinseittejä, vanhoja patsaita velhoista ja lyhtyjä. En uskaltanut vieläkään astua sille käytävälle,
koska kuka nyt tietäisi jos siellä vaikka jotain vielä olisi? Odotin että sama porras tulisi kohdalleni jolla olin ja kun se tuli,
hyppäsin siihen. Se liikkui käytävän eteen, joka johti Puuskupuhin tupaan ja hyppäsin siitä taas pois.

Menin Puuskupuhin tupaan ja kävin viemässä tyttöjen makuusaliin laukkuni kirjoineen ja lähdin syömään iltapalaa
suureen saliin.
Suuressa salissa söin pari leipää ja juttelin Carolinelle, joka oli samassa tuvassa kanssani ja keskusteltiin kesälomasta, joka
alkaisi muutaman viikon päästä.
- Toivon tosissani että Puuskupuh voittaisi tupamestaruuden, mutta niin ei taida käydä koska joko Rohkelikko tai
Luihuinen vie tupamestaruuden kotiin. Korpinkynsikään ei ole tainnut voittaa pitkään aikaan vai mitä? Caroline
selitti ja katsahti minuun.
- Jep. Olisi jo korkea aika Puuskupuhinkin voittaa. Sanoin ja join pikarini tyhjäksi. Kello oli vasta kuusi kun poistuin
salista. Ajattelin mennä kävelemään linnan pihalle. Aurinko paistoi taivaalta ja taivas oli vaaleansininen.
Näin miten useimmat tytöt makoilivat nurmikolla nauttien kesäsäästä. Menin Mustan järven rannalle ja
istuin siellä kivelle. Järvessä loiskahti jokin ja kun oli HP-Pahkasta kyse, ei koskaan tiennyt mikä se olisi voinut
olla. Istuin järvellä yhdeksään asti ja lähdin sitten nukkumaan.

Loppu. (:
// Tästä tuli mielestäni nyt parempi tarina kun edellisestä ^^

Vastaus:

Jei, jatkoa! Sinähän kirjoutat nyt ahkerasti.
Minäkin pidin paljon tästä tarinasta (taisi kyllä olla edellistä parempi), joka kaikessa "tavallisuudessaan" oli täynnä hauskoja yksityiskohtia, jotka saivat hymyn huulille, ja täynnä taikaa.
Oli hauska lukea tunneista, joilla kävit. Kuvasit niitä hyvin todenmukaisesti -ja minulle tuli sellainen olo, kuin olisin elänyt tarinaa HP-Pahkan käytävillä, enkä vain lukenut kaikkea tietokoneen ruudulta. Pidin erityisesti Liemien tunnista ja siitä, kuinka prof. Jones otti sinulta pisteitä enemmän kuin luulit.
Joskus lause "katkesi" kesken kaiken ja loppu pomppasi uudelle riville, mutta eipä se oikeastaan lukemista haitannut. Lempikohtiini kuului myös "McGarmiwa antoi osalle läksyksi harjoitella sitä loitsua, ja minäkuuluin siihen osaan." Saas nähdä kuuluko Rorystä jatkossa mitään!
18 tuparia tästä

~Cess

Nimi: Dakota Rosier

09.07.2013 11:32
Isabellan kanssa Ateenassa.

”Onhan neideillä nyt kaikki varmasti mukana? Minä hakisin mielelläni neideille heidän tavaroitaan”, sepittelee kotitonttumme Nessy silloin kun minä ja Bella olemme lähdössä matkalle kohti Ateenan historiallista kaupunkia.

Sain viime syntymäpäivänäni kaksi lippua Ateenaan, ja ajattelin ottaa Bellan matkaseuraksi, sillä hän on juuri täyttänyt kaksitoista, ja ajattelin että hänestä voisi olla ihan kiva päästä vähän lomailemaan. ”Kiitoksia Nessy, mutta luulen että meillä on jo kaikki mukana”, sanon ystävällisesti tontulle.

”Sepä hyvä Dakota-neiti. Hyvää matkaa teille Bella-neiti ja Dakota-neiti”, tonttu mutisee ja tekee ison ja syvän kumarruksen.
”Kiitos Nessy”, Bella sanoo sydämellisesti tontulle, ja pussaa sitä päälaelle.
Se on vähän outoa käytöstä, ja vilkuilenkin heti ympärilleni suuressa aulassa, ja varmistan etteivät muut sisarukseni tai vanhempani ole nähneet mitään. Onnekseni aula on yhäkin kolkko ja tyhjä meitä kolmea lukuun ottamatta, eikä Bellalla ole vaaraa saada isän raivoa niskaansa.

Isämme ei todellakaan siedä minkäänlaista ystävällisyyttä tonttua kohtaan, ja varsinkin jos joku hänen omista lapsistaan käyttäytyy isän kannalta paheksuttavasti, hän saa sellaisen raivarin ettei kukaan kestä olla näkemässä sitä. Minäkin olen kerran saanut isän raivon niskaani, ja se oli se kerta kun isä sai tietää minulla olleen kuraverinen ystävä.

”Joko lähdetään?” Bella kysyy innoissaan, ja minä nyökkään vastaukseksi.
”Kiva! Olen aina halunnut käydä kreikassa, sillä professori Binns kertoi historian tunnilla, että siellä on käyty eräs muinainen velhosota”, Bella selittää innoissaan ja lähtee kävelemään sadan askelman mittaisia portaita perässäni.

Kävelemme pihalle, jossa minun on tarkoitus ilmiintyä Bellan kanssa. Tartun Bellaa kädestä kiinni ja kysyn:
”Oletko valmis?”
”Tämän valmiimmaksi en tule”, Bella sanoo, ja samalla hetkellä minä ilmiinnyn. Minun on pakko ilmiintyä muutamia kertoja, sillä matka on liian pitkä ilmiinnyttäväksi kerralla. Viimein me kuitenkin ilmestymme aurinkoisen rantahotellin viereiselle sivukujalle.

Bella ja minä seisomme vähän aikaa paikoillamme tasaten hengitystä, ja sitten me lähdemme kävelemään kohti hotellin aulaa. Meidän ei pitäisi herättää huomiota, sillä meillä molemmilla on päällämme tavalliset farkkusortsit ja toppi, sekä Bellalla on punaiset tennarit ja minulla hassut sekä vihreät ja kauhean korkeat korkkarit. Minä oikeastaan pidän korkokengistä, sillä ne saavat ihmisen näyttämään hyvältä.

”Oih! Täällä on niin kaunista”, huokaa Bella katsellaan ympärilleen palmujen reunustamalla rantakadulla.
”Niin on”, minäkin myönnän ja hymyilen katsellessani Bellaa, jonka kasvoja koristaa innostunut ja leveä hymy.
”Kiitos että otit minut mukaasi, etkäpä vaikkapa Lysandraa”, Bella sanoo kääntyen katsomaan minuun päin.
”Sinä tulit ensimmäisenä mieleeni Bella, ja minusta tuntuu etten olisi oikein viihtynyt täällä Lysin seurassa. Lysandran kutsuminen mukaan olisi ollut varmaan aika samanlaista kuin jos olisin pyytänyt Druellan mukaan”, sanon vakavasti Bellalle.

”Minua tiedätkö vähän huolettaa Lysandran pärjääminen”, Bella sanoo yllättäen.
”Miksi?” kysyn varovasti.
”En oikein tiedä. Hän vain vaikuttaa erilaiselta kuin ennen, ja hän on kuulemma riidellyt entisen ystävänsä Ursulan kanssa kauheasti ennen kuin heidän tiensä erosivat. Hänellä on myös nyt kauheasti uusia ystäviä jotka ovat häntä vanhempia ja pelottavia. Ja sitä paitsi ennen Lys vihasi sitä jos häntä kutsuttiin Sandraksi, mutta nyt kaikki hänen ystävänsä kutsuvat häntä Sandraksi. Ja se Lysin poikaystävä Aleksei Dolohov on aivan hirveä tyyppi, ja kukaan luihuisistakaan ei uskalla lähestyä Lysiä ja Alekseita, ja niitä muita Aleksein kavereita kuten nyt vaikka Magnusta ja Tiberiusta. Ja sitten siihen kauheaan jengiin kuuluu vielä se Tian ja sinun ikäinen hirvitys Cornelia-Elinor. He ovat oikeasti käyttäneet kaikenlaista pimeää taikuutta, ja minua pelottaa että Lysandra on joutunut pahasti väärälle tielle”, Bella selostaa.

”Sepäs on…”, aloitan mutta en keksi sanaa jolla kuvata tilannetta.
”Tiedän tuon tunteen. En minäkään keksinyt aluksi sanaa millä kuvata tilanteen vaaroja”, Bella sanoo ja jatkaa sitten iloisempaan sävyyn:
”Ei nyt anneta tämän asian pilata lomaamme, vaan pidetään iloinen loma ja murehditaan vasta kotona.”
”Niin kai on paras”, huokaisen.

***

Olemme nyt olleet Bellan kanssa täällä Ateenassa kolme päivää, ja olemme jo ehtineet tehdä kaiken näköistä, kuten nyt vaikka katsella historiallisia kohteita ja käydä shoppailemassa. Nyt kello on jo yksitoista, ja Bella nukkuu jo omassa sängyssään. Minä istun kodikkaasti sisustetun ja ison hotellihuoneiston olohuoneessa, ja kirjoitan muutamia kirjeitä aikani kuluksi.

Aloitan ensimmäisen kirjeen näin:

”Rakas Tia,
Minä ja Isabella olemme tällä hetkellä täällä Kreikan Ateenassa, ja olemme tehneet täällä kaikenlaista kivaa. En kyllä tosin lähettänyt tätä kirjettä tylsistyttääkseni sinut kuoliaaksi, vaan jotta saisin mahdollisuuden tiedustella sitä, oletko tulossa mahdollisesti seuraamaan huispauksen maailmanmestaruuskilpailua?

Jos minä nyt oikein ymmärsin, sinulla taisi olla joitakin suunnitelmia Herra Greegrassin kanssa? Jos saamani tieto pitää paikkansa, niin ehdottaisin mahdollista tapaamista kisapaikalla. Minä itse tulen sinne ystävättäreni Beggyn ja poikaystävä Jamesin, sekä Jamesin sisaren Hannahin kanssa, ja meistä kaikista olisi erityisen mukavaa tavata sinut ja mahdolliset seuralaisesi, joten mitäs sanot Tia?

Ole kiltti ja suostu, ja kerro terveisiä minulta vanhemmillesi,
sinun Dakota Rosier.”

Taittelin kirjeen kokoon ja sulloin sen kirjekuoreen, ja sitten aloin kirjoittamaan seuraavaa kirjettä joka kuuluu näin:

”Rakkaat vanhemmat,
minulla ja Isabellalla on ollut hyvin hauskaa, ja olemmekin tutustuneet paikalliseen velhohistoriaan. Olen myös kuullut vähän pelottavia juttu Lysandra-sisarestani. Toivoisin että ottaisitte hieman selkoa Lysandran ystävien soveliaisuudesta, jottei Lysandra saa heiltä ikäviä vaikutteita jotka saattaisivat ajaa hänet telkien taa.
Ystävällisin terveisin tyttärenne Dakota Rosier.”

Sulloin tämänkin kirjeen kuoreeseen, ja ojennan nämä kaksi kirjettä pöllölleni Diocletianukselle. Katselin hiljaa kun se lähtee lentelemään kohti kotia. Suljen ikkunan hiljaa, ja sammuttelen kaikki valot, minkä jälkeen lähden nukkumaan isoon ja pehmeään sänkyyni.

Mitäköhän tulevaisuudessa tapahtuu? Sitä ei näemmä voi ennustaa ollenkaan.

//Sain nyt uuden koneen, ja kirjotin tällasen keskipitkän luvun. Ja niistä nimistä vielä se että minä pongailen niitä yleensä historiallisista kirjoista, sillä monella historiallisella henkilöllä on aikas hieno nimi.//

Vastaus:

oi, tarina pitkästä aikaa!!
Mietinkin, käytätkö historiaa apuna nimien keksimisessä, ne ovat aiva upeita! Pidän erityisesti Lysandra-nimestä. Pöllöllö oli myös aika komea nimi.
Juu, mutta itse tarinaan. Hyvin keksitty juoni. En ole ennen lukenutkaan Ateenan matkasta, eikä matkatarinoita ylipäänsäkään kovin paljon kirjoitella. Se, mitä Lysandrasta kerrottiin, oli mielenkiintoista, toivottavasti hän ei ole ajautumassa pahoille teille. Oli myös jotenkin liikuttavaa, että Dakota siskona pyysi vanhempiaan ottalaan selvää Lysin tilanteesta. Kirjeet oli muuten kirjoitettu ihanan virallisen oloisella kielellä.
Loppu saa lukijan miettimään, mahtaako tulevaisuudessa taohtua jotain erityisen yllättävääkin, hyvin kirjoitettu siis; jättää tarinan pyörimään meileen vielä lukemisen jälkeenkin.
Luin joka sanan suurella mielenkiinnolla, joka vain kasvoi tarinan edetessä!
19 tuparia

~Cess

Nimi: Nicholas Rosefield

09.07.2013 10:07
Seisoimme Professori McLeonin työhuoneen oven edessä. Siihen oli kirjoitettu isoilla, kultaisilla kirjaimilla: ”Professori Cadma McLeon, Tylypahkan vararehtori ja muodonmuutosten opettaja.”
Vilkaisin nopeasti Thomasia ja Beniä ja näin heidän miten-sinä-vedit-minut-tähän-liemeen- ilmeensä. Käänsin katseeni pois heistä kun McLeon avasi puisen oven. Tuntui, kuin olisimme astuneet toiseen rakennukseen. Katto oli täynnä häkkejä joissa oli sinisiä, keltaisia ja pinkkejä papukaijoja, kutistettuja leijonia ja lehmiä, suurennettuja muurahaisia ja hiiriä. Seiniin oli maalattu pilviä ja niittyjä. Niissä oli tauluja tärkeän näköisistä velhoista eri eläimiä olkapäillään.
”Professori, en tiennyt että pidit näin paljon eläimistä”, Thomas sanoi yllättynyt naama päällään.
”Oi, olen jo monta kymmentä vuotta harrastanut eläimien bongailua!” McLeon hihkaisi iloisesti riippumatta siitä, että olimme puhuttelussa. Tuijotimme kattoa vielä muutaman minuutin kunnes McLeon heilautti sauvaansa ja kaikki eläimet hiljeni.
”Noniin, nyt asiaan.”
Istuimme vanhan näköisille nahkatuoleille, ja kultaisessa kattolampussa meidän yläpuolella syttyivät aavemaisesti punaiset kynttilät. Oli hassua miten Professorin äänensävy muuttui niin nopeasti iloisesta niin tiukaksi. Keskeytin nopeasti McLeonin niin, ettei hän ehtinyt jatkaa.
”Se olin minä”, sanoin, ja Ben ja Thomas nyökkäilivät vieressä viattomasti, vaikka he eivät oikeasti olleetkaan tehnyt mitään. Professori oli hetken hiljaa. ”No mitäs nuo kaksi nuorta miestä siellä kirjastossa etsivät?” Hän kysyi.
Thomas mutisi jotain. ”Me autoimme Nicholasta etsimään tietoa War- Waren…”
”Warson Qwardwolf”, McLeon jatkoi Benin lauseen loppuun.
”Warson Qwardwolf. Olemme yrittäneet salata hänen olemassaolon jo pitkän aikaa, mutta tänään, tänään kolme neljäsluokkalaista huutelee Qwardwolfien uhkauksia keskellä kirkasta päivää. Onni että kukaan ei kuullut…”, McLeon tiuskaisi.
Ajattelin pakosuunnitelmaa. Olisiko järkeä kertoa siitä? Olisipa keino miten voisimme sopia siitä nyt ja tässä Benin ja Thomin kanssa.
”Valitettavasti ette saa lupalappuja salaisten kirjojen osastolle, ettekä saa lainata muita kuin määrättyjä kirjoja kirjastosta kuukauteen. Vain varalta, että ette enää tutki asioita, mitkä eivät kuulu teille. Onneksi Qwardwolfit ovat kuolleet, ja jäljellä olevat saavat katua tekojaan Azkabanissa”, McLeon sanoi. ”Voitte mennä…”

”Vuotava noidankattila!” Huusin lihavalle leidille. Hyppäsimme oleskeluhuoneeseen. Kello oli jo paljon, jonka kyllä huomasi. Takka oli sammutettu, ja tuoleilla ei istunut ketään, tai no jos ei laskettu että jotkut olivat nukahtaneet niihin. Hiivimme hiljaa hämärän oleskeluhuoneen poikki poikien makuusaleihin.
Tarkistimme vielä oliko kukaan hereillä ja tulimme siihen tulokseen että kaikki olivat nukahtaneet. ”Siis kaikki Qwardwolfit olikin jo pysäytetty?” Thomas kysyi.
”Siltä vaikuttaa, tuskin McLeon valehtelisi meille”, Ben sanoi. ”Mutta entä se kirja?” Kysyin.
”Varmaan joku pila”, Thomas sanoi iloisesti ja vaihtoi yöpukunsa. Sitten hän hyppäsi sänkyyn ja nukahti melkein heti. Minä ja Benkin teimme samoin, mutta näin Benin kieriskelevän vielä vartin. Minä nukuin huonoiten. Nukahdin ensimmäisen kerran joskus kahdelta, ja näin painajaista Isästä ja Qwardwolfeista Azkabanissa. Heräsin vielä kerran joskus aamuyöstä hikisenä. ”Unohtaisin jo ne Qwardwolfit!”
Qwardwolfeja ei ole olemassa. Siihen ajatukseen nukahdin, nukahdin ilman painajaisia.

Siinä oli nyt taas uusi tarina  Tiedän, oli aika lyhyt, mutta tarinoita alkaa tulemaan nopeampaan tahtiin, toivottavasti se korvaa lyhyyden.

Vastaus:

Ihan huippua lukea taas sinunkin raapustuksiasi! Juoni etenee hyvin siitä mistä olet kertonut aiemmin ja hetken muisteltuani olin taas perillä tapahtumista. Tarina muistutti hyvin jo menneistä tapahtumista ja antoi lukijalle aikaa totutella ja sulatella tapahtumia, voidakseen pian lukea lisää.
Tuskin tarvitsee mainita, että oli ilo huomata oma nimensä tekstistä! Olit kuvitellut Cadman loistavasti! Vai on minulla huone täynnä eläimiä?  Myös hieman McGarmiwamaisesta luonteesta oli hauska lukea rivienvälistä.
Oikein mallikas tarina ja virheitä ei löytynyt. Kappalejaot kunnossa, eikä pituudessakaan puutetta. Kuvailu selkeää ja kaikenkattavaa. Odotan jo innolla mihin Warson Qwardwolfin etsinnät johtavatkaan!
-17 tuparia!

~Cadma

Nimi: Renata Granvity

07.07.2013 19:48
.:Renata:.

Aurinko lämmitti kasvojani kävellessäni pihamaata pitkin kohti yrttitiedon luokkaa kun kuulin siipien havinaa ylhäältä. Pian Freesia naksuttikin kärsimättömänä nokkaansa laskeutuessaan olalleni. Kynsien painautuminen olkaani vastaan kertoi painon siirtämistä sille, jotta toinen jalka pystyisi kohoamaan. Nappasin kirjeet, joita oli kaksi ja kiitin Freesiaa.
"Kiitos, minulla ei ole juuri nyt mitään palkkaa, mutta tiedät kyllä missä säilytän namejasi" Pöllö huhuili hiljaa ja ilmavirta kertoi sen lennähtäneen pois. Muut katsoivat minuun uteliaina ja Arianna kysyi.
"Renata, saanko katsoa keneltä kirjeet tulivat?" Nyökkäsin ojentaen ne tytölle ja Arianna tukiskeli niitä rapinan perusteella.
"Hmh.. tämä toinen on rehtorilta, koskee varmaan viimeistä koetusta. Mutta entä tämä Renata? Miksi Taikaministeriö kirjoittaa sinulle?" Nappasin kirjeet nopeasti sanoen.

"Äh, anteeksi nyt, mutta haluaisin puhua tästä aluksi vain Roaldin kanssa. Mennään tunnille, ettei Verso saa päähänsä vähentää tupapisteitä vielä viimeisinä viikkoina" Muut ymmärsivät, milloin halusin pitää jotain tietoa itselläni, joten asiasta ei enää keskusteltu. Saapuessamme kasvihuoneille Rohkelikot odottivat meitä jo Verson ja muiden Luihuisten kanssa. Verso loi meihin aavistuksen paheksuvan katseen.
"Viime tingassa hyvät Luihuiset.. No niin aloitetaanpa sitten. Tämän tunnin aihe on helppo ja koska te olette vanhimman kurssin oppilaita, saatte siivota kasvihuone 3. Tehtävänne on puhdistaa kasvihuone ja istuttaa uusia kasveja nuutuneiden tilalle ja hoitaa vielä kunnossa olevat kasvit, luulisinpa että siinä riittää töitä kahdeksi tunniksi" Meidät jaettiin työryhmiksi. Minä, Arianna, Pansy, sekä Eloise saimme tehtäväksi hoitaa tietysti ne myrkyllisimmät kasvit. Joskus oli myös haittaa olla hyvä käytännön aineissa.
"Tuota, minä voin hoitaa Ukonhatun ja Pirunnuoran jos te keskitytte Myrkkylonkeroisiin, sillä niitä on melko paljon?" Ehdotin muille, mutta Pansy halusi välttämättä auttaa minua. Joten Eloise ja Arianna hoitivat Myrkkylonkeroiset. Minä tunnustelin varovasti hanskoillani Pirunnuoran pintaa, joka vaikutti kuivalta joutuen tietysti tökkimään sauvallani sen kärhämiä, jotka pyrkivät kiertymään sormeni ympärille. Pansy oli hellävarainen ja erittäin taitava Ukonhatun kanssa istuttaessaan vanhan yksilön tilalle uuden. Kastelin ensin mullan, jotta pirunnuora voisi keskittyä johonkin samalla kun hieroin kärsämöuutetta sen pintaan estääkseni kuivumista. Välillä jouduimme väistämään pollomuhkun mätää, joka lennähti kasvista tai pilailevien oppilaiden käsistä. Kuulimme myös selvästi miten Draco sähelsi Grabben & Goylen kanssa.

.:Clare:.

Ennustusluokka oli täynnä hajustettuja savuja Professori Punurmion päättäessä tunnin. Luihuinen oli saanut tupapisteitä minun "ennustettuani" vierustoverini kupista tuhoisan tulevaisuuden ihan omaa tylsyyttäni. Monet olivat hyväksyneet minut jo Luihuisten joukkoon, mutta vietin aikaa eniten Renatan, Dracon ja muiden kanssa. Siirryin loitsuluokkaan yhdessä Carrie Hawkinsin ja Bella Turseyn kanssa.
"Punurmiota on näköjään varsin helppo mielistellä" Naurahdin muistellessamme äskeistä oppituntia. Carrien mielestä oli oiva idea väittää, että Bella joutuisi tämän kuukauden aikana useisiin onnettomuuksiin kuten hevoskotkan tallomaksi. Rohkelikkojen ilmeetkin olivat sen arvoisia kun saimme viisitoista tupapistettä. Portaikossa oli ruuhkaisaa ja näinkin Dracon tulevan Renatan kanssa ryhmän kärjessä.
"Carrie, Bella.. menkää edeltä" He katsoivat toisiinsa ja sitten nyökäten lähtivät seuraavaan kerrokseen.

"Kuinka Yrttitieto sujui?" Virnistin nähdessäni uupuneet ystäväni. Renata hymyili minulle.
"Odotapa viimeistä vuosikurssia niin pääset vaihtamaan Ukonhattuja ja Pirunnuoria ruukkuihin ja kaikkea muuta mahdollista" Nauroimme hetken yhdessä, mutta sitten suuntasimme kaikki loitsuluokkaa kohti. Tiistain yhteistunnit seitsenluokkalaisten kanssa kelpasivat minulle. Draco jättäytyi viereeni ja hymyili.
"No kuinka sinun ennustustuntisi oikein sujui?" Kerroin saavani tupaisteitä pilailusta ja molemmat tirskahdimme kenenkään välittämättä. Draco tarttui käteeni, vastustelustani huolimatta. Hymyilin hänelle ja punehduin pojan iskiessä silmää. Olinko muka ansainnut Dracon kaltaisen komistuksen huolehtimaan itsestäni? Kaikkea sitä. Kavuttuamme viimeisetkin portaat olimme ennen Rohkelikkoja paikalla ja Lipetit päästi meidät edeltä luokkaan. Pian luokka oli täynnä pulisevia oppilaita ja professori kiipesi kirjapinon päälle ja kimitti.
"Noniin, rauhoitutaanpa sitten! Tänään saatte rennosti harjoitella kaksintaistelua tuvittain. Tunnin lopussa otamme tupien välisen pikaturnauksen" Siirryin muiden luokse, jossa jakauduimme pareiksi. Minä ja Draco olimme yksi, sitten olivat Renata ja Eloise, Grabbe ja Goyle, sekä Arianna ja Pansy. Kadehdin osittain Roaldia, jotka opiskelivat teoreettisesti laivassaan. Draco yritti käyttää herpaanustani hyödyksi kuiskaten.
"Tainnutu.." Mutta olin ovela ja varjelum-loitsuni kimmoitti hänen loitsunsa takaisin ja iskin silmää pojalle.
"Tytöt 1 ja pojat 0" Naurahdin ja loitsin keholeijuksen kohti Dracoa, joka oli hämillään eikä ehtinyt suojata itseään vaan nousi roikkumaan jaloistaan ilmaan ja minä sain tietysti kunnon naurukohtauksen. Juuri kun olimme harjoittelemassa Kungistumisloitsua, kutsui Lipetit kaikki luokan eteen.
"Noniin, yksi tyttö ja yksi poika kummastakin tuvasta eteen pikaturnaukseen" Hän kimitti ja vilkuilimme Rohkelikkoja miettien sopivia ehdokkaita. Kaikki olivat sitä mieltä että heidän piti olla sietsemäsluokkalaisia, joten Eloise ja Arianna valittiin Rohkelikkojen Angelina Johnsonia ja Ron Weasleya vastaan. Lipetit antoi loitsut, sekä järjestyksen jossa ne suoritettiin ja parhaimmin suoriutuneet ansaitsisivat tuvalleen 25 tupapistettä. Eloise ja Harry eivät olleet kumpikaan parhaita ja vaikka olivatkin eri tuvista, Angelina ja Arianna pyörittivät toisilleen silmiä tietäväisinä. Lopulta he olivatkin vastakkain poikien tyrmättyä toisensa. Mutta tunti lähestyi loppuaan, joten Lipetit päätyi kompromissiin.
"Hyvä on, sekä Neiti Granvityn että Johnsonin aniosta Rohkelikolle ja Luihuiselle kummallekin 15 tupapistettä. Voitte poistua!"

* * *
.:Renata:.

Oppituntien loputtua suunnistin kirjeiden kanssa venevajalle Muodonmuutosten pihamaan kautta. Kuumaa iltaa viilensi vain hento tuulenvire. Laskeuduin portaita nopeasti, jotta näkisin Roaldin. Hän olikin odottamassa laivan keinuvalla kannella ja laskeutui luokseni.
"'yvää iltaa 'enatani. Miten koulupäivä 'ujui?" Hän sanoi kietoessaan kätensä ympärilleni.
"Hyvin, voisimmeko mennä rantaan, sillä haluan että luet minulle nämä kirjeet?" Hymähdin pojalle, joka kiusoitteli.
"Tai sitten 'inun hienostunut 'eurani on 'vkäsi" Nauraen kävelimme rantaan ohittamalla venevajan. Tähdet alkoivat ilmestyä vähitellen tummenevalle taivaalle istuuduttuamme puunjuurelle. Nojasin Roaldiin ja tämä aukaisi ensin Tylypahkan kirjeen lukien minulle ääneen vihjeen 3. koetukseen:

Jo kolmatta kertaa saa,
itsensä alttiiksi asettaa,
mikä vaara voi uhatakkaan,
kun varjoihin sukeltaa?

Näin kuusi polkua eroaa,
menee jokainen tahollaan,
ja joutuu matkaa taittamaan,
vain sauvat apunaan.

Kun vaara sitten koittaa,
voi sen viisaudellaan voittaa,
mutta pulaan jouduttuaan,
punainen kipuna auttaa.

Ja taasen kun polut kohtaa,
edessä aukio hohtaa.
Siellä yksinäinen odottaa,
pokaali kulkiaa.

Ei kerro yhtään enempää,
viimeinen vihje tää,
mutta kielettyä metsää,
kyllä jokainen pelkää.

Kielletty metsä? Mielenkiintoista, vaikkakin epäreilumpaa muille kilpailijoille öillisten seikkailujeni ansiosta. Mietin itsekseni samalla, kun Roald avasi seuraavaa kuorta. Hän luki kirjeen minulle.
"'yvä 'enata Granvity. Olemme 'yväksyneet hakemuksesi ostaa 'alo Lontoon 'eskustasta. Esittelykierroksen 'idämme kesälomasi ensimmäisenä 'äivänä. Amelie Gertoe" Hän katsoi minuun yllättyneenä.
"Muut eivät 'aida tietää tästä?" Minä vastasin.
"Eivät tiedäkään, halusin kertoa siitä ensin sinulle, sillä enää on yksi koetus ja sitten sinä palaat Bulgariaan. Minun tulee niin ikävä.. ja jos olen omassa asunnossa minulle jää aikaa matkustaa luoksesi" Hän pyyhkäisi poskelleni karanneen kyyneleen.
"Ei 'ätää. 'len kanssasi aina, 'aikken olisi täällä. Ja täytän itsekin 'ian seitsemäntoista. 'oin muuttaa" Hymyilin hänelle ja kohottauduin suutelemaan Roaldia ja kiedoin käteni hänen hiuksiinsa. Hän laski kätensä vyötäisilleni suudellessamme.

Vastaus:

Huikea tarina! Tekstiin mahtui jos jonkinmoisia tapahtumia ja sait hyvin liitettyä ne toisiinsa ilman, että lukijan tarvitsi hätkähtää juonen muutoksia. Sovitit hyvin myös Claren osaksi tarinaa.
Eniten pidän tarinoissasi myös siitä, kuinka sovitat rivien väliin tietoa taikamaailmasta ja oppitunneista. Ihan vahingossa voi lukija tekstisi luettuaan huomata osaavansa kertoa jos jonkinmoisesta taikakasvista. Myös omakeksimiäsi velhoelämän juttuja on hauska lukea. Odotan haiken, mutta onnellisin tunnelmin, mitä kouluvuosiesi loppuminen tuo tullessaan uuden talonkin nyt varmistuttua!
Yhteenvetona virheetön ja hyvin kaunis tarina, johon jäi koukkuun hetkessä. En malta odottaa turnajaistarinaasi!
-Täydet tuparit!

~Cadma

Nimi: Lilja Sky Potter

07.07.2013 19:37
Minusta tuntui, että kaikki maailman huolet poistuivat hetkeksi päältäni. Kuin pilvet postuivat pois auringon edestä ja kaikki olisi taas hyvin. Siltä se tuntui sen ajan. Sitten, kun irrotimme toisistamme tuijotin Harryä silmiin ja huomasin, että hänellä oli miljoona kysymystä kielellään, mutta hän ei ilmeisesti tiennyt mitä sanoa tai sitten ei tiennyt mitä kysyä ensin.
”Miksi?”, kuului sitten vain ja sen jälkeen käänsin katseeni maahan. En tiennyt oikeastaan mistä aloittaa.
Hän laittoi kätensä olkapäälleni ja sanoi.
”Sinä voit kertoa minulle mitä tahansa ei sinun tarvitse miettiä kauheasti.”
Hymyilin hänelle pienesti sitten ja huokaisin pienesti.
”Mulla epäillään, että mulla on skitsoftenia ja minua pidetään vaarana muille oppilaille tässä koulussa ja ilmeisimmin uhataan sulkea loppu elämäksi Pyhään Mungoon”, sanoin hänelle sitten. Siinä se oli totuus tuli ääneen, mutta silti se helpotti oloani myöntää se jollekkin ääneen. Mutta silti se teki siitä paljon todempaa ja karumpaa pääni sisällä. Se teki siitä todellista.
Harry katsoi minua järkyttyneenä ja halasi toisen kerran ja vielä tiukemmin. Minusta jopa alkoi tuntua siltä, että kylkiluuni katkeaisivat kohta, jos hän ei hellittäisi.
”Voisitko irrottaa? Mä en saa henkeä”, kähisin hänelle ja hän nopeasti irrottikin, mutta nappasi käteni käsiinsä. Harry katsoi minua tiukasti silmiini ja huomasin hänen silmissään huolestuneisuuden.
”Miksi et kertonut aikaisemmin?”, hän kysyi ja mielessäni alkoi kysymuys kiertää. Miksi en kertonut? Se on hyvä kysymys, mutta minulla ei taida olla oikeaa vastausta ehkä ollenkaan ja sitä ei taida koskaan saadakkaan tietää.
”En tiedä...minä..no en ole oikeastaan varma siitä. Minä...minä kai pelkäsin, että siitä tulee todellista jos siitä mainitsee kellekkään”, sanoin hänelle hieman takellellen. Käänsin katseeni lattiaan nolostuneena ja minulla oli tunne, että helotin paprikan punaisena, vaikka en koskaan punastunut oikeastaan.
”Oli se mikä tahansa syy sitten loppujen lopuksi olen vain kiitollinen, että kerroit asiasta ja voimme taas viettää aikaa”, mustat, lyhyet hiukset omaava kaksoisveljeni sanoi minulle ja hymyili ilmeisesti kiitollisena. Olin itsekkin kiitollinen, että hän ei ollut minulle vihainen, mutta sitten mieleeni tuli kysymys joka voisi pilata kaiken taas.
Harry nousi ylös lattialta seisomaan ja putsasi itsensä olemattomasta liasta ja ojensi minulle sitten kätensä, että nousisin myös. Nostin epäröiden käteni tarttuakseni siihen, mutta lopulta annoin käteni vain pudota syliini.
”Mitä nyt?”, hän kysyi ja katsoi minuun kysyvästi.
”Entä Ron ja Hermione...hyväksyväthe minut takaisin? Ovatko he minulle vihaisia?”, kysyin häneltä ja käänsin katseeni häneen. Mitä, jos he olisivat minulle vihaisia? Silloin en voisi ollakkaan heidän kanssaan ja olisin loppujen lopuksi yksin. Se olisi oma vikani ja kantaisin sen syyllisyyden loppuun asti. Tuskin pystyisinkään tutustumaan kehenkään olisin vain yksin. Kuten aina ennen olinkin.
”Eivät he sinulle vihaisia ole. Heillä on vain samat kysymykset kuin minulla, he haluavat sinut takaisin. Kyllä sinä tule pärjäämään olemme tukenasi”, hän sanoi ja hymyili minulle rohkaisevasti. Tartuin hänen käteensä ja sanoin.
”Hyvä on siis.”
Hymyilin pienesti hänelle ja pidin tuota kädestä kiinni. Näkymättömyysviitan levitimme päällemme ja lähdimme yhdessä pois tuosta huoneesta. Kävelimme hiljaisuudessa pitkin käytäviä ja, kunnes tulimme Puuskupuhin taulun luokse. Halasin häntä vielä kerran ja sanoin.
”Ihana saada sinut takaisin”, kuiskasin tuon korvaan vielä ja irrotin hänestä. Lähdin viitan alta ja ennen, kun menin oleskeluhuoneeseen kuulin kuiskauksen.
”Ethän sinä minua koskaan menettänytkään.”

//Tässä aika lyhkäinen tarina, mutta halusin jättää seuraavat tapahtumat seuraavaan tarinaan

Vastaus:

Snif, ihanan koskettava tarina! Pidän todella paljon omaperäisestä tekstistäsi, sekä juonestasi. Kerrot tapahtumat ja juonenkäänteet hyvin ja saat ne vaikuttamaan todentuntuisilta. Etenkin haluaisin mainita siitä, että olet saanut tekstissä esille pelon ja epävarmuuden. Se välttyy hyvin lukijallekkin ja etenkin tämä lause vaikutti: "Siinä se oli totuus tuli ääneen, mutta silti se helpotti oloani myöntää se jollekkin ääneen. Mutta silti se teki siitä paljon todempaa ja karumpaa pääni sisällä. Se teki siitä todellista." Uskon, että moni kokee noin todellisuudessakin eri asioiden kohdalla. Kaikinpuolin tunteet välittyivät loistavasti ja lopetus oli kaunis.
Virheitä ei tekstissä piileskellyt. Kenties kappalejakoa harkitsisin, mutta se on sivuseikka. Henkilökohtaisesti en tykkää käyttää sanaa "tuo" ihmisistä puhuttaessa, mutta sinun tekstiisi se käy.
-17 tuparia!

~Cadma

Nimi: Rose Abot

05.07.2013 12:32
Bussin hurina väsytti Lucianaa. Häntä alkoi nukuttamaan. Hän oli juuri nukahtamassa kun...
- Herätyys! Olemme Lontoossa! Hagrid huutaa ja tempaisee Lucianan ylös bussin penkiltä. Bussi oli täynnä ihmisiä, jotka pinkoivat pois bussista. He taisivat pelästyä Hagridia. Luciana ja Hagrid lähtivät bussista ja suuntasivat kohti metroasemaa. Heidän metronsa lähtisi viidentoistaminuutin päästä. Hagrid olisi halunnut tarjota Lucianalle jätskit, mutta Luciana sanoi pärjäävänsä ilmankin sillä hän ajatteli mitä siitäkin olisi tullut jos Hagrid olisi yrittänyt ostaa jätskiä. Hagrid jäi myös katselemaan monia kauppoja sekä ihmettelemään kaikkia jästien myymiä tavaroita. Luciana joutui hoputtamaan Hagridia monta kertaa. He kiiruhtivat alas liukuportaita juuri kun metro tuli. He hyppäsivät metroon ja maksoivat tarvittavan määrän. Tällä kertaa Hagridilla meni hiukan paremmin. Kuitenkin Luciana joutui auttamaan häntä. Pian he matkasivat kohti keskustaa.
- Hagrid, miksi emme alunperin menneet taikakeinoin. Lucianan äänestä kuului pettymys.
- Noh, tuota öö... Hagrid epäröi.
- Niin? Luciana kysyi ja rohkaisi Hagridia.
Hagrid huokaisi. - No kaipa sinä sen jossain vaiheessa saat selville kuitenkin. Repuutin kolmantena vuonnani Tylypahkasta ja en oikeasti saisi taikoa. Ethän kuitenkaan kerro kenellekään?
- En en. Mutta miksi sinä re...
- Täytyy mennä. Pysäkkimme on seuraava, Hagrid väisti kysymyksen.
- Selvä.
Niin he astuivat ulos keskustaan. Lontoon kskusta vilisi ihmisiä jotka kiirehtivät eri paikkoihin. Big Ben näytti kello yhdeksää. Luciana joutui juosta, että pysyisi Hagridin perässä. Luciana oli jo tottunut siihen. Pian he olivat King's Krossilla.
- Tässä on junalippusi. Siinä lukee laituri. Nähdään Tylypahkassa. Hagrid sanoi.
- Mutta, etkö näyt...
Hagrid oli kadonnut. Ensiksi Luciana pelästyi mutta sitten hän muisti minkälainen Hagrid on.
- Taas hän teki sen, Luciana huokaisi ja pyöritteli päätän. Sitten hän lähti etsimään laituria.

Tarinani. Kirjoitin tarinan vaikka edellistä ei ole arvosteltu. Sori jos haittasi

Vastaus:

Oikein hyvä tarina! Juoni etenee sopivaa vauhtia ja on mukava lueskella Lucianasta ja Hagridista. Teksti on kepeää ja sitä on mukava lukea, sillä juonesta saa hyvin kiinni heti ensimmäisistä lauseista. Sain hyvän kuvan Lucianan tietämättömyydestä taikamaailmanasioissa ja etenkin se oli asia, jonka pistin merkille.
Virheitä en nähnyt ainuttakaan ja tarinan kieliopit muutenkin kunnossa. Kappalejakoakaan ei tarinaan kaivattu. Pituutta olisi voinut olla hieman enemmän, sillä tarinasi ovat ilo silmälle, mutta kelpaa hyvin tämäkin.
-13 tuparia!

~Cadma

Nimi: winnie watson

05.07.2013 11:48
hups! tuli taas vähän lyhyt tarina

Vastaus:

Ei aina voi raapustaa pitkiä

~Cadma

Nimi: winnie watson

05.07.2013 11:46
Sitten koitti se päivä kun Winnie pääsi tylypahkaan opiskelemaann kaikkea kivaa. Hän oli ihan innoissaan niin hän laittoi vain vaatteet ihan nopeasti ja meni alakertaa keittiöön. Winnien äiti oli keittiössä. Hän tekee varmaan puuroa, Winnie hätkähti sitten hän katsoi vierelleen ja näki iso veljensä Harryn. Sitten Winnie sanoi Harrylle -ootko sä ollu koko ajan tässä? -joo tai en. mutta sitten Winnie sanoi että taitaapa lähteä syö- sitten Winnie olikin jo symässä puuroa jota Winnien äiti oli tehnyt.

Vastaus:

Oi, jatkoa! Ihana saada taa slukea tekstiäsi. (:
Juoni etenee hyvin ja odotan jo innolla sitä, kuina Winnie vihdoin pääsee tylypahkaan. Kirjoitat kivasti ja ja vosin mielelläni lukea tekstiä pidmemältikin. Mutta olihan tässä jo hieman enemmän pituutta kuin edellisessä! Puheenvuorot voisi muuten aloittaa aina uudelta riviltä. Lisä vain!
7 tuparia

~Cess

Nimi: Vanessa Cullen

04.07.2013 20:39
Luku 2

Oli keskiviikko iltapäivä ja minulta loppui juuri Numerologia, olisi ruokailu jonka jälkeen Loitsuja. Minulla ei ollut nälkä,
vaan menin vaeltelemaan pihalle ja ihastelin kaunista kevätsäätä. Pihalla oli muitakin oppilaita. Osa harjoitteli taikoja loppukokeisiin,
osa vaan nautti säästä. Pihalla oli myös Luihuisia. Draco Malfoy, Pansy Parkinson, Goyle ja Grabbe sekä Rory valtasivat kaksi pihatuolia itselleen.
Toki oli muitakin Luihuisia, mutta tunnistin vain heidät. Kävelin nopeasti heidän ohitse etteivät he mitenkään alkaisi piikittelemään kun olen Puuskupuh.
Näin sivusilmällä miten Rory katsoi minuun ja kun Draco kysyi Rorylta jotain, hän käänsi katseensa pois minusta.
Hymähdin ja ajattelin mielessäni "Tyypillistä Luihuista".
- Terve Vanessa. Siskoni Caroline tuli tervehtimään minua kaverinsa Rosalindan kanssa.
- Moi Caroline. Mitä te täällä teette? Kysyin hölmösti.
- Meillä on hyppytunti, entäs sinä? Caroline kysyi naurahtaen.
- Ruokailu, sen jälkeen on Loitsuja. Vastasin ja hymyilin siskolleni ja tämän kaverille.
- Mitä te opiskelette loitsuissa? Rosalinda kysyi ystävällisesti.
- Hiljutus loitsua. Me ollaan käyty sitä jo McGarmiwan tunnillakin. Sanoin ja näin Roryn lähtevän kävelemään meitä kohti. Draco, Pansy,
Grabbe ja Goyle jäivät penkeille istumaan. Minua kiinnosti mitä asiaa Rorylla oli, jos hän oli edes luokseni tulossa. Caroline heilutti kättään
nenäni edessä ja tuhahti.
- Haloo Vanessa. Hän sanoi minulle kyllästyneen kuuloisena. Katsoin häneen nopeasti, mutta vilkaisin samalla Rorya.
- Mitä? Kysyin ja virnistin. Rosalinda nauroi vieressämme ja heilutteli sauvaansa sormiensa välissä.
- Kysyin että minne sinä vilkuilet kun et keskity meihin. Caroline naurahti ja pysäytti sormellaan Rosalindan sauvan pyörähdyksen.
- En minnekään. Sanoin. Rory jäi vähän matkan päästä meistä. Caroline ja Rosalinda juttelivat kanssani hetken ja lähtivät sitten Puuskupuhin tupaan lukemaan loppkokeisiin.
Saman tien Rory oli luonani.
- Terve. Hän sanoi minulle ja katsoi ilmeisen kiinnostuneena minuun.
- Hei. Vastasin ja hymyilin vähän. Ehkä Rory oli vähän erilainen kuin muut Luihuiset, kiltti ja ystävällinen. Olimme Roryn kanssa
hetken aikaa hiljaa vaan ja katsoimme toisiamme. Vaivautunut hetki toisin sanoen.
- Haluan näyttää sinulle jotain. Rory sanoi hymyillen hetken päästä.
- Mitä? Minulla alkaa kahdenkymmenen minuutin päästä Loitsut. Sanoin ihmeissäni.
- Jotain vain. Lintsaa se Loitsu-tunti. Rory ehdotti. Hetken emmittyäni, päätin tehdä kuten Rory sanoi vaikka siitä voisi koituakin ikäviä seurauksia ja lähdin hänen perässään rannalle.

Mustan järven rannalla Rory otti käteensä litteän kiven ja antoi sen minulle. Pyöritin kiveä käsissäni ihmetellen miksi Rory sen minulle antoi.
- Ööm.. mitä minä tällä teen? Kysyin ja heitin kiven ilmaan ja otin kopin. Rory naurahti ja otti itselleen melkein samanlaisen kiven. Sitten hän heitti
sen vaakatasossa veteen ja sai kolme pomppua.
- Aivan! Huudahdin kun tajusin mitä Rory ajoi takaa, leipäkiven heittoa. Heitin kiven veteen ja sain kaksi pomppua. Rory naurahti ilkikurisesti.
- Etkö parempaan pysty? Hän kysyi kiusoittelevalla sävyllä ja nauroi.
- Senkin, kyllä pystyn! Minuun syttyi kilpailuhenki ja otin maasta litteämmän ja pienemmän kiven ja heitin sen veteen. Sain tällä kertaa neljä.
- Vain neljä? Rory kysyi virnuillen ja otti itselleen toisen kiven ja heitti sen. Viisi. Voi pirkule.
- Voisin vannoa että olet loitsinut itseesi jonkun loitsun millä saat noin hyviä tuloksia. Tunnusta!
Sanoin hymyillen ja olin tutkivani Roryn läpikotaisin loitsujen varalta. En tosin tiennyt yhtään loitsua millä voisi tehdä itsestään paremman. Kun Rory keskittyi
kolmannen kiven heittoon, kuiskasin hiljaa ´Hämäytys` ja osoitin taskussa taikasauvallani Roryn kiveä. Kun Rory heitti kiven, se pomppasi yhden kerran
ja väisti sitten sivulle upoten veteen. Nauroin äänekkäästi ja unohdin laittaa taikasauvani piiloon koulukaavun taskuun, joten Rory huomasi sen.
- Vanessa! Tuo oli huijausta! Rory huusi mutta ei vaikuttanut ollenkaan vihaiselta, päin vastoin, hän vaikutti huvittuneelta.
Heitimme vielä muutaman kiven ja kun lopetimme, huomasimme että kello oli ainakin kuusi, koska ilta-aurinko alkoi reunustaa kullalla metsänreunaa.

Lähdimme kävelemään takaisin linnaan päin ja kävelimme melkeinpä kylki kyljessä.
- Minkälaista Puuskupuhin tuvassa on? Onko erilaista kuin Luihuisten? Rory kysyi yhtäkkiä minulta kun olimme jo eteisaulassa.
- En tiedä onko erilaista, en ole käynyt koskaan Luihuisten tuvassa enkä tule käymään. Mutta Puuskupuhin tuvassa on rento ja hauska tunnelma.
Vastasin ja hymyilin Rorylle, vaikka ihmettelin miksi hän kysyi sitä.
- Okei. Minä varmaan menen tästä Luihuisten tupaan. Rory sanoi.
- Joo, minunkin varmaan pitää mennä omaan tupaani. Sanoin ja lähdin kävelemään Puuskupuhin tupaa kohti.
- Vanessa! Rory huudahti minulle vähän matkan päästä kun olin kävellyt.
- Niin? Kysyin häneltä ja jäin seisomaan paikoilleni.
- Tykkään sinusta. Rory sanoi ja lähti nopeasti pois paikalta.

Jäin tuijottamaan Roryn perään ja räpyttelin epäuskoisena silmiäni. Kun olin hetken ajan tuijottanut, lähdin konemaisesti kävelemään Puuskupuhin
tupaa kohti. Oliko Rory juuri sanonut minulle että ´Tykkään sinusta` ? Pudistelin itsekseni päätäni epäuskoisena. Miten se olisi mahdollista?
Olin ajatuksiini uponneena kävellyt Puuskupuhin tuvan oven eteen.
- Hei Vanessa. Hannah Abbot käveli juuri ulos ja tervehti minua.
- Hei Hannah. Tervehdin häntä hymyillen ystävällisesti ja mietin että ehkä en halua vielä tupaani. Menin kirjastoon ja otin hyllystä Loitsukirjoja ja aloin
lukemaan loppukokeisiin, tyhjentääkseni mietteeni kaikesta, mikä liittyi Roryyn.
Luin kirjastossa kahdeksaan asti ja lainasin mukaani pari loitsukirjaa, muodonmuutoskirjaa ja kirjan nimeltä Aikakauden suurimmat velhot.
Menin Puuskupuhin tupaan ja tyttöjen makuusaliin. Vaihdoin koulupuvun yömekkoon ja luin vielä vähän aikaa Aikakauden suurimmat velhot kirjaa,
jonka jälkeen vetäisin pylvässängyn punaiset verhot eteen ja aloin nukkumaan.

Loppu.
// Tuli vähän tylsä, sekava ja tapahtumat eteni nopeasti vaikka ei tässä tapahtunukkaan mitään, mutta aika loppu kesken tätä kirjottaessa nii parempaan en pystynyt (: Toivottavasti tykkäätte!

Vastaus:

Oi, jatkoa! ja kyllä tykkäasin. (:
Eikä tämä minusta ollut ollenkaan tylsä taikka sekava. Pidin paljon kohatuksesta, jossa sinä ja Rpry heittelitte leipiä. Se oli jotenkin suloinen.
Rory oli sitä paitsi todella rohkea tullessaan noin vain juttelemaan sinulle. Yksi lempikohdistani olikin "Olimme Roryn kanssahetken aikaa hiljaa vaan ja katsoimme toisiamme. Vaivautunut hetki toisin sanoen. " Tämä tosiaan nosti hymyn huulille.
Tavallista tylypahkalaiselämää hienosti kerrottuna ja kuvailtuna, mikäs sen ihanampaa luettavaa.
Saas nhdä mitä sinun ja Roryn välille vielä syntyy, kestääkö "ystävyys"  tupien väliset erot, en malta odottaa jatkoa. Hauska muuten myös tuo Roryn tunnustus, "Tykkään sinusta". Ujo mutta romanttinen.
18 tuparia

~Cess


©2018 HP-Pahka 2.0 - suntuubi.com